Fiktio: Läski kaljurotta pelastaa maailman

Teksti: Heta Ojanperä

Kuvat: Inka Salminen

”Menisit Kuura ahertamaan!” huudahti Kuura Kaljurotan äiti tullessaan aherruksesta kotiin. Kuura makasi mukavassa asennossa pesän nurkassa kuuntelemassa musiikkia ja syömässä paahdettuja mukuloita. Se ei osoittanut reaktiota äitinsä sanoihin, mutta sen rinnassa tiukentui pieni puristava ote, ja hengitys muuttui nopeammaksi. Vasta kolmas kerta tänään, Kuura ajatteli, ja palautti keskittymisensä musiikkiin.

”Taasko Kuura on lorvinut kotona koko päivän?!” huusi Kuuran isä tullessaan ahertamasta kotiin. ”Loisii vain meidän rahoillamme!” isä jatkoi. Neljäs kerta, Kuura laski. Se ei taaskaan reagoinut kommentteihin, mutta rinnan sisällä puristusote kiristyi. Syytökset vanhempien varoilla elämisestä osuivat arkaan paikkaan. Ahertamattomuustuki tuli yhteiskunnalta, eikä Kuura kokenut sen nostamisesta huonoa omaatuntoa. Omat vanhemmat sen sijaan tekivät ylipitkiä päiviä ahertajina. Äiti oli sairastanut burnoutin viimeisen vuoden aikana kerran, isä kolmesti. Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita. Aherrettava oli perheen elättämiseksi, myös Kuuran, sillä ahertamattomuuskorvaus ei riittänyt vuokraan ja ravintoon.

Opiskellessaan Kuura oli huomannut, että kaikki eivät jakaneet samoja arvoja ja tavoitteita elämän suhteen. Joillain oli ollut urapolku selvillä jo peruskoulussa, toiset tähtäsivät yleissivistävään, mutta hyvin aherruttavaan koulutukseen ja loput opettelivat käytännöllisen tutkinnon, kuten tunnelinkaivajan tai ravinnonkerääjän koulutuksen. Kuurasta oli alkanut kesäaherruskokemusten myötä tuntua siltä, että se ei halunnut palkka-ahertaa. Päästyään opiskelemaan yhteisötieteitä ja filosofiaa, se oppi sanoittamaan sisällään kytenyttä epäluuloa yhteisön valtarakenteita kohtaan. Kuura alkoi nähdä ihaillun Kuningattaren yhä enemmän seksistisenä diktaattorina. Kuningatar oli luonut illuusion vapaudesta, jotta muu yhteisö toimisi sen vaurauden kasvattamiseksi ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kuningattarella oli hallussaan pelottava kaljurotta-armeija, jota saatettiin käyttää myös mielenilmausten tukahduttamiseen. 

Osa yhteisön tarvitsemista tuotteista ostettiin halvalla kaukaisemmista kaljurottayhteisöistä, joissa ahertajat joutuivat puurtamaan vielä halvemmalla ja vielä surkeammissa puurtamisoloissa. Tämä oli luonut kilpailuvääristymän ja ahertamattomuutta Kuuran kotiseudulle: aherruspaikoista oli hirveä kilpailu, mistä seurasi laajaa pahoinvointia. Sairaslomia pidettiin yhä enemmän, ja toisaalta ahertamaan tultiin yhä sairaampina. Itsemurhat olivat yleistyneet. Hurja aherrustahti vaati hurjaa kulutusta, mikä aiheutti valtavasti saasteita ja jätettä. Heikentynyt ilmanlaatu oli johtanut hengitystiesairauksien lisääntymiseen ja osa asuinonkaloista oli muutettu kaatopaikoiksi. Kaukaisemmissa kaljurottayhteisöissä vedenpaisumukset olivat alkaneet yleistyä, kun aiemmin ikiroutainen maaperä oli alkanut sulaa. Joitain pakolaisiakin oli tullut. Heistä aherruskykyiset oli integroitu nopeasti yhteiskuntaan, loput jätetty hukkumaan rajojen ulkopuolelle.

Kuura määritteli itsensä luksuskommunistiksi. Se ajatteli, että kaljurotat olivat saavuttaneet sellaisen teknisen kehityksen asteen, että ahertamaan käytettävää aikaa oli mahdollista radikaalisti laskea samalla, kun yleinen elintaso nousisi merkittävästi. Se toteutti ajatusta omassa elämässään kieltäytymällä palkka-aherruksesta, nauttimalla hyvästä ruoasta ja tekemällä musiikkia. Kuura oli keskimääräistä isokokoisempi, ja sitä haukuttiin läskiksi. Kuura kuitenkin tiesi, ettei se ollut epäterveellisen lihava, ja yritti kommenteista huolimatta olla ahdistumatta asiasta. 

Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita

Kokonsa sijaan Kuuraa ahdistivat kommentit laiskuudesta. Julkisen keskustelun sävy, jossa ahertamattomat tuomittiin yhteiskunnan pummeiksi, valvotti sitä usein. Kuurahan kulutti mahdollisimman vähän yhteisön resursseja ja loi paljon merkityksellisyyttä tekemällä musiikkia! Väheksyvät kommentit nakersivat kuitenkin itseluottamusta. Myös taloudelliset seikat ahdistivat Kuuraa: se ei halunnut nojautua vanhempiinsa, vaan halusi muuttaa pois mahdollisimman nopeasti. Toisaalta kaljurottayhteisössä ahertamattomat olivat hyvin heikoilla, sillä avustusten riittäessä juuri ja juuri elämän ylläpitoon mikä tahansa yllättävä meno syöksisi köyhyyteen.

Äidin huuto havahdutti Kuuran ajatuksistaan. Kuura siirtyi keittiöön ja tiedusteli, mistä oli kyse. ”Länsitunnelin ahertajat on jouduttu evakuoimaan, kun tunneli on maan sulamisen myötä täyttynyt vedellä”, äiti vastasi, ”vedenpinta nousee, ja pian koko yhteisömme jää veden alle! Oi voi voi!”

Silloin Kuura sai idean. Se matkusti Länsitunneliin ja näki omin silmin, miten vesi kuohusi ja ryöppysi tunnelista täyttäen tilat nopeasti vedellä. Kuningatar oli linnoittautunut tulvan kestävään bunkkeriin, eivätkä paikallispoliitikot päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tehdä. Kyselemättä Kuura hyppäsi veteen ja kauhoi kohti tunnelin suuta. Päästyään aukolle se siirsi itsensä tunnelin suun päälle ja änkesi itsensä aukkoon. Veden ryöppyäminen loppui. Kaljurottayhteisö oli toistaiseksi pelastettu!

Kuura pysyi tunnelin tulppana koko sadekauden ajan. Palattuaan kotiin sitä juhlittiin sankarina, mutta Kuura hyödynsi juhlia sanomansa levittämiseen. Ilmastonmuutos oli vakava uhka koko kaljurottayhteisön eloonjäämisen kannalta: yhteisöä oli muutettava radikaalisti. Syntyi valtava kansanliike, joka tuhosi Kuningattaren ja jakoi sen omaisuuden demokraattisesti. Yhteisön jäsenten seksuaalinen kontrolli lopetettiin. Palkka-aherrusta ei enää pidetty itseisarvona, ja teknologisen kehityksen avulla taattiin hedonismiveganismimätöt jokaiselle. Mahdollisuuksien horisontin avauduttua kaljurotat loivat uusia, upeita yhteisen työn, valmistamisen ja toiminnan muotoja.

Kaljurotta on itäafrikkalainen jyrsijä, joka elää suuren osan elämästään maan alla. Kaljurotta elää muurahaisyhteiskuntia muistuttavissa hierarkkisissa yhteisöissä. Se kestää hurjaa kylmyyttä, hapettomuutta ja kipua, ja sillä on hyvä kasvainten vastustuskyky. Kaljurottayhteisöissä elää muutama vanhempi, suurikokoisempi yksilö, joiden tehtävä on pitää itsensä lihavina ja tukkia sadekauden aikaan onkaloiden suuaukot.

Fiktio: Valinta

Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea. Toisesta ovesta pääset vapauteen ja toisesta joudut vankeuteen. Et tiedä, kumpi sinun pitäisi valita.

Teksti: Aino Hokkanen Kuvitus: Katri Astala

Et muista, miten päädyit sinne. Olit kai kävellyt liian pitkälle, jonkin rajan yli, saapunut kaupungin laidalle ja pudonnut siitä johonkin pehmeään. Viimeiset muistikuvasi kertoivat hiekkatien rapinasta jalkojesi alla, kun kävelit kosteassa syksyisessä yössä. Muistit myös oven. Kahva, josta olit pitänyt kiinni, oli karheaa, hiomatonta puuta. Sellaista, että siitä pelkäsi saavansa tikkuja, jotka tunkeutuisivat ikävästi käsiesi ihoon.

Olit muualla. 

Pimeä, kolkko tila edessäsi vaikutti etenevän pidemmälle kuin saatoit nähdä. Yritit huutaa. Vain kaiku vastasi hieman jäljessä, mutta ei silti pelästyttänyt sinua. Niin synkeältä kuin paikka vaikuttikin, mielesi oli keveä ja huoleton. Tuo outo lempeys kietoutui ympärillesi ja piti sinusta kiinni, kuin joku olisi kuiskannut pimeästä: ei hätää. Seisoskeltuasi siinä hetken yritit katsoa pidemmälle nähdäksesi vilauksen jostain tutusta. Silmien siristely ei kuitenkaan auttanut. Mielesi kepeydestä huolimatta jalkasi olivat jämähtäneet paikoilleen, ne seisoivat kuin kivipatsaat liimattuna kosteaan maahan. Sinua ei  huvittanut selvittää, mitä tuolla pimeydessä odottaisi.

