Kategoriat
2021 Arkisto Mediapalsta MIELI Tiede- ja mediapalstat Yleinen

G. (Osmo A.) Wisio

TEKSTI Rosa Kaimio ja Emma Viitanen KUVITUS Inka Salminen

Mediamaisema on murroksessa. Yleisöistä kilpaillaan yhä kovemmin. Groteskin toimittajien innovointipäivässä pohditaan lehden tulevaisuutta.

Emma: Laskin nopeasti, että Valtsikassa on tyyliin kahdeksan ainejärjestölehteä. Kahdeksan! Siis pelkästään politiikassa ja viestinnässä on kaksi, ja mä veikkaan, että kohta tulee Vallalta oma lehti.

Rosa: Varmaan joku “Valtamedia”.

Emma: Niinpä. Mut siis mulla olis tällainen villi ehdotus, nyt kun tavoitteena oli keksiä innovatiivisia ideoita uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Älä tuomitse heti. Hesariinhan tuli tää uusi “HS Visio”. Mä luin jostain, että jotkut kolmekymppiset miesoletetut ei lue Hesaria ja sen takia niille luotiin tällainen uusi kokonaisuus. Epäilen, että meiltä puuttuu tää lukijakunta myös. Pitäisikö tätä meininkiä tuoda myös Groteskiin?

Rosa: Todellakin! Kun meitäkin syytetään lukijakunnan yksipuolisesta huomioinnista. Pelkkiä naisoletettuja ja feminismiä. “Ihme taidelehti”. Niin ehkä tällä me löydetään Groteskille uutta yleisöä. 

Emma: Tosi hyvä. Röyhkeää, rietasta, relevanttia ja pöhinäistä. Tästähän keksii vaikka mitä! Luin Visiosta jutun, jossa haastateltiin 35:ttä alle 35-vuotiasta menestyjää. Ne kerto siinä muun muassa elämänohjeita, jotain sellaisia “You only live once” -henkisiä. Venaas, mä googlaan yhden niistä.

*Näpyttelyä*

Emma: Noniin. Yks täällä sanoo, että ”Believe in yourself and be kind, and amazing things will happen”. Niin sit me voitaisiin kerätä inspiroivia elämänohjeita medialaisilta. Tyylin “Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

“Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

Rosa: Siis ihan fantastinen idea! Ehkä joku kertoo meille myös miten olla ajamatta itseään burn outiin tai miten saada oman alan harkka orientaatioviikolla. Sekä tietenkin opintolainan parhaat sijoituskohteet. Thirstyn kanta-asiakaskortin ohella.

Emma: Luin myös Visiosta jutun, jossa joku nuori menestyjä kertoi, että hän pitää nykyään viikonloput ja arki-illat vapaana. Oli kyllä vähän ahdistavaa, kun se päättyi tyyliin “ihanaa, kun nuoriso menestyy!” Mutta entä jos ei menesty? Mä ainakin vain pötköttelen, mutta toisaalta sain just ristikkolehden täytettyä. Success.

Rosa: Just hyvä. Sit tarvitaan järeemmät aseet, eli joku kokeneempi miespuolinen asiantuntija kommentoimaan. Niistä meillä ei ole onneksi pulaa.

Emma: No ei oo. Vaikka Valtsikassa on enemmän naisoletettuja, niin silti ne on aina miehet, jotka on äänessä. Eiköhän joku niistä suostu kommentoimaan. 

Rosa: Ehkä pitäisi ottaa joku vielä vanhempi tyyppi, kun sitten valinnassaan voi vedota siihen, että ajat ovat olleet mitä ne ovat olleet, naisia ei vain ollut tekemässä viestinnän tutkimusta.

Emma: Lainataan vain Wiion lakeja?  

Rosa: Loistavaa! Ensinnäkin, tommoset ytimekkäät universaalit totuudet on niin se, mitä Vision journalismissa rakastetaan. Toisekseen, me voidaan nimetä tää juttu Wisioksi. 

Emma: Groteski Osmo A. Wisio. Fiilaan!

