Syksyn viimeisenä kuulaana päivänä tajusin varjoni kadonneen. Tai no, en oikeastaan huomannut sitä itse, vaan kysyit aamukahvilla, olinko kenties tehnyt jotain hiuksilleni. Ehkä leikannut uuteen malliin. En ollut. Ohitin asian naureskellen, että hiusten harjaaminen tosiaan taitaa kannattaa. Nauroit ja kohautit olkiasi, mutta kulmasi jäivät kurttuun. Hörppäsin kahvia ja unohdin kysymyksesi melkein heti.
Vasta myöhemmin kävellessäni lounastauolla kauppaan, kevyen tuulen tarttuessa hiuksiini, muistan aamuisen sananvaihdon. Kirpeä, pirteä syysilma kahisuttaa vaahteran keltaisia lehtiä, jotka leijailevat maahan ja peittelevät jalkakäytävän. Silmäkulmastani näen värikkään lehtipeiton peilautuvan ikkunalasiin. Kurkistan, edelleen naureskellen, heijastustani ohimennen kivijalkaliikkeen näyteikkunasta. Kenkäni kärki sotkeutuu johonkin pehmeään ja liukkaaseen. Nauru jähmettyy huulilleni. Pysähdyn tuijottamaan heijastustani, mutta ikkunasta minua katsoo takaisin ainoastaan mainoksessa hymyilevä hiusmalli ja tyhjyyttä huokaileva kampaamo.
Hieron etu- ja keskisormella kulmieni välistä. Puristan silmäni hetkeksi kiinni ja katson uudestaan näyteikkunaan. Heijastus ei edelleenkään vastaa katseeseen. Syyskirpeys maistuu äkkiä kalsealta kielellä. Ilma asettuu sakeana ympärilleni. Ohimollani jyskyttää, syke kohoaa. Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin. Yhtäkkiä veltto paino luikertelee kengänkärkeni ylitse, litisee mustaa nahkaa vasten. Säpsähdän. Kengälleni on kiivennyt puolimädistä lehdistä jotain elävää.
Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin.
Pälyilen säikyillä silmillä maata, vain huomatakseni seisovani lehtien päällä yksin. Luikertelija on möyrinyt lehtipeittoon piiloon. Lehtien hiipuvaa kiemurtelua tarkkaillessani tajuan, että en näe enää varjoani, vaikka taivas on kirkas ja viereisen katulampun hahmo piirtyy autotielle. Vatsaani kouraisee. Hytisen hetken paikallani, mutta lopulta käännyn takaisin työpaikalle hakematta lounasta. Toimistolla katsot minua edelleen kysyvästi, kulmat kurtussa. Sanat juuttuvat karheina kurkkuuni ja pudistan vain päätäni äänettömälle kysymyksellesi.
Aamupäivän kaunis, kirkas sinitaivas on iltapäivällä pelkkä muisto. Taivas on täynnä tummia pilviä, tuuli viskoo ja viuhtoo puiden lehtiä. Vatsanpohjaani on luikertanut onttous, joka on imenyt sanani. En ole saanut tavuja suustani ulos sitten aamun. Kun lähden, katsot minua kummasti, mutta sinäkään et sano enää mitään. Laahustan tuulitunnelissa kotiin, puuskien työntäessä minua eteenpäin.
Astun kolisevasta hissistä vaimeaan rappukäytävään ja raahaan jalkani kynnyksen yli asuntoon. Ripustan raskaan villakankaisen takin naulaan ja leikittelen ajatuksella nahan luomisesta. Kerroit taannoin, että yksi kaverisi oli alkukesän grillibileissä yhtäkkiä käpertynyt kyljelleen kasaan. Kalja oli kellahtanut viereen nurmikolle, kun kaverisi oli puskenut ja värissyt ihonsa pois. Tuskaisen hitaasti hän oli työntänyt vanhan rankansa nikama nikamalta irti itsestään. Naks, naks, naks. Lopuksi, tahmeiden tuntien jälkeen, kuului vaimea rusahdus ja hän oli ryöminyt ulos vanhasta kuorestaan. Kuin tarantula, jonka on kuoriuduttava vanhasta rangastaan mahtuakseen kasvamaan, kaverisi oli hylännyt nahkansa. Tämä ei kuulemma ole tavatonta. Monet rusauttavat itsensä ulos vanhasta rangastaan – noin vain.