Et olisi halunnut lähteä liikkeelle.

Ennen kuin ehdit kävellä muutamaa metriäkään, edessäsi avautui allas, jossa vesi näytti kirkkaalta ja kutsuvalta. Tuo vesi oli kirpeän turkoosia, sellaista mitä olit nähnyt oman maailmasi valkoisilla hiekkarannoilla. Kauniisti se liplatteli edessäsi ja heijasti valonsa seinille, jotka kiersivät altaan reunoja. Asetuit katselemaan tuota kaunista vettä altaan kivisille reunoille ja huomasit liikettä vedessä. Aika ajoin vedestä pulpahteli esiin pieniä kaloja, jotka ensin nousivat pintaan ja lopulta sukelsivat takaisin kirkkaan veden syövereihin. 

Pienet kalat olivat värikkäitä.

Niiden suomut olivat kirjavia, ja ihailit niiden sulavia liikkeitä. Hetkellisesti jopa rakastuit noihin pieniin olentoihin. Tarkkaillessasi kalojen leikkejä huomasit, että niiden suomuissa näytti olevan jotain tuttua: jotain, joka muistutti sinua siitä maailmasta, josta olit tänne joutunut. Katselit niitä kimaltavia, suorastaan kultaisia kaloja, ja olisit melkein voinut napata niistä yhden ja ottaa sen omaksesi – niin kauniita ne olivat. Kalat olivat kuitenkin liian nopeita. Niiden kultaiset suomut vilisivät silmissäsi, kun ne liikkuivat vedessä ylittäen toisensa vain kohdatakseen kohta uudelleen ja sujahtaakseen taas toistensa ohi. 

Rahaa, sinä ihailit rahaa.

Edelleen kalojen värikkäät suomut mielessäsi kävelit eteenpäin vailla päämäärää, vain kutkuttava uteliaisuus matkassasi. Jonkin, määrittelemättömän ja liian pitkän ajan jälkeen näit pimeän käytävän halki kulkevan valonsäteen. Silmiesi edessä pienet, sirot valokeilat paljastivat edetessään ilmassa leijuvan aineen, joka valossa näytti kimaltelevan kuin ilmassa olisi ollut tähtipölyä.

Saavuttaessasi nuo valokeilat nostit katseesi ylös.  Ylläsi avautui neliön muotoisista laatoista koottu taso, josta saattoi nähdä läpi. Niska vääristyneessä asennossa katsoit hölmistyneenä ylös ja yritit saada selvää siitä, mitä yläpuolellasi, tuon lasikaton toisella puolen, oikein tapahtui. Paljoa et nähnyt, mutta kuulit sitäkin enemmän. Klop, klop, klop. Heidän askeleensa kaikuivat ympärilläsi ja näit, miten nuo kapeat, punaiset piikkikorot etenivät tasaisen varmasti yläpuolellasi osuen aina yksi kerrallaan kirkkaaseen lasiin. Varovaisesti yritit koputtaa, mutta heistä kukaan ei pysähtynyt. Heistä jokainen jatkoi matkaansa yhtä varmasti kuin ennenkin, ja sinä mietit, miten he olivat päässeet tuon lasin yläpuolelle. 

Ehkä he olivat särkeneet sen ja kiivenneet ylös rikkoen itsensä lasin teräviin reunoihin. 

Mietteliäänä jatkoit matkaasi ja saavuit kapeaan käytävään, jonka päässä avautui näkymä johonkin, jota et näin kaukaa saattanut vielä nähdä. Kiire askelissasi kävelit tuon tiiliseinään tehdyn aukon luo ja kurkistit; alapuolellasi avautui huone, jonka seinät jatkuivat silmänkantamattomiin. Keskellä huonetta oli rulettipöytä, joka pyöri silmiesi edessä huimaa vauhtia. Välillä vauhti hiljeni ja pystyit erottamaan pöydässä kieppuvat kuvat. Näit kellotaulun ja lapsia leikkimässä ison talon pihalla. Näit lempikirjasi ja rakkaasi. Näit yöpöytäsi herätyskellon ja unohdetut juoksukenkäsi. Sinulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan tuon valtavan ruletin pysähtymistä, joten jatkoit matkaasi.

Päässäsi pyöri edelleen.