Rosa: Täydellistä, meillä on brändäys hallussa! Mietin tässä vain, että entä jos meille käy kuin HS Visiolle? Eli tehdään paperilla ihan ok mutta kapeakatseinen journalistinen siirto, ja joudutaan sen myötä koko muun Suomen mediakentän pilkan kohteeksi? Unohdetaan röyhkeys, riettaus ja relevanttius, ollaan vain pöhinää. Emma: Totta. Wiiokin sanoo, että viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Ehkä mietitään tätä ideaa vielä. Mitähän muita mulla täällä oli… Timo Haapala vakiokolumnistiksi?

Kategoriat
2021 Arkisto MIELI Pitkät

Koittaako joskus aika, jolloin valtiotieteellisen nimi vaihtuu?

TEKSTI Otava Ojanperä ja Sanna Halunen KUVITUS Maija Harju

Ilmasto-, pakolais- ja terveyskriisien myötä on viimeistään käynyt selväksi, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa kansallisvaltioiden suvereniteettiin perustuvat päätöksentekojärjestelmät toimivat itseään vastaan ja niitä on muutettava. Valtion aseman heikentyessä myös yhteiskuntatieteitä tutkivan tiedekunnan nimen vaihtaminen tulee ajankohtaiseksi. 

Valtsikalaiset. Määritelmällisesti akateemisesti koulutettuja. Tämän lisäksi valtavalla enemmistöllä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan osalta valkoihoisia, (ainakin tulevaisuudessa) keskiluokkaisia, vaihto-ohjelmien ja harjoitteluiden myötä kansainvälisiä pienpanimo-oluiden maistelijoita. Usein eri tavoin yhteiskunnallisesti aktiivisia, feministejä, ilmastonmuutoksesta huolestuneita lihaa vältteleviä UFF:n kanta-asiakkaita. Ja ennen kaikkea merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. 

Opintojen ja ulkomaanharjoitteluiden ja -vaihtojen myötä maailman keskinäisriippuvuus ja globaalit valtahierarkiat ovat meille peruskauraa. Tiivis yhteys valtioon niin työnantajana kuin koulutusjärjestelmän rahoittajana sekä valtion voimakas asema kulttuurissamme hyvinvoinnin mahdollistajana tekee kuitenkin haasteellisemmaksi “oman” valtion vallankäytön havainnoinnin. 

Nykyisen kv-järjestelmän parasta ennen -päiväys meni

Jo 1990-luvun alussa David Held kritisoi päätöksentekojärjestelmiämme, jotka on rakennettu kansallisvaltiokeskeisen systeemin osaksi. Globalisaation myötä toisten valtioiden ja isojen, monikansallisten yritysten ja muiden organisaatioiden päätökset vaikuttavat ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa näihin prosesseihin. Held ehdottaa ratkaisuksi globaalin hallinnon järjestelmää, joka ottaisi huomioon eri toimijoiden ja toiminnan tasojen keskinäisriippuvuuden. 

Monet enemmän tai vähemmän globaalit kolmannen sektorin järjestöt kannattavat tämänsuuntaista globaalia demokratiaa, esimerkiksi YK:n uudistamista lisäämällä sen osaksi parlamentti ja vähentämällä turvallisuusneuvoston valtaa. Held ehdottaa federalistista rakennetta, jossa päätökset tehdään läheisyysperiaatetta noudattaen. Jotain tämänsuuntaista on kokeiltu jo esimerkiksi Euroopan unionissa, mutta sielläkin perinteiset etelän ja pohjoisen jakolinjat tuottavat neokolonialistista päätöksentekoa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia siitä kärsivien parissa. Kriittisen taloustieteen parissa käyty keskustelu eurokriisin hoidosta keski- ja pohjoiseurooppalaisten pankkien pelastamiseksi on tästä hyvä esimerkki.

