Sanateknologiaa

Teknologia on arkipäivää. Emme kiinnitä sen olemassaoloon juurikaan huomiota, jos kyseessä ei ole kuljettajattomat autot tai 3D-tulostetut elimet. Pian emme kiinnitä huomiota niihinkään.

Emme mieti algoritmeja päivittäisessä elämässämme, vaikka algoritmit määrittävät, mitä uutisia luemme, mitä mainoksia näemme ja mitä hakutuloksia Google meille tarjoilee. Emme välttämättä edes ymmärrä algoritmeja.

Ja vaikka meitä kutsutaan diginatiiveiksi, ymmärrämme digiä varsin vähän.

Algoritmeja löytyy myös arkisen kielenkäyttömme takaa, kieliteknologiasta.

Kieliteknologian historian lähtökohtana pidetään konekääntämistä. Google-kääntäjän räpiköiviä suomi-englanti-käännöksiä katsoessa ei uskoisi, että kielten konekääntämistä on kehitetty 40-luvulta asti. Silloin ajateltiin, että ihmiskieli on vain monimutkainen koodikieli.

Kieliteknologia on laitteita ja sovelluksia, jotka analysoivat, muokkaavat sekä tuottavat tekstiä ja puhetta. Tietokonelingvistiikka on kielitiedettä ja tietojenkäsittelytiedettä yhdistelevä teoreettinen pohja, jota kieliteknologia soveltaa.

Aivan ensimmäiset digitaaliset sanakirjat pystyivät kääntämään vain yhden sanan kerrallaan. Kielet olivat kaksinapaisen maailmanjärjestyksen hengen mukaisesti englanti ja venäjä.

Aluksi kieliteknologiaan suhtauduttiin suurella innostuksella, mikä näin jälkeenpäin tuntuu hassulta huomioon ottaen alkukantaiset koodikielet ja koneet sekä rajoittuneen varastotilan. Yhden lauseen kääntäminen kesti parhaillakin koneilla 7 minuuttia.

60-luvulla konekäännöstutkimuksen rahoitus tyrehtyi Yhdysvalloissa, koska sitä pidettiin lyhytnäköisenä ja toivottomana. Mielenkiinto kääntyi teknologiaan, joka pystyisi vastaamaan ihmisten kysymyksiin. Yritykset fantasioivat kieli pitkällä koneista, jotka hoitaisivat yksinkertaisen asiakaspalvelun ja säästäisivät palkkakustannuksissa.

80-luvulla palattiin konekääntämisen tutkimiseen. 90-luvulla puheentunnistusta yhdistettiin kielen ymmärtämiseen. Tänä päivänä visiot puhetta ymmärtävistä asiakaspalveluroboteista ovat toteutuneet Sirin kaltaisissa virtuaaliassistenteissa.

Kiinnostus venäjän kieleen on laskenut tietokonelingvistiikan parissa siinä missä kiinnostus mandariinikiinaa ja arabiaa kohtaan on noussut. Suomi on pieni kieli ja suomalaiset puhuvat verrattain hyvin englantia, joten suomen konekäännöksen kehittämiselle ei ole samanlaista tarvetta kuin suurempien maailmankielien. Vain tuplasti puhutumpaa ruotsia on helpompi kääntää englanniksi, sillä kielet ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Huolimatta siitä, että Google-kääntäjä on meille tunnetuin kääntäjäkone, on kehittyneempiäkin, maksullisia käännösohjelmia olemassa.

Jo nyt on teknologiaa, joka helpottaa kääntäjien työtä, mutta kääntävätkö jonain päivänä koneet tv-sarjojen tekstitykset ja romaanit? Vaikka teknologia kehittyisi, voiko se koskaan tunnistaa kielestä kulttuurisia eroja ja vivahteita? Vai lisääntyvätkö suorat käännökset ja anglismit, tehdä kavereita ja kirjoittaa alas?

Verkossa käytävät keskustelut loivat kirjoitetun puhekielen. Nyt käymme leijonanosan keskusteluistamme verkossa. Vaikka kotimaisten kielten keskus kuinka yrittää, verkon uussanat eivät taivu näppäimistöllämme meitsieksi ja risuaidaksi.

Konekäännöksien lisäksi kieliteknologialle on tyypillistä kielen korjaaminen. Oikeinkirjoituksen tarkistus tekee virheettömien esseiden ja työhakemusten kirjoittamisesta vaivattomampaa. Kirjoitusvirheiden suhteen ei tarvitse olla jämäkkä, kun tietää Wordin lisäävän sinistä tai vaaleanpunaista siksakia lipsahdusten alle.

Ennakoiva tekstinsyöttö auttaa valinnoissamme tekstiviestejä kirjoittaessamme ja hakiessamme sisältöä esimerkiksi Googlesta ja YouTubesta. Sanoja ei tarvitse kirjoittaa loppuun asti, kun meille jo ehdotetaan mitä olimme ajattelemassa. Onko mahdollista, että ennakoiva tekstinsyöttö vaikuttaa hakukomentoihimme, ja lopulta haemme kaikki samoja sisältöjä?