Jo ennen kuin saavut perille, aistit olevasi lähellä valintaa. Kun nuo ovet lopulta seisoivat järkkymättöminä edessäsi, tulevan päätöksen vaikeus sai sinusta otteen. Seisoit ja katselit noita kahta, täysin identtisen samanlaista ovea,  yrittäen epätoivoisesti löytää niistä edes pienen pientä eroavaisuutta. Et erottanut mitään, mikä olisi tehnyt valintaasi yhtään helpommaksi. Päätit siirtyä lähemmäksi, yrittää tunnustella ovien sileää pintaa. Ne molemmat kiilsivät metallin tavoin, ja ne oli maalattu tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Ovien kahvat olivat kylmää terästä, sellaista, johon pakkasella et tohtisi edes koskea. 

Päätös oli vaikea.

Yritit epätoivoisesti tuntea jotain, joka auttaisi sinua päättämään. Vilkaisit taaksesi, mutta siellä ei näkynyt enää mitään. Olit yksin, näiden ovien edessä, valmiina astumaan toisesta ulos, kun vain olisit tiennyt, kummasta sinun oli tarkoitettu astuvan. Etkä edes tiennyt olisiko se tarkoitettua vai puhdasta sattumaa, jos valitsisit oikean oven. Toisaalta olit valmis lähtemään tästä kolkosta luolasta mahdollisimman pian, toisaalta mieltäsi kaihersi päätöksesi seuraukset. Ainoa asia, mistä olit varma, oli se, että molempia ovia et voisi valita. 

Hitaasti painoit kätesi kylmälle kahvalle ja astuit ulos. 

Fiktio

TEKSTI Ella Kokkonen KUVITUS Anna Enbuske

I Ennen

Selän kireät lihakset ovat jumiutuneet.
Ne ovat niin jumissa, että hän tuntee niiden kovettuneen,
kuin kovettaneen hänet itsensäkin mukansa.
Kevät on ollut kaunis,
hänen varjonsa on hiipinyt kauemmaksi,
hiipunut jälki muuttuu harmaaksi vasten kirkasta valoa,
jota kevät syöttää huoneen sisälle
hennosti huuruisen lasin läpi.
Lasin toisella puolella on joskus ollut hämähäkkejä,
sisällekin ne ovat ajoittain yrittäneet,
vaikka
niillä ei ole hänen huoneeseensa mitään asiaa.

Hänen minuutensa on katoamassa,
se on tippunut takin revenneestä taskusta,
ja vaikka hän kuinka haluaa uskoa sen saman löytyvän,
ei mennyttä saa, eikä pidäkään saada takaisin.
Pirstaloitunutta käsitystä itsestään hän koettaa saada kokoon
olematta liian varma siitä, mihin palaset kuuluvat.
Jokainen kohta tuntuu väärältä, uudenlaiselta, utuisalta.
Kuviteltu, irrallinen minuus tulee täyttämään hetkeksi tilan,
mutta tyhjyyden lopulta ottaa pois
vain uusi aika, 
josta tietoa on vielä vähän.
Hän tietää, että vielä jonain aamuna herätessään, hän solmii kenkiensä nauhat
ja lähtee kävelemään sateeseen.
Silloin sade pesee hänen ihostaan vanhat värit, puhdistaen se tuo varmuutta,
vaimeasti palauttaa hengityksen sen normaaliin rytmiin.
Takaisin tulee olo siitä että on jotain,
kuuluu jonnekin, johonkin, ei ole irrallaan ympäröivästä,
vaikka jonkin aikaa oikeasti on.

Ikkunasta tulee sisälle huoneeseen kylmää ilmaa,
sellaista kylmää, joka nostaa ihokarvat taisteluvalmiuteen.
Vaikka housuista olisi enemmän apua,
ei hän pue niitä. Jalat hytisevät, polvia kolottaa.
Hänen alati juoksevat ajatuksensa pitävät hänet kiireen keskellä,
ajavat ahtaalle.
Kevät on kadottanut palaset, joista hän on koostunut,
ne ovat sulaneet viimeisten lumikinosten mukana,
valuneet kadun viemäriin tai innokkaiden koirien suuhun,
kun ne ovat janoisina ahmaisseet kielellään vettä asvaltin pinnalta.

Iltaisin hän kietoo itsensä peittoon ja hukuttautuu siihen,
ikinä siinä onnistumatta, onneksi.
Läsnä ovat vain kehon käänteet ja hikinen lämpö,
häntä ei nukuta, ei ole nukuttanut pitkään aikaan.
Hän etsii samaa tunnetta olemisesta,
vaikka ei kyllästyneenä enää löydä siitä etsimäänsä.
Hän polttaa ihoaan kylmyyttä vastaan taistellen,
odottaa kesää, syksyä ja talvea
tietäen, että loput ovat kaikista vaikeimpia.