Heldin mukaan kansallisvaltiota ei tule pitää itsestäänselvänä premissinä, jonka muodostaman kehikon puitteissa demokratiateoriaa kirjoitetaan. Nykyinen ymmärrys kansallisvaltiosta perustuu suvereniteettiin ja väkivaltamonopoliin sen hallinnoimalla alueella. Koska valtiot pitävät kovaa kiinni suvereniteetistaan, on globaalin yhteistyön muodostaminen hyvin haasteellista. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen muodostetut kansainväliset rakenteet hidastavat tyylikkäästi globaalin hallinnan demokraattisemman kehittämisen. Esimerkkejä näistä rakenteista ovat mm. YK ja sen turvallisuusneuvosto veto-oikeuksineen tai Maailmanpankki ja sen sisäisen päätösvallan jakautuminen rahoitusosuuksittain 

Suomen valtiolla on lusikkansa neokolonialistisessa sopassa 

“Suomalaisuudesta tulee olla ylpeä”, meille kerrotaan. Laulamme keuhkot puhkuen kansallislaulun, vaikka tiedämme “homogeenisen kansan” olevan hobbesilainen, 1600-luvulta periytyvä konstruktio. Konseptina kansan käsite tukee nykyistä valta-järjestelmää, joka valikoi ihonvärin perusteella ihmiset, joiden sallitaan saapua “meidän maahamme”. Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa. Missä meille on mahdollistettu äkkilähdöt ulkomaille ja varma kotiinpaluu samalla, kun rajakontrolli on äärimmäisen tiukkaa ja toisia kanssaihmisiä pakkopalautetaan väkivalloin pois silmistämme. 

Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa.

Keskustelu Suomen asemasta osana länsimaita ja siten hyötyjänä kolonialismin tuomasta vauraudesta on edelleen näkymätön aihe julkisessa keskustelussa. Rakenteellisesta rasismista, kuten EU:n rajavalvonnasta, asekauppasta ja sotilaallisesta läsnäolosta unionin ulkopuolella puhutaan turhauttavan vähän, vaikka anti-rasistinen työ kenties vähitellen tuottaakin hedelmää paikallistasolla. Saamelaisten tiedetään vaativan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mutta Suomen valtion harjoittamasta assimilaatiopolitiikasta ja maiden pakkolunastuksista ollaan vuosikymmentenkin jälkeen hiljaa ja aihe on lähes näkymätön meidänkin opinnoissamme.

Nykyinen, suvereenien ja rikkaiden länsimaisten kansallisvaltioiden muodostama maailmanjärjestys on jäänyt 1900-luvulle. Sen kykenemättömyys vastata esimerkiksi ilmastonmuutokseen on osoittautunut selväksi samalla, kun suurimpien valtioiden kokoiset jättiyritykset toimivat kaiken demokratian ulkopuolella, omien intressiensä mukaisesti. Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan. Patriarkaalinen, orientalistinen ja neokolonialistinen “globaalin etelän” puolesta hallinnoiminen tulee tuoda näkyväksi ja globaalit rakenteet muodostaa aidosti demokraattisiksi ja inklusiivisiksi. 

Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan.

Niin se Valtsikan nimi :—-)

Tätä pohjaa vasten myös valtiotieteellisen tiedekunnan nimi tuntuu vanhentuneelta ja huvittavalta. Vaikka valtiota ei tulekaan tutkimuskohteena hylätä, on se kuitenkin vain yksi monista yhteiskunnallisen päätöksenteon paikoista. Tiedekunnan nimen vaihtaminen esimerkiksi “yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi” olisi poliittinen teko maailmanlaajuisen demokratian ja yhteistyön edistämiseksi sekä osoitus laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Halu erottua Suomen tasolla erilaisena tiedekuntana verrattuna muihin yhteiskuntatieteitä tutkiviin yliopistoihin ei palvele muuta kuin pääkaupunkiseudun ja muun Suomen kahtiajakoa ja hierarkiaa. 

Pienten valtioiden on todettu edistävän demilitarisointia, kun niiden on harjoitettava diplomatiaa ja yhteistyötä olemassaolonsa turvaamiseksi. Suomen valtio on yksi maailmanlaajuisen valtapelin pelaajista, joten sillä on valtaa myös muuttaa pelin säännöt inklusiivisemmiksi, reilummiksi ja rauhanomaisemmiksi. Tulevina valtion virkamiehinä, toimittajina ja tutkijoina meidän on kiinnitettävä huomiota omaan valta-asemaamme sen suhteen, millaista ideologista hallintajärjestelmää omalta osaltamme edistämme, mitä asioita kielen avulla osoitamme keskeisiksi ja mitkä seikat jätämme samalla huomioimatta. 

