Kirjoittaja: Helmi Mäkelin
Kuvitus: Vilma Tyrylahti
Keski-ikäinen mies seisoo keskellä näyttämöä muiden esiintyjien ympäröimänä. Hän kuvailee viiltävän tarkasti, miltä tuntuu kierrellä Kauppatorilla kirkkaana kesäpäivänä samalla, kun sisällä kuohuva kauhu kuristaa kurkkua. ”Ne näkevät, että mulla on jalkapanta”. Ratikassa mies tuntee, että kaikki haukkovat henkeään. “Ne haistavat, että mä oon vanki”. Paluu vankilan seinien sisälle tuntuu yhtäkkiä houkuttelevalta, turvalliselta.
Porttiteatterin Ruukun sirpaleita on dokumentaarinen esitys ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisen kokemuksista. Porttiteatteri on vapautuneiden ja vapautumisvaiheessa olevien vankien yhteisöteatteri, joka tuo näyttämölle rikostaustaisten esiintyjien tuskalliset tarinat ja antaa puheenvuoron niille, jotka ovat menettäneet äänensä. Ruukun sirpaleita pureutuu ihmisyyden syvimpiin kipukohtiin tarkastelemalla, mitä tapahtuu, kun yksilö unohdetaan ja hänet suljetaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.
Ostrakismi-termillä kuvataan tahatonta tai tahallista ulkopuolelle sulkemista. Antiikin Kreikasta peräisin oleva käsite viittasi alun perin kansanäänestykseen, jossa valittiin maanpakoon tuomittavat ihmiset. Kansalaiset saivat kirjoittaa ruukunpalasille sen henkilön nimen, jonka toivoivat karkotettavaksi Ateenasta. Nyky-yhteiskunnassa ostrakismi ilmenee syrjäyttämisenä, sivuuttamisena ja torjumisena. Se on sosiaalista hyljeksintää, joka syöksee ihmisen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kierteeseen ja saa tämän tuntemaan itsensä näkymättömäksi ja merkityksettömäksi.
Esityksessä rikostaustaiset näyttelijät tuovat näyttämölle palan itseään ja omaa tarinaansa. Yksi kertoo, miltä tuntuu vapautua vankilasta ja huomata pian olevansa menneisyytensä vankina omassa ihossaan muiden ihmisten tuomitsevien katseiden alla. Toinen puolestaan kertoo, miltä tuntuu olla ”merkintä marginaalin marginaalissa”: kipuilla päihdehelvetin läpi, kovettua naisena karussa vankilatodellisuudessa ja lopulta opetella uuteen elämään ja äitiyteen muurien ulkopuolella. Kolmas kuvaa matkaansa koulukiusaamisen varjostamasta lapsuudesta, hukattujen mahdollisuuksien nuoruuteen, päihdekoukkuun, vankilaan ja lopulta toiveikkaaseen uuteen alkuun.
Tarinoita yhdistää se, että vangeille todellinen rangaistus alkaa usein vasta vankilasta vapautumisen jälkeen. Ostrakismin keinoin ulossuljetuille paluu yhteiskuntaan voi olla pitkä ja kivulias tie. ”Joillekin ihmisille kuolemaa pahempi on häpeä ja ulkopuolisuus”, eräs lausuu. Vankila on leima, jonka aiheuttama häpeä pakottaa ihmisen piiloutumaan. Se hämärtää ihmisen identiteetin, jolloin syrjäytetyn ainoa suunta voi olla sosiaalinen kuolema. ”Minne pitää mennä, jos maailma unohtaa?” toinen kysyy. Kysymys edustaa kaikessa lohduttomuudessaan monen ihmisen todellisuutta. Se saa pohtimaan, miten voisimme muuttaa yhteiskuntamme niin, ettei se tuottaisi samanlaisia karuja tarinoita yhä uudelleen.
Ruukun sirpaleita on esimerkki taiteen yhdistävästä voimasta. Toivoa herättävää on ulkopuolisuudesta kertovan esityksen aikaansaama yhteenkuuluvuuden tunne niin näyttämöllä kuin yleisössäkin. Ruukun sirpaleita on vaikuttava esitys, jonka ydin kiteytyy samaistuttavasti yhteisöllisyyden kaipuuseen. Se on kohtaaminen, joka muistuttaa meitä siitä, että jokaisella on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.
Ohjaus Tuija Minkkinen
Dramaturgia Rosa-Maria Perä
Koreografia Ninu Lindfors
Sävellys ja äänidramaturgia Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu Riikka Karjalainen
