Teksti: Pinja Myllylä
Kuvitus: Elli Reinikainen
Maaliskuussa ilmestyneistä Nordic Journalism Students -tutkimuksen tuloksista ilmenee, että journalismi on erityisesti vasemmistopuolueita äänestävien opiskelijoiden suosiossa. Tottahan se on, mietin, kun istun Metsätalon ruokapöydässä jyystämässä kikhernecurrya kanssapolvilaisten kanssa viestinnän luennon jälkeen. Keskustelu pysyy tutun ja turvallisen pullamössö–vegenössö-osaston aisoissa, ja voin olla lähes varma, että sanoessani jotain wokesössöä opiskelukaverit lähinnä nyökyttelevät hyväksyvästi. Polvin vasemmistokupla on lämmin kudottu torkkupeitto, jonka syleilyyn antaudun marraskuisena iltapäivänä, jotain hellää ja hieman harhauttavaa.
Teen saman huomion sitsien saavuttaessa huippupisteensä noin kello 22.23, kun Alina-salin ikkunat ovat höyrystyneet hiestä ja humalaisesta hengitysilmasta, silloin kun on aika nousta seisomaan ja tunnustaa oma puoluekantansa. Silloin polvilaisten sydämet helähtävät täyteen punaista verta. Nousemme sankoin joukoin SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreän puolueen kohdalla. Kokoomuksen ja Kepun äänestäjät ovat laskettavissa yhden käden sormilla, Persujen kohdalla ei tarvitse sormia lainkaan. On niitäkin, jotka ovat nousematta laulun aikana, niitä jotka pitävät puoluekantansa syystä tai toisesta salassa.
Rakastan torkkupeittoani. Vietän siihen kietoutuneena useita tunteja, ja ulkopuolinen huone tuntuu kalsean kylmältä noustessani hakemaan jääkaapista soijasuikalewokkia vatsanpitimiksi. Vasemmistokuplasta poistuessani ulkopuolinen maailma osuu naamalleni kuin kireä pakkasvituntuuli (Hesselgren, 2019), erityisesti silloin, kun siirryn opiskeluympäristöstä kesätyöympäristööni Viking Linen hotelliosastolle. Hotelliosaston ruokapöytäkeskusteluissa saan kuulla sitä kuuluisaa ”ronskimpaa huumoria”, sellaista, joka kulminoituu naisten tai vähemmistöjen pilkkaamiseen. Sisälläni kihisee, mutta en nouse vastustamaan härskejä heittoja. En uskalla.
Hotelliosaston ja polvin keskustelut pyörivät täysin vastakkaisten, toisensa kumoavien aihioiden ympärillä ja kumpuavat hyvin erilaisista näkökulmista maailmaan. Voisiko silti olla, että polvin ja hotelliosaston keskustelukulttuureissa on jotain samankaltaista? Jos polvin marginaalinen oikeisto ei uskalla nousta sitseillä, enkä minä uskalla sanoa mitään vastaan paatuneille työkavereilleni, eivätkö molemmat ympäristöt ole enemmän tai vähemmän vinksallaan? Eräs groteskilainen sai taannoin kritiikkiä siitä, kun
hän oli ottanut henkilöhaastatteluun kokoomuksen kansanedustajan. Toteuttaako tämä kritiikki sitä jaloa ajatusta avoimesta dialogista saatika journalistisesta objektiivisuudesta, joita me valtiotieteilijät pyrimme jalosti noudattamaan?
Opiskelijajournalismin ydin kiteytyy sen karkeuteen ja kokeellisuuteen. Se on opiskelijakulttuuriin sisäänrakennettu ase, pieni puuritsa, jolla ammumme pieniä lohkareita valloillaan olevia valtarakenteita ja vakiintunteita käsityksiä kohti. Opiskelijajournalismi on leikkisää, provosoivaa, röyhkeää ja sopivasti sekasortoa aiheuttavaa ja siten kriittistä keskustelua herättävää – siis jotain todella punkkia. Eikä groteskiakaan tunneta siloiteltuna Sokoksen seerumikuvastona tai polvin intralehtenä, vaan Groteskina. Röyhkeys, opiskelijajournalismin ja eritoten Groteskin ydin, on vastakarvaan silittämistä, keskustelukulttuurin sääntöjen rikkomista, työkavereille vastaan sanomista, ulostamista housuun bussissa matkalla Turkuun (YL, 2013) ja torkkupeiton pärvönneistä langoista vetämistä. Haluamme päätoimituksen kanssa julistaa, että Groteski on salliva röyhkeydelle sen kaikissa hämmentävissä muodoissa.