Kategoriat
2021 Arkisto MIELI Muut

Mieli ja maailma tehokkuusajattelun kahleissa

TEKSTI Roosa Väätäinen KUVITUS Inka Salminen

Mitä tapahtuisi ilmastolle ja hyvinvoinnille, jos jokainen ihminen hidastaisi tahtia? Kapitalismin synnyttämät ilmiöt, kuten kilpailuyhteiskunta, suorituskulttuuri ja tehokkuusajattelu ovat levinneet lähes jokaiseen maailman kolkkaan, mutta myös syvästi juurtuneet ihmisten mieliin.

Olemme pisteessä, jossa pitäisi hiljentää tahtia. Maapallomme pyrkii viestimään tästä lukuisilla tavoilla: jäätiköt sulavat vaarallisen nopeasti, happea tuottavat sademetsät sekä koralliriutat tuhoutuvat ja kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon. Silti jatkamme kuopan kaivamista allamme. Raavimme maapallosta irti kaiken, mikä ei koskaan ollutkaan meidän. Kunnioitus luontoa kohtaan on lähes kadonnut tehotuotannon myötä.

Samalla kulutamme loppuun myös omaa hyvinvointiamme.Työperäisestä uupumisesta on tullut uusi normaali ja media ylläpitää sitä rakentaen menestysnarratiivia uupumuksesta selvinneiden ympärille. Suorittava mieli ei osaa nähdä näitä tarinoita varoituksen sanoina, vaan enemmänkin merkkinä kunnianhimosta. Yhteiskunta painostaa meitä tehokkuuteen, koska se nähdään tienä rikkauteen ja menestykseen. Raha on jo pitkään ollut menestyksen mittari, sillä se tuo rakentamassamme maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia. Surkuhupaisaa tässä kaikessa on, että vaikka harvat oikeasti haluavat elää tämän paineen alla, omalla suorittamisella ja kiireellä painostamme kaikkia mukaan yhteiseen oravanpyörään.

Osa meistä kestää tätä hullua maailman menoa paremmin. Resilienssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan psyykkistä kestävyyttä tai palautumiskykyä, eli sitä, miten ihminen kestää vastoinkäymisiä. Perimän ja kasvatuksen seurauksena toiset selviävät henkisellä tasolla helpommin elämän haasteista kuin toiset. Se ei yksinään selitä, miksi joidenkin mieli järkkyy ja toisten ei, mutta on tärkeä osatekijä. Onneksi resilienssi on ennen kaikkea taito, jossa voi kehittyä. Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Myös maapallolla on oma resilienssinsä. Ilmastoraportteja lukemalla ei jää epäselväksi, että se vasta onkin matkalla kohti totaalista uupumusta. Liiallinen tehokkuus on siis haitaksi myös maapallollemme. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Jussi T. Eronen kirjoittaa globaalin tuotannon resilienssistä Startegisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman WISE-projektin verkkosivuilla näin: ”Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ‘löysää’. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi”. Hän myös jatkaa: ”Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.”

Tätä ajatusta voisi laajentaa kestävän tuotannon tasolta myös mielen hyvinvointiin. Jotta voimme säilyttää mielenterveytemme opiskellessa sekä tulevaisuuden työelämässä, meidän on huollettava resilienssiämme samalla lääkkeellä kuin kotiplaneettamme kantokykyä. Ylisuorittaminen ja liiallinen tehokkuus eivät siis todellisuudessa tule viemään meitä pitkälle elämässä, vaan se, että opimme hidastamaan tahtia ja kunnioittamaan mieltä ja luontoa. Tämä on lopulta oikea tie menestyneeseen elämään sekä samalla myös mahdollisuus kohti paremmin voivaa planeettaa.

Kategoriat
2021 Arkisto Kolumni MIELI

Ananaspitsa on jees, mutta ketä se edes kiinnostaa?

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Heidi Puomisto

Mielipiteet määrittävät ihmisen minuutta, tai ainakin ne kertovat siitä, mikä on ihmiselle tärkeää. Vahvoina ihmisinä pidetään monesti niitä, jotka tuovat mielipiteensä joka asiassa kaikkien kuulolle. Politiikka ei muuta lienekään kuin mielipiteitä, ja kenties siksi poliitikotkin usein nähdään itsevarmoina, rohkeina ja vahvoina. Mutta entä, jos mielipidettä ei ole?

