Teksti ja kuvitus: Laura Kaiponen
Michelle herää hiukset ajeltuna ja kauttaaltaan antihistamiinivoiteeseen voideltuna matkasängystä, jalat lukittuna kolkon kellarin betonilattiaan. Hänen kidnappaajansa, Teddy ja Don (Jesse Plemons ja Aidan Delbis), pitävät häntä avaruusoliona, joka on humanoidina soluttautunut maapalolle tuhoamaan planeettaamme. Miehillä on kunnianhimoinen suunnitelma: pelastaa maailma ja nousta kurjuudesta sankariksi.
Yorgos Lanthimosin uusin elokuva Bugonia (2025) on kaikessa absurdiudessaan huvittava, mutta myös vaikuttava teos. Lanthimos on julkaissut viimevuosina useita maailmanlaajuisesta suosiosta nauttineita elokuvia, kuten Poor things (2023) ja kinds of kindness (2024). Hollywood-tähti Emma Stone on jo noussut vakiokasvoksi Lathimosin elokuvissa, eikä Bugonia ole poikkeus säätöön. Stone esittää merkittävän lääkeyhtiön toimitusjohtajaa Michelleä, joka joutuu kidnappauksen uhriksi.
Hahmoja sitoo yhteen Michellen johtama lääkeyhtiö, jonka varastolla Teddy työskentelee. Samaan aikaan Teddyn äiti makaa koomassa, johon hän vajosi saatuaan yhtiön viallista lääkettä sairautensa hoitoon. Asetelma heijastaa usean modernin yhteiskunnan todellisuutta. Hahmojen välinen dynamiikka on rakennettu siten, että kukaan ei suoranaisesti nouse pahiksen rooliin, vaan hahmojen monikerroksisuus herättää empatiasta kumpuavaa sääliä. Erityisen herkullisia ovat useat väittelykohtaukset, joissa Michelle vakuuttaa, ettei ole avaruusolio, mutta Teddy ei usko tämän argumentteihin – onhan hän opiskellut avaruusolioiden käytöstä internetistä.
Bugonia seuraa viime vuosina yleistynyttä juonikulkua, jossa pahaa kokenut, hyväksikäytetty, yhteiskunnan syrjäyttämä hahmo radikalisoituu ja tekee pahaa. Julkaisuaikanaan yhteiskunnallista keskustelua herättänyt Joker-elokuva (Todd Phillips, 2019) kuvaa tätä oivallisesti. Elokuvaa kritisoitiin pohtien, oikeuttavatko mielenterveysongelmat, traumat tai yhteiskunnallisen syrjäytymisen aiheuttama turhautuminen väkivaltaa. Itsellä ei ole suoraa mielipidettä siihen, missä määrin tällaisten pahojen tekojen inhimillistäminen on ongelmallista. Kallistun kuitenkin siihen suuntaan, että on hyvä, että tällaisia yhteiskunnallisia asetelmia kuvataan elokuvissa.
Mainittujen teemojen lisäksi Bugonia onnistuu sivuamaan sekä suorasti että epäsuorasti monia muitakin nykyisessä maailmanajassa myllertäviä haasteita, kuten eriarvoisuutta, tuloeroja, ilmasto-ongelmia, sekä suuryritysten yhteiskunnallispoliittiseen vaikutusvaltaan ja vastuuseen liittyviä haasteita. Toisaalta elokuva nostaa esille koko ihmiskuntaan, sen asemaan ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä: Tulisiko maapallo pelastaa ihmisen aiheuttamalta ekologiselta kriisiltä ennemmin kuin ihmisiä omien tekojensa seurauksilta?
Elokuvan tunnelma ailahtelee toiveikkaan jännittyneestä ahdistavan riipivään. Lanthimosin ohjaukselle tyypillisesti kokonaistunnelma on joissakin kohtauksissa hyvin ristiriitainen: graafinen raakuus esitetään auringonpaisteisessa, hempeässä luontomaisemassa kepeän musiikin soidessa. Tämä absurdius pakottaa katsojan tarkastelemaan kohtauksien epämukavuutta vuoroin huvittuneena, vuoroin kauhistuneena.
Bugonia ei ole missään nimessä kepeän humoristinen hyvänmielen elokuva, vaan se sisältää hyvinkin graafisia ja pysäyttäviä kohtauksia, joiden aikana tekee mieli sulkea silmänsä. Bugonian teemat sekä niiden visuaaliset esitystavat onnistuvat herättämään sellaisia paradoksaalisuuden tunteita, joita on nykypäivänä yhä vaikeampi sivuuttaa.