Kieliteknologiaa tarvitaan sekä eri äidinkieltä puhuvien ihmisten väliseen viestintään sekä konekäännösten tapauksessa että ihmisten ja koneiden väliseen kommunikaatioon. Koneet eivät ymmärrä ihmiskieliä, ja konekielet ovat vaikeita opetella.

Tulevaisuudessa yksi kiinnostavimpia kieliteknologian sovelluksia on tekoälytutkimus. Tekoäly itsessään on kieliteknologiaa suurempi ja monimutkaisempi tutkimuksenala, mutta kieliteknologia on olennainen osa sitä.

Maaliskuussa Microsoft joutui sulkemaan tekoälyprojektinsa nimeltä Tay. Oltuaan alle 24 tuntia Twitterissä, ihmiskontaktia varten kehitetty Tay oli muuttunut ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” -tyyppisestä robotti-papukaijasta aggressiiviseksi sovinistiksi ja rasistiksi, joka kielsi holokaustin ja toivoi feministien kuolevan helvetin liekeissä.

Microsoft kertoi Tayn olevan paitsi tekninen, myös kulttuurinen ja sosiaalinen koe. Tay oli ikään kuin peili, joka oppi lukemalla muiden ihmisten twiittejä, eikä sen peilikuva Internetistä ja ihmiskunnasta ollut kovin mairitteleva.

Johtolankoja

Palstalla avaudutaan ensimmäisen maailman elämää suuremmista ongelmista

TEKSTI Roosa Savo

On eräs laatikko, joka jokaisen kodista löytyy.

Jos väität, ettei sinulta löydy tällaista laatikkoa, valehtelet. Ja jos väität, ettei se ole valtaisa sekava kasa, valehtelet taas.

Kyseessähän on tietenkin maailmanlaajuisesti tunnettu ja hyväksytty akku-paristo-johto -laatikko, jossa säilytetään ihmiselämän selviytymisen kannalta elintärkeitä laitteistoja.

Oman laatikkoni sisältö rajoittuu mustiin pölyllä päällystettyihin kiiltäviin piuhoihin ja muutamaan muoviseen mötikkään. Löytyy pitkää ja lyhyttä johtoa, jopa monikäyttöisiä laturinpäitä, joihin saa liitettyä muita johtoja. Puhelimen laturi, läppärin laturi, sähkövirtamuunnin, muistikortteja, muistitikkuja, toinen ja kolmas puhelimen laturi yms. yms. Valikoima on toki yksilöllinen.

Aika ajoin kohtaan tilanteen, jolloin minun on pakko löytää tietynlainen laturi tästä laatikosta. Silloin avaan laatikon ja vedän sisällön klönttinä ulos (tai kaadan kaiken suoraan lattialle). Seasta saattaa pudota muutama vanha, valkoisella jauheella kuorrutettu paristo. Lattialla sotkussa olevat kaikenkarvaiset muoviosat herättävät ärsytyksen tunteita, mutta tässä lajissa maltti on valttia.

Syvähengitys on keskeinen osa etsintäprosessia. Täytän keuhkoni raikkaalla huoneilmalla ja lasken viiteen naama punaisena, jolloin saavutan rauhallisen meditaation tilan. Oikean osan löytyessä nostan sen ilmaan ja rukoilen gravitaation vetävän väärät johdot kohti maanpintaa. Tällä kertaa en pääse niin helpolla, vaan joudun heiluttelemaan, rynkyttämään ja lopulta heittämään johdot päin seinää, ennen kuin haluamani tuote irtoaa solukosta.

Kun kauhun hetket ovat ohitse, lysähdän istumaan lattialle valkoisen myrkkyjauheen peitossa, oikea johto vihdoin voitonriemuisissa käsissäni.

Kansankielistä mediakritiikkiä

Mihin tarvitaan journalismia, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

TEKSTI Adile Sevimli

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia. Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä – työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan “lännen kriisistä” koskien “pakolaistulvia”? Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan.

Tahdotko nähdä sinistä?

Kuinka vaikeaa on erottaa sininen ja vihreä toisistaan? Sehän on helppoa. Vai onko?

TEKSTI Erik Räsänen

Namibialaisheimo, jonka kielessä ei ole jaottelua siniseen ja vihreään, asetettiin tekemään yksinkertaista testiä: tietokoneen ruudulle ilmestyi kaksitoista neliötä, joista yksitoista oli vihreitä ja yksi sininen. Tehtävä oli etsiä sininen. Testi olisi esimerkiksi meille suomalaisille naurettavan helppo, mutta heimolaisille se tuotti vaikeuksia: sinisen neliön löytämisessä kesti kauan ja virheitä tapahtui yllättävän paljon.

