Häpesin murrettani ja opettelin siitä eroon, ja se harmittaa

Tiesitkö, että Ranskassa vaihtui kesällä pääministeri? Hänen nimensä on Jean Castex. Tämä olisi saattanut mennä itseltäni ohi, ellen olisi törmännyt useisiin häntä koskeviin artikkeleihin. Ne eivät kertoneet poliittisista skandaaleista tai kähminnöistä, vaan Castexin eteläranskalaista murteesta. Esimerkiksi talouslehti Forbesin sivuilla todettiin Castexin puhetavan kuulostavan ”juntilta”. Ranskalaisen BMFTV-kanavan juontaja taas kommentoi, että kyseessä on ”aksentti, jollaista ei ole totuttu kuulemaan hallinnon korkeimmilla tasoilla”. Entinen ministeri Nadine Morono puolestaan lohkaisi Jean Castexin aksentin saavan Moronon tuntemaan kuin hän olisi lomalla.

Kommentit kolahtivat. Huomasin jakavani tämän ajatusmaailman, vaikka olen itsekin puhunut murretta. Ja opetellut siitä myöhemmin eroon.

Olen syntynyt Helsingissä ja muuttanut sieltä Turun, Katima Mulilon ja Windhoekin kautta Kuopioon. Kuopiossa on henkinen kotini, ja sieltä opin myös Savon murteen. Sen piirteisiin kuuluvat muun muassa kaksoiskonsonantit (pittääpä kattoo!), verbien liittomuodot (hän on lähtennä kauppaan), välivokaalit (on ilimoi pielly) sekä d-kirjaimen korvaaminen (mahtaakohan suaha kalloo). Savon murre on kenties kuitenkin vielä tunnetumpi tietynlaisesta tyylistään: sanonta kuuluu, että ”kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle.”

Helsinkiin muuttaessani pelkäsin samanlaisia reaktioita, joita Castex sai syksyllä osakseen. En halunnut vaikuttaa juntilta uusien opiskelukavereiden silmissä ja kauhistelin, että minut yhdistettäisiin puhetapani myötä keskustapuolueeseen. Eikä huoli välttämättä ollut täysin perätön. Susirajasta vitsaileminen on yleistä, ja olin aiemmin pääkaupunkiseudulla vieraillessani huomannut, että murteeseeni kiinnitettiin nopeasti huomiota. ”Söpöä, tosi maalaista!”

Aloin lyhentämään sanoja, vähentämään kaksoiskonsonantteja ja käyttämään eri termejä. Onnistuin tavoitteessani ilmeisesti aika hyvin. Moni tuttuni Helsingissä on todennut, ettei minusta huomaisi lainkaan, etten ole kotoisin täältäpäin. Yksi opiskelijatoveri huomautti jopa, että olen ”varmasti vähiten kuopiolainen kuopiolainen, jonka hän on ikinä tavannut.” Ja se harmittaa.

Murteista huomauttaminen ei ole välttämättä aina ilkeämielistä, mutta se on saanut ainakin minut kiinnittämään huomiota siihen, miten niistä ajattelen ja lopulta myös siihen, miten puhun. Se on sääli. Ehkä Savon murre olisi karissut puheestani pois itsestään ajan myötä, mutta toivon, etten olisi opetellut siitä tietoisesti irti. On nimittäin tylsää ja elitististä ajatella, että ainoa oikea puhetapa olisi pääkaupunkiseudun tyyli.

Siispä, tsemppiä Jean! Jatka samaan malliin, ainakin murteen osalta.

Teksti: Emma Viitanen

Kuva: Anni Takanen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *