Teksti: Rosa Kaimio

Kuvitus: Lyydia Laukkanen

Sinänsä hyvään tekoon ja asiaan liittyy paljonkin yksityiskohtia, jotka saattavat yllättää. 

Verenluovutukseen kannustavaan kampanjointiin törmää harva se päivä. Ilmoituksia veritilanteesta näkee erilaisilla näytöillä ja uutissivustot uutisoivat säännöllisesti uusien verenluovuttajien tarpeesta. Usein niissä myös mainitaan, että oman luovutuskelpoisuutensa voi selvittää helposti veripalvelun verkkosivuilla tehtävällä testillä.

Testiä tehdessä paljastuu kuitenkin varsin nopeasti, että luovutuskriteerit ovat varsin tiukat, ja hyvä niin. On hyvä, että veriturvallisuudesta huolehditaan. Verenluovutuksen tämänhetkiset kriteerit kuitenkin kohtelevat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa ihmisiä eriarvoisesti. 

Sinut halutaan (tietyin reunaehdoin)

Veripalvelu on vuosien mittaan todennut kaipaavansa erityisesti uusia miespuolisia luovuttajia. Juuri miesten verenluovutukseen liittyy kuitenkin myös verenluovutuksen historian kuumin peruna: miesten välisestä seksistä aiheutuva karenssi. Vuodesta 2021 karenssin pituus on ollut 4 kk miesten välisen seksin harrastamisen jälkeen. Samanmittainen karenssi koskee myös seksipalveluiden ostoa ja myyntiä. Myös tuoreille heteropareille tulee sama muutaman kuukauden luovutuseste laskettuna ensimmäisestä kerrasta, kun kumppanin kanssa on harrastettu seksiä. MUTTA: Vakiintuneissa heterosuhteissa ei ole karenssiaikaa, kun taas vakiintuneissa miesten välisissä suhteissa on, vaikka suhde olisi ollut vuosikymmenten mittainen. Miesten välistä seksiä harrastavan on elämäntilanteesta riippumatta oltava vähintään neljän kuukauden selibaatissa voidakseen luovuttaa verta. Yhdenvertaisuusvaltuutettu onkin esittänyt, että monogamisessa suhteessa olevia miespareja kohdeltaisiin samalla tavalla kuin muitakin. Tälle ei ole lääketieteellistä estettä, sillä suhteessa miesparien HIV-tartuntojen riski on heteroparien tasolla. 

Historiallisesti luovutuskiellot ovat olleet vielä tiukemmat. Vuoteen 2014 asti homomiesten välinen luovutuskielto oli ehdoton, miesten välistä seksiä harrastanut ei saanut luovuttaa verta lainkaan. Tämän jälkeen kielto lyheni vuoteen, mistä se lyheni nykyiseen neljään kuukauteen. Tiukempia luovutuskieltoja on perusteltu miesten välisen seksin korkeammilla sukupuoli-infektioriskeillä. Verenluovutuksen suhteen etenkin HIV-riskin kanssa ollaan tarkkoja. Suomessa veriturva on kuitenkin tällä hetkellä huippuluokkaa: viimeisin HIV-tartunta verensiirrosta saatiin lähes 40 vuotta sitten, 80-luvulla. 

Verenluovutukseen sisältyy kysymysmerkkejä myös sukupuoli-identiteettiin liittyen. Tällä hetkellä luovuttajien tulee esimerkiksi vastata luovutuskyselyihin joko miehenä tai naisena, muuta vaihtoehtoa ei ole. Lisäksi vastaus pitää antaa voimassa olevan henkilötunnuksen mukaan, eli varsinkin sukupuolen korjausprosessin alussa verenluovutuksen kynnys voi olla transhenkilölle korkea. Myös verenluovutuskarenssit määräytyvät henkilötunnuksen perusteella, eli esimerkiksi miehen henkilötunnuksen omaava transnainen voi joutua luovutuskieltoon, mikäli tämä harrastaa seksiä miehen kanssa. Vasta henkilötunnuksen korjauksen jälkeen transhenkilö voi luovuttaa verta korjatun sukupuolensa kanssa. Uuden translain myötä henkilötunnuksen korjauksen prosessi onneksi helpottuu. 

Veripalvelussa on luovutukselle myös sekä ylä- että alapainoraja. Alapainoraja pohjautuu arvioihin siitä, minkä painoisen henkilön on turvallista menettää tietty määrä verta elimistöstään. Yläpainoraja pohjautuu luovutuspetien kestoon, eli siihen, minkä painoisen ihmisen ne kantavat. Kovin erilaiset perusteet. Vuoden 2021 luovutuskriteeripäivityksessä tarkasteltiin myös anafylaksiaa ja vakavaa allergista reaktiota. Nyt kumpikin aiheuttaa kahden viikon luovutusesteen alkaen hoidon päättymisestä. Aiemmin luovutuseste anafylaksian jälkeen on ollut pysyvä. Tuntuu uskomattomalta, että rajoitus voi lyhetä yhdellä kertaa loppuelämästä kahteen viikkoon. Vaikuttaakin siltä, että joissain asioissa verenluovutuksen reunaehtoja ovat määrittäneet enemmän vakiintuneet käytänteet kuin jatkuva tutkimustietoon perustuva arviointi. 

Suomen luovutusperusteet eivät ole ainoa mahdollinen malli. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa on yksilölliseen riskiarvioon perustuva järjestelmä. Siinä vakituisen kumppanin omaavat miehet, jotka eivät käytä HIV:n estolääkitystä, voivat luovuttaa verta kolmen kuukauden kuluttua kumppanuuden alusta. Kansallinen terveydenhuoltopalvelu NHS myös tiedottaa sivuillaan tekevänsä yhteistyötä useiden LGBT+ -ryhmien kanssa yksilöllisten verenluovutuskriteerien kehittämiseksi. 

Palvelu ei tavoittele voittoa (mutta tekee sitä silti)

Yksi osa Suomen veriturvallisuudessa on myös se, ettei verenluovuttajille makseta mitään, vaan luovutus perustuu ainoastaan vapaaehtoisuuteen ja auttamishaluun. Maksamattomuudesta on säädetty laissa asti. Sen sijaa luovutetusta verestä tehtyjä valmisteita Veripalvelu myy ainoana toimijana Suomessa. 

Veripalvelulle luovutettua verta annetaan sitä tarvitseville enää harvoin suoraan. Sen sijaan verestä valmistetaan eri tuotteita, joita veripalvelu myy sairaaloille ympäri Suomen. Myynnistä saadut varat Veripalvelu kertoo käyttävänsä erilaisiin kuluihin ja investointeihin. Yhteiskunnan tukea veripalvelu saa ainoastaan joihinkin tutkimushankkeisiin. 

Ulkomaille Suomesta saattavat lähteä vanhentuneet tai muuten käyttämättä jääneet punasolut. Näitä soluja käytetään raaka-aineena porfyria-taudin hoidossa. Niistä valmistetaan lääkettä, joka on alun perin kehitetty Suomessa, mutta joka valmistetaan ulkomailla. 

Lääkettä voidaan tehdä ulkomailla myös verestä erotellusta plasmaraaka-aineesta, jota Veripalvelu myy ulkomaisille yhteistyökumppaneilleen. Kyseisiä lääkkeitä ei valmisteta lainkaan Suomessa. Sen sijaan kotimaiset sairaalat tilaavat plasmalääkkeitä näiltä kansainvälisiltä valmistajilta. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana verivalmisteiden käyttö on vähentynyt noin neljänneksellä. Veripalvelun kannalta tämä on tarkoittanut sitä, ettei verivalmisteiden hintoja ole nostettu vuoden 2014 jälkeen. Tästä huolimatta Veripalvelu teki vuonna 2021 teki voittoa 5,9 miljoonaa euroa, jonka ansioksi palvelu listaa arvopaperimarkkinoiden vahvan nousun. Sen sijaan operatiivinen toiminta oli tappiollista. Pääomaa veripalvelulla oli kokonaisuudessaan 94,4 miljoonaa euroa, joista suurin osa rahoitusarvopapereihin sijoitettuna. Pääomaa oli vuonna 2016 69,3 miljoonaa, eli sitä on kertynyt viidessä vuodessa noin 25 miljoonaa lisää. 

Kaikki tämä maalaa kuvan Veripalvelun taloudesta varsin poikkeuksellisena voittoa tavoittelemattomalle organisaatiolle: voittoa ei tavoitella, mutta sitä kuitenkin tehdään. Veripalvelu perustelee verkkosivuillaan varallisuuden kerryttämistä tehtävänsä tärkeydellä ja toimialan riskeihin varautumisella, mutta ei kuitenkaan kerro tarkemmin, mitä nämä riskit ovat. Kyse on lopulta ristiriidasta yhteiskunnan toimintasääntöjen ja tarpeiden välillä: toisaalta lähtökohtaisesti voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen ei tulisi tehdä voittoa ja kerryttää sillä pääomaa pitkällä aikavälillä, toisaalta mahdollisimman laadukas ja luotettava veripalvelu on koko kansakunnan etu. 

Mikään tässä jutussa sanottu ei myöskään tarkoita, etteikö verta tulisi luovuttaa. Todellakin tulee. Mutta vaikka Veripalvelu tekee hyvää, ei se tarkoita, etteikö sen toiminnan yksityiskohtia voisi katsoa myös kriittisestä näkökulmasta. Ovathan yhdenvertaisuus ja yhteiset säännöt kaikille suomalaisen yhteiskunnan kulmakiviä.