II Jälkeen

Tippuva vesi sivelee selkää, käsiä, jalkaa.
On vaikea olla, vaikea kävellä rannan karkea hiekka varpaiden väliin kaivautuneena, kuitenkin hän jalkapohjaa polttaen astelee veteen.
Se on kylmää, mutta hän kävelee päämäärätietoisesti sitä kohti,
roiskuttaa sitä ympäröivään ilmaan ja itseensä. Se on helpompi kohdata pienin askelin,
hento altistuminen voi auttaa, ettei veteen upottautuminen tuntuisi niin pahalta.
Kesän lopulla uimarannalta ovat lähteneet lapsiperheet
ja yksittäisistä ihmisistä hän on ainoa, joka on jäljellä.

Syysaamujen kirpeä ilma on palannut Helsingin kaduille jäädyttämään liian kevyesti pukeutuneet ihmiset,
joiden mielessä kesän ohittanut syksy ei ole vielä alkanut.
Moni unohtaa takkinsa kotiin ja katuu sitä aivastellessaan seuraavat viikot.
Hän viettää syysaamunsa istuskellen sänkynsä reunalla,
jalat koskettaen kylmää lattiaa.
Eniten aikaa hän viettää itsensä kanssa,
hän on tehnyt siitä tavan,
jotta itsensä kadottaminen, katoaminen, uudelleen ei olisi mahdollista.
Hän haluaa tehdä siitä vaikeaa itselleen,
jotta löytäisi perille, vaikka syysmyrskyn keskellä joku tai jokin
veisi hetkeksi kyvyn tuntea.

Hän kulkee sinisen sateenvarjon kanssa pitkin katua vältellen sateen kosketusta.
Keltaisen talon edessä on ihmismassa, jonka läpi tunkeutuu hektinen tuoksu.
Siihen sukeltavat niin monet, jotka antavat aikaansa rahaa vastaan.
Sitä kohti on kaikki menossa, pienin askelin.
Hänen ihonsa kääntyy ympäri. Löytämättä oikeaa asentoa se jatkaa liikettä,
samalla kun ahtaat rajat, joita ulkopuolelta asetetaan, puristavat joka puolelta.
Hengitys kulkee hitaasti ulos ja sisään, tuulen lailla keinuttaa, paiskaa vasten reunoja.
Hän kokee kuitenkin olevansa vapaa,
hyvässä asemassa, etuoikeutettu niin sanotusti.

On helppo hengittää, hän miettii hieman tahmaisesti heti herättyään.
Jumiutunut olo on lähtenyt kesän aikana, vähintään liikkeelle,
vaikka
itseään hänen on täysin silti vaikea hahmottaa.
Hän on muistanut venytellä selkäänsä säännöllisesti,
tai ainakin silloin, kun se on tullut mieleen.
Kaikki on aina alussa vaikeampaa kuin sen jälkeen, hän toistaa itselleen
joka kerta kun epätoivo astuu huoneeseen tai tulvahtaa ikkunasta
ilman varoitusta, liian lähelle.
Innostus on saanut hänet astelemaan keveämmin,
jaloissa painavat kengät, silti askel kulkee sulavasti märkien mukulakivien pinnalla.
Liukastumatta hän kulkee eteenpäin, kaikki sujuu kevyesti.
Hän on ollut ajoittain niin kiireinen,
ettei ole ehtinyt jatkaa pirstaloituneen itsensä yhteen koontia,
mutta sen prosessi on hiljalleen kulkenut kohti lopputulemaa.
Mahdollisesti ensi talvena olisi jo valmista, hän huomaa miettivänsä,
samalla huijaten itseään, sillä valmista tuskin koskaan tulee.

Tuttuus alkaa rakentua uudelleen.
Hän kävelee samoja reittejä ja toivoo näkevänsä tiettyjä ihmisiä, ehkä jonkun tietyn ihmisen,
hänet, jonka läsnäollessa lempeys levittäytyy koko huoneeseen,
alkaa tuoksua ystävyydeltä.
Hän palaa kotiin myöhään yöllä,
istuu ystävän kanssa leikkikentän keskellä kiipeilytelineessä, vaikka se on sateen jäljiltä märkä ja kastelee vaatteet
ja käy ostamassa halpaa mutta hyvää kahvia sieltä, mistä sitä ikinä saakaan.
Hän etsii tunnetta elossa olemisesta monesta nurkasta,
toisista ihmisistä, omasta itsestään meluisissa baareissa
ja yöbussin tunkkaisista penkeistä.
Penkkien välistä löytyy ajoittain jotain, jonka etsijä saattaa
laittaa takkinsa taskuun
ja löytää sen uudestaan vielä vuosienkin päästä.
Jos taskussa ei ole reikää; muuten se putoaa pois,
kadoten iäksi.

Välillä pelko ottaa yhä vallan, se värittää uudestaan olomuodot ja peittää alleen muut olon muodot.
Vierauden tunne saa palan kurkkuun.
Se saa haluamaan lähtemään pakoon,
jonnekin, minne liikenteen häly ei kuulu, eivätkä kaupungin valot näy.
Niissä hetkissä hänen on vaikea nähdä missään mitään järkeä,
eniten itsessään.
Jäljelle jää vain laajalle levinnyt tunne siitä, ettei oikein tiedä miten päin olla,
ei muuta, ei mitään muuta.
Siitä tietää, että on elävä, elossa, oikeasti olemassa.