Törmäsin somessa hiljattain postaukseen, jonka mukaan ei ole olemassa viestinnän ammattilaista, jolla ei olisi Clubhousesta mielipidettä. No joo, ehkä en luokittele itseäni viestintäammattilaiseksi – vaikka Organisaatioviestinnän ammattilaiset -kurssi on kyllä käyty – mutta kyllä se politiikan ja viestinnän opiskelijan itsetuntoon silti hieman kolahti. Koska eihän minulla ole minkäänlaista mielipidettä Clubhousesta. Mitä siitä ylipäätään edes pitäisi ajatella? Täytyy tunnustaa, ettei minulla ole aavistustakaan, mikä hitto on Clubhouse, vaikka siitä on kohistu jo kuukausia. Toisaalta itseni tuntien on huomautettava, että todennäköisesti puolen vuoden päästä tulen jälkijunassa ja intoilen Clubhousesta jokaiselle, joka vain suostuu kuuntelemaan.

Havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että mielipiteet mittaavat ihmisen arvoa: mielipiteettömyys nähdään ihmisessä luotaantyöntävänä ominaisuutena, ja se yhdistetään keskustelutaitojen ja kiinnostuksen puutteeseen. Mutta kyllä asioista voi keskustella, vaikkei varsinaista mielipidettä olisikaan. Vaikka ovathan ”ihan sama, en tiedä, päätä sinä” -ihmiset kieltämättä pidemmän päälle melko raskasta seuraa. On kuitenkin eri asia olla mielipiteetön jostakin sellaisesta, jolla ei juurikaan ole merkitystä, kuin jostain oikeasti merkittävästä. Toinen kysymys onkin sitten, että mikä on merkittävää itse kullekin.

Mielipiteillä – ja niiden puutteella –  on merkitystä myös parinvalinnassa. Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Mika Hentunen kirjoitti alkuvuodesta, että Yhdysvalloissa maan poliittinen jakautuminen heijastuu myös deittailuun: eriävät poliittiset mielipiteet voivat olla muuten täydelliseltä vaikuttavassa treffikumppanissa ratkaiseva deal breaker. Entä voiko politiikan opiskelija hyvillä mielin deittailla ihmistä, jolla ei ole poliittisia mielipiteitä juuri lainkaan? Tinderissä ihmiset kertovat bioteksteissään, laittavatko he ananasta pitsansa päälle, ja onhan se ihan hauska läppä, mutta minulle on aivan sama syökö joku pitsansa ananaksella vai ilman. Tai laittaako hän siihen anjovista, kunhan minun ei tarvitse puolittaa anjovispitsaa hänen kanssaan.

Ehkä aina ei kuitenkaan tarvitse olla mielipidettä aivan kaikesta – ainakaan uusimmasta some-alustasta tai siitä, mitä joku toinen laittaa pitsansa päälle. Eikä se tarkoita, etteikö voisi olla kykenevä keskusteluun tai kiinnostunut asioista, eikä etenkään sitä, etteikö voisi mielipiteettömyytensä kanssa olla silti myös vahva ihminen.

Kategoriat
Arkisto MIELI Yleinen

Poliitikkoja ja naispoliitikkoja-mikä on todellisuus politiikasta tasa-arvon mallimaassa?

TEKSTI Anni Rossi ja Ella Syrjänen KUVITUS Inka Salminen

Niin kansainvälinen media kuin useat tilastot maalaavat Suomesta kuvan edistyksellisenä tasa-arvon mallimaana, eikä näkemys ei ole täysin virheellinen. Suljettujen ovien takana todellisuus suomalaisesta politiikasta ei kuitenkaan ole aivan niin ruusuinen: naispoliitikot kohtaavat hyvin erilaisia odotuksia kuin miespuoliset kollegansa.

Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla, kun puhutaan tasa-arvosta. Esimerkiksi YK asetti Suomen vuonna 2020 maailman 11. tasa-arvoisimmaksi valtioksi indeksissä, joka mittaa naisten terveyttä, koulutusastetta sekä osuutta eduskunnassa ja työmarkkinoilla. Suomen pitkät perinteet yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta korostuvat usein puhuttaessa naisista poliittisina toimijoina, ja reilun vuoden ajan naiset ovat olleet runsaasti esillä politiikan uutisissa Sanna Marinin poikkeuksellisen naisvaltaisen hallituksen vuoksi. Marin onkin nostettu esiin laajasti myös kansainvälisessä mediassa, usein positiivisessa sävyssä.

Vaikuttaa, että naisten rooli poliittisina johtajina on Suomessa normalisoitunut. Tätä mielikuvaa ravisutti kuitenkin maaliskuussa 2021 julkaistu Naton tutkimuslaitos StratComin raportti, joka kertoo Suomen hallituksen hallituspuolueiden puheenjohtajiin – jotka ovat kaikki naisia – kohdistuneesta valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistettiin muun muassa heidän päätöksentekokykyjään ja johtajuuttaan. Marin tviittasi raportista sanoin: “Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Kuinka tasa-arvoista politiikka sitten todella on tasa-arvon mallimaassa? Politiikan tutkija sekä Vihreiden naisten, Kokoomusnaisten ja Demarinaisten edustajat valottivat Groteskille, millaista on toimia naisena politiikassa. Haastatellut yli puoluerajojen olivat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo ei ole Suomessakaan valmis. Naisiin kohdistuu kulahtaneita odotuksia vielä 2020-luvullakin. 


Tasa-arvo on edistynyt valtavasti – ainakin paperilla

”Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on politiikan alalla hyvin korkea sukupuolten tasapaino ja tasa-arvo, ja tämä on ollut tilanne jo hyvin pitkään. Politiikka onkin se yhteiskunnan lohko, jossa sukupuolten tasa-arvo on Suomessa edennyt pisimmälle”, toteaa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori Anne Holli. Väite nojaa tukeviin tilastoihin: Tilastokeskus kertoo naisten osuuden eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista kansanedustajista kasvaneen melko tasaisesti kuluneiden vajaan 70 vuoden aikana. Vuonna 1954 naisten osuus valituista oli alle 20 prosenttia, mutta viimeisimmissä eduskuntavaaleissa luku oli yli 40. Holli kuitenkin muistuttaa politiikan ja hallinnon yllättäviä sukupuolivinoumia sisältävistä ”hämäristä nurkista”, joita on haastava tutkimuksellisesti tai tilastollisesti seurata, sillä ne eivät ole julkisesti yhtä näkyviä kuin vaaleilla valitut paikat.

Puhuessaan edistyksestä, Kokoomusnaisten puheenjohtaja ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén viittaa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joissa eduskuntaan nousi ennätyksellinen määrä naisia. Sirén tosin punnitsee, ettei sukupuolten tasa-arvoa ole saavutettu vielä millään politiikan asteella, vaan hänen mukaansa “naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.” Demarinaisten puheenjohtaja ja Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen yhtyy huomioon muistuttamalla, että edistyksellisestä historiasta huolimatta on “merkillepantavaa, ettei yli satavuotiaan Suomen historiassa eduskunnassa ole kertaakaan ollut naisenemmistöä.” Vihreiden naisten hallituksen jäsen, vihreiden varapuheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra lisää, että vaikka “huoneisiin on tullut enemmän naisia, ei se takaa meille tasa-arvoa.” Hän jatkaa, että jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu – on tarkasteltava myös taustoja.  

Naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.

Tuppurainen pohtii lisäksi, että naisten tie politiikan kärkitehtäviin ei ole suoraviivaista. “Naisten oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun pyritään aika-ajoin haastamaan eri tavoin”, Tuppurainen toteaa ja nostaa esimerkiksi sukupuolittuneen verkkovihan, jota hän on itsekin saanut osakseen. Myös Diarra nostaa esiin etenkin nuorten naisten kohtaamaan vähättelyn. Toisaalta hän kertoo ilmapiirissä tapahtuneen muutoksia, eikä seksististä kohtelua suvaita samoin kuin ennen. Samoin epäasiallisuuksiin puututaan herkemmin. 