Ihoni alla kuplii ja yksi kerrallaan vaatteet hilseilevät lattialle. Maiharit, villapaita, farkut, sukat kahisevat perässäni vanana. Jos voisin, jos nahkani alla tosiaan kasvaisi tuore tukiranka, rullaisin myös ihoni päältäni, jättäen sen riekaleisena kasana jälkeeni. Katulamput heijastavat puista pitkiä varjoja, jotka tanssivat tyhjillä seinillä. Oma varjoni liittyisi karkeloihin, jos se olisi täällä. Vatsaa kouraisee ja harteille asettunut paino pusertuu olkapäille tiukemmin. Asuntokin hengittää hieman pihisten, kun uppoan sänkyyn. Tuijotan kattoa. Mietin, minne varjoni on juossut ja miten olisin saanut pidettyä siitä paremmin kiinni. Olisinko voinut kampittaa sen karkumatkallaan? Miksi toisen vanha ranka naksuu irti uuden tieltä, antaa tilaa tuntea enemmän, tuoreemmin? Miksi toisen varjo tekee yhtäkkiä katoamistempun, josta jää vain kylmä, möyrivä ja itseensä kaiken imevä möykky mahanpohjaan?
Koko kehoni nytkähtää.
Hätkähdän outoon ääneen tokkuraisessa pimeässä. Valtava sydämen syke kimpoilee ahtaan yksiön seinillä, tuolilla olevasta vaatekasasta peilin heijastuksen kautta yöpöydän herätyskellolle ja tärykalvoilleni. Välillä syke vaimenee, kaikkoaa raolleen jätetystä ikkunasta sumuiseen syysyöhön. Pian se kuitenkin palaa, täyttää tilan raskaalla jyminällä. Ääni vie kaiken ilman huoneesta. Rinnalleni asettuu raskas paino, ja patja imaisee ruumiini syvemmälle lakanoihin. En saa nostettua edes sormenpäätä. Möykky mahassani muljahtaa ja väreet valuvat ihoni poikki.
Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.
Syke asunnossa ei ole enää yksiön omaa, unista huokailua. Katseeni poukkoilee ympäri huonetta, yritän erottaa liikettä. Olen jättänyt vessaan valon ja oven raolleen. Valokaistale tekee särön huoneeseen. Silmäkulmassani liikahtaa varjo, tumma hahmo siirtyy valoon ja yhtäkkiä tuijotan isoa, harmaata valasta. Se tarkastelee minua. Pidätän hengitystäni. Valas kelluu paikallaan valorailossa, utuinen katse tiukasti minussa. Syviä silmiä ympäröi poimuttunut ja naarmuttunut iho. Se tuijottaa minua hetken ja kiepauttaa raskaan ruhonsa ympäri, kuin kuiva huoneilmani olisi soljuvaa aallokkoa.
En voi liikahtaa. Lakanat kietoutuvat raajoihin eikä pikkusormikaan mahdu värähtämään. Sydän hakkaa rintalastassa, ohimoa puristaa. Korvissa kohisee. Raotan huulia huutaakseni, mutta suuni on jäykkä ja ulos pääsee vain pihahdus. Puristan luomeni tiukasti kiinni. Ihan kuin silmät sulkemalla olisi koskaan aiemminkaan oikeasti päässyt pakoon pahoista paikoista. Yritän laskea mielessäni numeroita, mutta pääsen vain viiteen asti, kun kehoni nytkähtää. Säpsähdän, silmäni rävähtävät auki. Huomaan valaan sijaan tuijottavani hikisenä kattoa. Valas on kadonnut. Huoneessa kumisee enää vain oma pieni huohotukseni ja vauhko sykkeeni. Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.
En ole enää varma, missä olen.
Teksti: Anni Rossi
Kuvat: Heta Heikkala