Fiktio: Kaunis pimeys

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

I

Herään.

Hiljaisuus. Tyhjyys ennen uutta alkua.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.

Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.
Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Tyhjästä kuoriutuu uusien tunteiden ja ajatusten kiertokulku, iskien vasten kasvojani yllättävyydellä, josta jokainen haaveilee välillä. Levottomuus repii aiemmat ajatukseni riekaleiksi ja kasvattaa haluni eheytyä; vastata rytmin kutsuun ja sulautua yhdeksi sen kanssa. Pakko.

Seis!

Illuusio. Kauneus ja levottomuus sulautuvat hybridiksi päässäni – löytääkseen toisensa ja saavuttaakseen sen, mitä kohti ne ovat itseänsä rakentaneet. Olen ehyt. Edes hetken verran.

Loppusoinnut. Loppu ja sen lopullisuus. Rajallinen aika ja ajan puute. Ajan puute ja sen välttämättömyys. Melankolia.

Kaikkea sävyttävä melankolia.

II

Energia kulkee lävitseni sykäyksittäin kuin jääkylmä vesi, joka kietoo kroppani mukaansa. Mieleni kirkastuu. Nielen sisääni tunnetta ja sen mukanaan tuomaa turvallisuutta. Tunnen, elän ja olen.

Missä olen? Havahdun hetkessä unohtaneeni kaiken.

Olen yhtä, ja silti niin erillään.

Tuntisipa joku, kuin tunnen. Maistaisipa hetken sitä, mikä tekee minut ja minä heidät. Olisimmepa yhtä.

Maailma on yhtä olematta.

Oikeassa, ja väärässä siksi. Toivomus ja tahto. Epäilys ja epätoivo.

III

Pam. Liuku.

Liuku kohti tuntematonta. Vaikeneminen. Vaikeneminen tuskasta. Tuskallisuus vaikenemisesta. Halu olla jotain muuta. Mahdottomuus, joka satuttaa. Alastomuus ajatusten edessä. Pelko.

Tomusta kudotut unelmat ja samettinen ajan esirippu niiden ympärillä.

Samettinen, mutta läpäisemätön.

Muutos. Muutoksen melankolinen paine hakkaamassa rintaani. Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

Kuka olen? En tiedä. Kuka haluaisin olla? En tiedä. Kuka minusta tulee? Pelkään tietäväni.

Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

IV

Pöytä ja lasi kylmää vettä. Tunnen kylmyyden sisälläni nielaistessani. Kuiskaus korvassani, uni vain ja rakkaus. Ääni vaikenee.

Yö laulaa lauluaan samalla kuin mekin. Kaikki mitä on, on nyt. Tässä hetkessä joka luo minut. Hetken aikaa olen jotain muuta. Puhdas ja vilpitön onni, paljaana pelkäämättä paljastumista.

Suuri elämä lyö tahtipuikkojaan.

Uppoudun osaksi taivaan ja tähtien kaunista vuoropuhelua. Löydän itseni sen keskeltä ja ajelehdin kohti merenrantaa. Kohti rantaa, jolta löydän itseni makaamasta. Sulaudun, tunnen rauhan valtaavan kehoni jokaisen solun ja mieleni kätkemän rauhattomuuden. Valtaavan pelon ja ahdistuksen, jotka niin otteessaan säilyttävät. Olen yhtä kanssa universumin ja sen kauniiden äänten, jotka kertovat tarinaa elämästä ja sen äärettömyydestä.

Olen yhtä. Hetken verran. Hetken, jonka haluaisin luovan minut uudestaan.

V

Odotus.

Kuka minua odottaa? Aika on sisälläni tervaa. Halusin kaiken ja siksi en saa mitään. Sokeus, synti, sakea, katkeransuolainen. Kaunis myrsky jonka itselleni lupasin, oli kuvitelmaa, hetken vain.

Sinä lupasit päivän joka ei pääty. Sinua ei ollut. Tuli yö.

Halusin olla aamu. Olen yö. Olen aina ollut yö.

VI

Pysähdys keskellä kiirettä, havahtuminen.

Elämä löytyy lyhyistä hetkistä, vuosituhansien jatkumosta. Miten kosketan sitä? Selittämättömyys osana kaikkea ympäröi minut. Pala palalta tunnen ja tunnistan, vain hajottaakseni uudestaan ja uudestaan.

Helppoa seuraa vaikeus. Vaikeutta suru ja surua ahdistus. Ahdistusta uudelleensyntyminen, euforia. Euforiaa ahdistus. Uudelleen ja uudelleen.

