TEKSTI Roosa Savo KUVITUS Roosa Kontiokari
Punavuoren apteekkiin oli jälleen ilmestynyt uusi tulokas: melatoniini 5 milligrammaa. Pari vuotta sitten hyllylle ilmestyi 3 milligrammaa, ja sitä ennen sai vain sitä kaikkein miedointa tavaraa, 1,9 milligrammaa. Niitä olisi voinut popsia kuin karkkia.
Farmaseutti oli nuori mies, silmälasipäinen, tummat hiukset ja parta. Olin nähnyt hänet aikaisemminkin.
”Tulisiko jotain muuta?” hän kysyi, kun asetin kassalle melatoniinit ja paketin S-kokoisia korvatulppia. Vastasin kyllä, ja aloin puhumaan.
Farmaseutti alkoi naputella näppäimistöään ja selata lääketietojani. Hetken hänen kasvoillaan viipyi merkillinen ilme, ihan kuin hän olisi nähnyt jotain kummallista. Ilme katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja ajattelin, että saatoin kuvitella koko asian. Farmaseutti nousi ylös, katosi noutamaan tuotteita, ja palasi hetkessä. Hän liimasi paketteihin tarrat hämmästyttävällä tarkkuudella.
”77,50 euroa kiitos.”
Näppäillessäni PIN-koodia minut valtasi halu sanoa jotain.
”Melatoniinia oli tullut viisi milligrammasta tuonne hyllyyn. Muistan kun joskus tuli kolme milligrammaa.”
Farmaseutti katsoi minua hetken kuin miettien, olinko esittänyt hänelle kysymyksen.
”Mistäköhän se johtuu?” kysyin.
”No, ne ovat varmaankin arvioineet, ettei siitä isommasta määrästä ole haittaa, jos syö lyhytaikaisesti.”
”Kysyntää varmaan riittää”, pohdin ääneen.
”Niin.”
Välillemme laskeutui hiljaisuus, joka kertoi, että minun oli aika lähteä. Kiitin tuotteista, työnsin apteekin vanhan puuoven auki, ja kellon kilahdus saatteli minut kadulle.
Sinä iltana, tasan tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa, poksautin jälleen yhden valkoisen pillerin pakkauksestaan keittiönpöydälle. Mietin, kuinka monta tablettia olin elämäni aikana nielaissut. 3 000, 10 000, 500 000?
Pillereiden nieleminen on tekniikasta kiinni. Aseta ensin pilleri huulien väliin, niin ettei se kastu. Veden täytyy olla kädenlämpöistä. Seuraavaksi tulee tärkeä osuus. Jotta pilleri ei jää kurkkuun kiinni, se pitää ”heittää” kielellä nielun takaosaan, ja silloin on oikea aika ottaa kulaus. Siten tabletti katoaa vaivattomasti vatsalaukkuun.
Ajatukset alkoivat vähitellen sumentua, ja siirryin makaamaan sängylle. Mietin niitä ihmisiä, jotka aina nukahtivat helposti; ihmisiä, joiden ei koskaan tarvitse huolehtia siitä, saavatko he tarpeeksi unta. Sitten mietin niitä, jotka ovat aina joko hereillä tai unessa. Sellaiset ihmiset mahtavat olla onnellisia.
Portaissa kolahtavat askelet. Roskakorin kansi paukahtaa kiinni. Seinän läpi kuuluu lapsen itkua. Ovi pamahtaa kiinni. Rappukäytävän lamppu palaa taas.
Miksi siellä pitää aina olla niin kirkkaat valot? En pysty avaamaan silmiäni kunnolla. Olinko nukkumassa aurinkoisella rannalla, kun ihoni näin kihelmöi. Ikkuna on auki, sulkekaa, sulkekaa se! Sitten valo muuttuu painavaksi pimeäksi. Tärisen kuin riivattuna, kun jokin tumma ja nopealiikkeinen räjähtää rintani päälle ja henkeni salpautuu.
Tilanne rauhoittuu. Vieressäni makaava mies katsoo minua. En voi koskea häntä, enkä voi olla koskematta häntä, koska olen menettänyt päätösvallan kehostani. Hän makaa kyljellään arkipäiväisesti.
”Tiedätkö miksi valvot?” mies kysyy.
”En valvo. Olen unessa nytkin”, vastaan.
En tunne kehoani, en tunne peiton painoa, en tunne olevani tässä tai missään muuallakaan.
”Minäpä tiedän.” Hän hymyilee, mutta siinä on jotain karmaisevaa. ”Tiedän, koska pyydät minut tänne joka yö. Et voi nukkua ilman minua.”
Hän laittaa pienen tabletin kielelleni, joka on jostain syystä ulkona suustani, eikä tunnu ollenkaan minuun kuuluvalta.
Äkkiä sänky on sade, ja minä olen pisara, joka putoaa. Seuraavat hetket kestävät määrittelemättömän ajan ja kaikki on surrealistista sotkua. Lehmät ammuvat niityllä, joku raiskaa minua ajattomassa ja painottomassa tilassa. Sitten olen aikakapselissa, joka läpäisee erilaisia kenttiä ja ulottuvuuksia, ja matkalla tuulee niin kovaa, että suuni avautuu. Sateenkaaria ja harmaata puuroa tungetaan sisään.
Ymmärrän täysin, että tapahtumat toistavat samaa kaavaa, mutten pääse pakoon. Kylläpäs pääsen, pakko päästä. Keskityn, räpyttelen silmiäni samalla kun huudan ja syljen, mutta suustani ei tule kuin pieni henkäys. Todellisuudessa se ei ole edes henkäys, vaan täysi hiljaisuus.
Jos katsot, nukunko hymy huulillani?
Hetkittäin rikon kalvon ja haukon henkeä, mutta väsymykseni on niin suurta, että vaivun uudelleen sekavaan maailmaan. Yö on vielä alussa, ja loppuun on pakko päästä. Ajan moottoritiellä, eikä vastaan tule yhtäkään liittymää. Samalla vieressäni kaahaa iso rekka. Vaikka painan kaasua, en liiku yhtään sen nopeampaa. Katson kuskia silmiin ja huomaan, että se olen minä.
Öissäni on paljon kummallista, mutta kaikkein kummallisinta on tämä: kun olen yksin, tiedän sen sataprosenttisella varmuudella, mutta kun en ole yksin, en voi koskaan sanoa varmasti, onko asia niin.
Kun vihdoin olen hereillä, kello on 4.58. Niin kuin aina, kun tulet kylään.
Palaan apteekkiin vastahakoisesti. Tuttu farmaseutti seisoo lasin takana ja ojennan hänelle ajokortin. Hän tietää joitakin suurimpia salaisuuksiani, mutta minä en tiedä hänestä mitään. Kysyn kysymyksiä, saan niihin vastauksia, olen tyytyväinen asiakas. Hän varoittaa minua yhteisvaikutuksista ja väärinkäytöistä, ohjaa lempeästi oikeaan suuntaan ja vaihtaa reseptin halvempaan, koska tietää, että otan mieluummin edullisimman vaihtoehdon.
Farmaseutti työntää lääkepurkit pleksilasin alta. Olen jo ovella, kun hän toivottaa hyvää päivänjatkoa ja lisää vielä:
”Toivottavasti saat tänään unta.”