Naisen keho, kukkamekot ja vauvat shokeeraavat politiikassa

“Erityisesti medianäkyvyyden kannalta huomio kiinnittyy naisten kohdalla turhan helposti erilaisiin ulkonäköön tai esimerkiksi pukeutumiseen liittyviin seikkoihin asiakysymysten sijaan. Voisikin sanoa, että ulkoisia ominaisuuksia ja käyttäytymistä arvostellaan edelleen eri tavoin sukupuolesta riippuen. Ne ominaisuudet, jotka ovat miehen kohdalla myönteisiä, voivat olla naisten kohdalla kielteisiä ja aiheuttaa ‘hankalan naisen’ maineen”, pohtii Sirén.  

Feministinen tutkimus kuvaa tätä median keskittymistä naisen ulkonäköön “miehiseksi katseeksi”, joka asettaa naisen objektiksi ilman toimijuutta. Oppikirjaesimerkki Sirénin kertomasta ilmiöstä lienee Trendi-lehden lokakuun 2020 numero, jonka pääjutussa Marin kertoi työstään pääministerinä. Yleisön huomio ei kiinnittynytkään artikkelin sisältöön, vaan dekolteen paljastavaan kuvaan Marinista lehden sivuilla. Kuva nostatti somemyrskyn, jossa kyseenalaistettiin, oliko pääministerin soveliasta esiintyä niin paljastavasti ja olisiko hänen muotilehtien sijaan tärkeämpää keskittyä maan johtamiseen. Kritiikkiä seurasi naisvihan vastareaktio. Vastareaktiossa tuotiin esiin, kuinka miespoliitikkojen näkyvyyttä viihteellisessä mediassa ei ole kritisoitu – silloinkaan vaikka paljasta pintaa näkyisi. Esimerkiksi nostettiin 90-luvun suosittu poliittinen satiiri Hyvät herrat, jossa kärkipoliitikkoja piinattiin saunan lauteilla.

“Naisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy paljon erilaisia odotuksia. Tästä hyvä osoitus oli konservatiivisten ihmisten pöyristyminen siitä, että kansanedustajat ja ministeri käyttävät kukkamekkoja. Miksi eivät käyttäisi?” Diarra tuumaa. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus nosti esiin naispoliitikkojen yhdenmukaisiset Marimekko-asut. Hämmentävää on, että vastavuoroisesti miespoliitikkojen identtiset puvut eivät ylitä uutiskynnystä. 

Toki miespoliitikkojenkin ulkonäkö on ajoittain otsikoissa. Vuonna 2012 italialaislehti L’Espresso tituleerasi pääministeri Jyrki Kataista “komeaksi, nuoreksi ja taitavaksi”. Pääministeriaikanaan vuosina 2014 ja 2015 Alexander Stubb kuuli niin kritiikkiä kuin kannustusta rikkoessaan ministerille totuttua pukukoodia shortseissaan.

Pukeutuminen ei ole ainut syy naispoliitikkojen kehojen kommentoimiselle. “Naisten raskaana oloa ja raskaana olemattomuutta arvuutellaan myös aika surutta”, jatkaa Diarra. Myös Sirén mainitsee, että julkisuudessa perhe-elämään kiinnitetään enemmän huomioita naisten kuin miesten kohdalla. “Äidit tekevät jonkun mielestä aina väärin: oli hän sitten pitkään kotona lasten kanssa tai jos palaa nopeasti takaisin töihin. Lasten kanssa aikaa viettävät isät sen sijaan nähdään käytännössä poikkeuksetta sankareina.“ Myös vauvan kanssa liikkuva poliitikko herättää huomiota. “Vauvojen läsnäoloon eduskunnassa ei oltu yksinkertaisesti totuttu eikä asiaa oltu pohdittu. Nyt tilanne on siltä osin onneksi parantunut ja tällä kaudella vauvoja on näkynyt eduskunnassa enemmänkin”, Siren jatkaa. 

Jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu.