Syke nousee, vauhti kasvaa. Olen siellä. Kaikki se, mitä olen aina halunnut! Kaikki tottelee minua. Ratsastan kaikkeuden aallonharjalla. Kunnes putoan.

Putoan ikuisuuteen.

VII

Uni.

Risteys ja valinta. En ole yksin, saattajani valvoo ja tuo levollisuutta kaipaukseni kevyeen kirpaisuun. Keskellä kaikkea joku odottaa minua. En kiirehdi.

Unohdus raapiutuu auki, kaipaus huuhtoutuu kohti vastarantaa.

Matka jatkuu. Polku on kevyt ja pehmeä jalkojeni alla. Portit vasemmalla ja autiomaa oikealla. Toinen tunne, ehkä joskus. Odotat minua jo, minä sinua. Levollisia ääniä ja kevyt sade mielessäni. Tasainen mieli. Tyhjä ajatus.

Unohdus. Unettomuus keskellä matkaa.

Odotat minua vielä. Minä sinua. Olen matkalla.

Odota vielä. Olen matkalla.

Odotatko?

VIII

Elämän aavikossa fanfaari yhdelle, fanfaari toiselle. Siellä täällä hahmoja, joiden varjot lankeavat eteeni katuun merenä, joka sulkee minut, kulkijan, syliinsä. Tämä katu. Minun katuni.

Äidin lämmin syli. Ensisuudelma. Unohtumattomat yöt. Muistot menneisyydestä. Kaiut eletystä elämästä. Virheistä ja onnistumisista. Juoksuaskeleet, kaatumiset, väsymys, tuska, onnellisuus, ikävä, riemu.

Joku tuli, joku lähti.

Hahmoja, joiden varjot ovat osa omaani.

Kliimaksi, tämä hetki. Hetki, johon koko aiempi elämäni on minua valmistanut. Nyt.

Juoksen, en pois enkä kohti. Huudan ääneen, en ilosta enkä surusta, en vihasta tai riemusta. Huudan elämästä.

Tästä elämästä.

IX

Huuto hämärässä sammuu. Sen tilalle syntyy hento ja ujo melodia, jonka etäisesti luulen tunnistavani. Kirkonkellot pimeydessä, pimeys saa vallan. Kaunis pimeys.

Ihmettelen salaa, mitä sitten toivoisin. Olen saanut soittaa säveltäni paljon, ja silti en tarpeeksi, en koskaan tarpeeksi. Olemassaoloni ristiriita ja sen sydämellinen suru.

Lauluni kaikuu pimeydessä.

Aika on maalattu päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen, kuukausista vuosiin. Maalattu osaksi laulua, jonka laulamista kiirehdin. Maalaus elämästä, joka rakentuu palasissa ja muuttaa tyyliään kerta toisensa jälkeen.

Hiljaisuus taas.

Hento ääni pimeässä maalaa tuttua melodiaa sieluni sisään sievästi. Pieni hetki vielä, ehkä.

Kokonaisuus rakentuu, maalaus kasvaa, kehittyy, muokkautuu. Vääristyy.

Ei.

Se iskee vasten kasvojani. Lauluni. Majesteettisten sointujen saatellessa alkaa melodiani syödä itseään kohti väistämätöntä tuhoa. Visio halkeaa, ajatus laukkaa, huuto kaikuu pimeydessä.

Mutta.

Rauha. Vihdoinkin rauha. Suljen silmäni ja vaivun transsissa kohti lepoa, jota olen kaivannut niin.

Ei.

Levottomuus iskee viiltävämmin, voimakkaammin. Ei jätä rauhaan, kuluttaa kohti loppua.

Luovutan.

Lisää, lisää, lisää, lisää! Enemmän, enemmän, enemmän, enemmän!

Mikään ei riitä. Nautin levottomuudesta, nautin. Nautin, nautin, nautin, nautin! Nautin mieltäni repivästä pelosta, nautin kirvelevästä tuskasta pitkin kroppani ydintä. Nautin siitä, ja tuhoudun. Olen luovuttanut. Olen osa sitä. Olen se. Kunnes tuhoudun.

Loppu. Niin tuskallinen loppu.

Viimeinen ajatus.

Hymyilen.

Henkeen ja vereen

TEKSTI & KUVITUS Rosa Kaimio

Hengitys.        Sisään ja ulos.

Aika liikkuu eteenpäin.

Mutta kohta se pysähtyy, ainakin minun osaltani. Sillä kun aamu koittaa, minä olen kuollut.

Muistan hyvin, mistä kaikki alkoi. Vannoin valan yhdessä muiden kanssa. En syvällä sisimmässäni oikeasti tarkoittanut sitä, mutta päätin olla kunnon ihminen ja sitoutua johonkin. Äiti ja isä paheksuivat, tietysti, ne eivät koskaan pystyisi sitoutumaan yhtään mihinkään, niiden on aina pysyttävä etäällä kaikesta, irrallaan, neutraaleina.

Mutta minä vannoin ja pidin kiinni siitä mitä vannoin. Osa ei pitänyt – en tiedä miten heille kävi. Luulen, että osalle samoin kuin minulle, mutta osa ehkä luovutti ajoissa, jotta he saattoivat palata takaisin sinne neutraaliuden mereen, missä äiti ja isäkin kelluvat. Ei sekään hyvä kohtalo ole, he joutuvat elämään tietäen, että mitään ei saa nähdä, eikä mitään saa ajatella, koska silloin hukkuu varmasti.

Mutta me kaikki loput päädyimme tänne, minä etujoukoissa. Se oli oikeastaan siunaus, sain tuomion nopeasti ja siitä tuli saman tien ehdoton. En joudu odottamaan kuin jotkut toiset, kituen vielä siinä ajatuksessa, että on toivoa välttää pahin mahdollinen. Minulla oli helppoa, kun sitä toivoa ei ollut; saatoin rauhassa keskittyä nauttimaan siitä ajasta, joka minulla oli jäljellä.

Henkeen ja vereen, niin me vannoimme. No, minun osaltani tämä kaikki päättyy vereen.

Käytävästä kuuluu askelia, ja tiedän, että ne johtavat minun kohdalleni. Kyllä. Avain kääntyy pienen hiljaisuuden jälkeen lukossa. Katson tulijaa silmiin. Pelkkää velvollisuutta, ei ainuttakaan muuta ajatusta. Outoa, että minua hakemaan lähetettiin vain yksi, yleensä ne pelaavat varman päälle kohtuuttomissa määrin. Ei sillä, että minä olisin taistellut vastaan.  Hyväksyin tämän siitä hetkestä, kun tukikohtaan hyökättiin. Turhaa kärsimystä tulee välttää, se ei johda mihinkään. Minä tein sitä ennen kaiken minkä pystyin, kuten lupasinkin.

Talven kylmyys tuntuu käytävälle asti melkein täydellä voimallaan, samean harmaat kivilattiat tuntuvat jäältä jalkojen alla. Kuljen eteenpäin katselematta ympärilleni, keskittyen vain omiin hengenvetoihini. Paljonkohan niitä mahtaa olla jäljellä… Ei välttämättä enää edes sataa.

Minä ja saattajani saavumme takapihan ovelle. Uuden avaimenkäännön jälkeen ovi aukeaa ja pakkasilma iskeytyy keuhkoihin. Ei ole enää kovin hämärää, auringon kajo näkyy puiden oksien lomasta. Kylmä lumi kirvelee jalkojen alla, tekee mieli hypähdellä, jotta pysyisin edes vähän lämpimänä. En kuitenkaan tee niin, haluan olla ulkoisesti yhtä tyyni kuin mielessäni. Näyttää, ettei minuun pysty vaikuttamaan millään tavalla. Hengitän syvään. Ilma höyrystyy pieneksi valkeaksi pilveksi ulos hengittäessä.

Joku ylempi virkailija alkaa lukea syytteitäni ääneen, aivan kuin kaikki paikallaolijat eivät tietäisi, mistä on kyse. Hän puhuu pitkään, kontollani on heidän kirjoissaan ollut paljonkin vääryyksiä. Millään niistä ei kuitenkaan oikeasti ole merkitystä tuomioni kannalta, vaan todellinen rikos on se, että toimin heitä vastaan. Sitouduin johonkin, mitä ei sallita. Mitä ei virallisesti heidän mukaansa ole edes olemassa.

Virkailija hiljenee vihdoin ja nuhjuisen näköinen sotilas asettuu muutaman metrin päähän minusta. Tämä näyttää väsyneeltä, eipä ole ollut helppoa heilläkään, vaikka ovat systeemin puolella taistelleet. Katson häntäkin suoraan silmiin ja vedän syvään henkeä.

Laukaus.

Minä hengitän edelleen.

Mutta kaikki sumenee.

Lumelle tippuu veripisaroita, minun vertani. Kuuluu hälinää, aavistan ohuesti, että jotain tapahtuu ympärilläni, mutta tuijotan edelleen jalkojeni juuressa kasvavaa verilammikkoa. Huutoja, paljon huutoja. Lisää laukauksia, mutta ei minua kohti. Käynnissä on taistelu. Jotkut meistä pääsivät siis silloin pakoon. Ja nyt ne ovat täällä.

Katson viimeinkin eteeni. Minuun äsken tähdännyt sotilas makaa maassa, allaan valtavasti verta. Huudot voimistuvat, ihmisiä juoksee ympärillä. Aurinko nousee…

Laukaus.

Aika lakkaa liikkumasta. Minä en hengitä enää.