Naisten kivinen tie politiikan kovaan ytimeen

Kuluneen vuoden ajan naiset ovat luotsanneet Suomea keskeisistä johtotehtävistä yhteiskuntaa ravisuttavan poikkeustilan keskellä. On selvää, että naiset eivät ole suomalaisessa politiikassa enää vain pienissä sivurooleissa, vaan myös johtamassa kriisejä ja suuria kokonaisuuksia. Kokonaiskuvaa ei silti pidä unohtaa: Suomen työmarkkinat ovat rajun sukupuolittuneet, kuten on myös politiikassa valiokuntapaikkojen ja ministerisalkkujen jakautuminen. Suomen historian puolustusministereistä vain kaksi on ollut naisia. Ulkoministerinä nainen on ollut vain kerran, ja kyseinen entinen ulkoministeri on myös Suomen historian ainoa naispresidentti. Jako niin sanottuihin naisten ja miesten aloihin näkyy siis myös politiikassa.

Hollin mukaan ilmiö liittyy osin sukupuolenmukaiseen työnjakoon työmarkkinoilla ja kotona, sekä sukupuoleen liittyviin odotuksiin. “Kiinnostavaa on erityisesti se, että naisiin liitetään ehkä miehiä enemmänkin stereotyyppistä ajattelua parempina sosiaalipolitiikan lohkolla ja eräänlaisina ‘arjen asiantuntijoina’“, hän pohtii. Myös Tuppurainen tunnistaa naisiin liittyvän politiikassa korostettu hoivan ajatus: naisten odotetaan hakeutuvan ensisijaisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä sivistysvaliokuntiin. Sirén korostaa, että naisten määrän sijaan on hyvä tarkastella sitä, millaisille päätöksenteon paikoille he päätyvät. 

Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.

Kehitys, jossa sukupuoli vaikuttaa poliitikon hoitamaan alaan alkaa hänen mukaansa jo poliittisen uran alkutaipaleelta. Diarra näkee politiikan sukupuolittuneen työnjaon olevan osa Suomen segregoituneita työmarkkinoita. Ilmiö paljastaa Diarran mielestä jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta: “Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.” Tuppurainen korostaa, ettei tilanteeseen tule sopeutua, vaan naisten pitää määrätietoisesti pyrkiä omien kiinnostusten mukaisiin tavoitteisiin – joita voivat luonnollisesti olla myös hoivan ja sivistyksen kysymykset. 

Hollin mukaan valiokuntien epätasainen työnjako, jossa naiset toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnissa ja miehet korkeasti arvostetuissa valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokunnissa, on tasoittunut vuosikymmenten mittaan. Holli kuvaa samaa kehitystä tapahtuneen ministerisalkkujen osalta 1980-luvulta alkaen. Hän muistuttaa, että ministeripaikkojen jakoon vaikuttaa myös naisten asema puolueessa. Ennen nykyistä poikkeuksellista vaalikautta naisia oli puoluejohtajina harvakseltaan ja lähinnä pienemmissä puolueissa, mikä on vaikeuttanut naisten etenemistä hallituksen korkeimpiin ministeripesteihin. Tuppurainen toivoo, ettei sukupuolella ole enää nykyään vaikutusta siihen, mitä politiikan aloja henkilö katsotaan päteväksi hoitamaan. “Uskon, että Sanna Marinin viiden naisen johtama hallitus rikkoo monelta viimeisiä henkisiä lasikattoja.”

Töitä tasa-arvon eteen riittää kuitenkin yhä. Sirénin mukaan naiset ovat vuosikymmenten ajan tehneet hyvää yhteistyötä tasa-arvon eteen yli puoluerajojen. “Tasa-arvon edistämiseen tarvitaan kuitenkin mukaan myös miehiä”, hän huomauttaa. Holli myös muistuttaa, ettei tasa-arvoasioissa edistys ole automaattista eikä välttämättä jatkuvaa. Kehitys voi kääntyä myös päinvastaiseksi. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei tasa-arvoon kohdistuvien ongelmien olemassaoloa kyseenalaisteta. “Suomalaisia vaivaa jopa liiallinen itsetyytyväisyys ja usko jo saavutettuun tasa-arvoon kaikilla yhteiskunnan lohkoilla, mikä tuottaa usein asenteellisia ja tiedollisia vääristymiä ja haluttomuutta tarttua korjaaviin toimenpiteisiin.”