Sininen väri tarjoaa kiinnostavan näkökulman kielen vaikutuksesta ajatteluun. Kieli kehittyy usein erotellen alkuun tumman ja vaalean, sitten nimeten punaisen, keltaisen ja lopulta vihreän. Sininen käsitetään vihreän sävynä, kuten namibialaisheimon tapauksessa, kunnes kielen kehittyessä se eroaa omaksi värikseen.
Antiikin ajan klassikkoeepos Odysseiassa merta kuvaillaan viinintumman väriseksi, ja muissakin aikalaiskuvauksissa taivasta ja merta kuvaillaan yhtä mielenkiintoisilla ilmaisuilla. Oudosti yksikään antiikinaikainen teos ei kuvaile näitä sinen symboleja sinisiksi.
Nykyaikana itsestäänselvyydeltä tuntuva värikartta on yllättävän tuore – esimerkiksi japanin kieleen vihreän ja sinisen erottelu saapui toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden vaikutuksesta. Ihmissilmä on nähnyt sinistä kautta aikain, mutta sitä ei ole osattu aina havaita. Vasta kieli on tehnyt sinisestä helposti tunnistettavan: sille on annettu nimi.

Kielen vaikutuksesta ajatteluun on toistaiseksi olemassa valitettavan vähän tutkimusta. Toistaiseksi ilmaan on kuitenkin heitetty joitain ajatuksia. Väitetään, että saksan ja espanjan kaltaisissa kielissä, joissa sanat voivat olla maskuliinisia, feminiinisiä tai neutraaleja, esiintyy enemmän sukupuolisyrjintää. Ihmiset, joiden äidinkielessä ei ole futuuri-muotoa, väitetään sijoittavan rahojaan hanakammin, koska kieli ei tee selkeää erottelua nykyhetkeen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Aika näyttäytyy aikajanan sijasta enemmänkin ympyrämäisenä, jolloin sijoitus kannattaa tehdä heti, sillä tulevaisuus on nyt.
Väitteissä on spekuloivia piirteitä, mutta ne herättävät ajatuksia. Voiko esimerkiksi Suomen edelläkävijäasemaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttajana selittää se, ettei kielessämme ole erillistä hän-pronominia miehille tai naisille?

Yksilön kielitaidon kehittyessä myös kyky ajatella kehittyy: yliopisto-opiskelijan olisi vaikea käsitteistää oppimaansa samalla sanavarastolla kuin seitsemänvuotiaana. Kieli jäsentää ajattelua, se toimii työkaluna maailman ymmärtämiseen.
Eläinten parissa kasvaneet susilapset ovat ääriesimerkki siitä, millaista elämä on ilman äidinkieltä: ihmisten keskelle myöhemmin päätyneet villilapset ovat oppineet parhaimmillaankin vain muutaman sataa sanaa, eikä kommunikointi toisten ihmisten kanssa tahdo onnistua. Äidinkielettömälle on mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikeaa – selittää, mitä ovat ironia, aurinkokunta tai ihmisoikeusongelmat.

Äidinkielen osaaminen on laskussa. Nykynuoret lukevat entistä vähemmän. Vaikka Suomi on edelleen Euroopan kärkeä Pisa-testeissä, on peruskoululaisten kyky ymmärtää luettua heikentynyt. Äidinkielen ylioppilastutkinnon vaatimuksia on jouduttu höllentämään, ja jopa yliopistomaailmassa nuorten kielitaidon rapautuminen huolestuttaa. Hektisessä kosketusnäyttömaailmassa ei ole aikaa lukea tai kehittää kieltään. Koska kieli avartaa maailmaa, kehitys on surullista – aivan kuin meillä ei olisi enää aikaa nähdä sinistä.

Silloin maailma alkaa näyttää valitettavan harmaalta.

Sivistä itseäsi, sillä lopulta kaikki on sattumaa

Palstalla Median alumnit valmistavat opiskelijoita työelämään

TEKSTI Pekka Torvinen

Valmistuin joulukuussa 2013. En tiennyt tulevaisuudestani mitään, ei minulla ollut suunnitelmia suuntaan eikä toiseen. Pro gradu -tutkielmastani olin saanut eximian ja arvostelijalta sekä ohjaajaltani kehotuksen jatkaa tutkijan uraa, mutta yliopistolle jääminen ei houkuttanut. Loputon apurahahelvetti ja uraputken lähes täydellinen puuttuminen – Suomessa tutkijanuran kehityksestä ei ole mitään takeita, oli väitöskirjasi käytännössä miten hyvä tahansa – saivat minut suuntaamaan uutisten puolelle, joita olin viimeksi tehnyt kesällä 2012 MTV3:lla – paikassa, josta en liiemmin pitänyt.

Suunnata johonkin antaa ymmärtää, että olisin aktiivisesti valinnut, mihin lähden. Tietenkään näin ei ollut. Minulla sattui vain käymään erittäin hyvä tuuri. Pääsin haastatteluun Helsingin Sanomiin, mutta minua ei valittu haastateltuun tehtävään. Viikon päästä sain kuitenkin puhelun, jossa minulle tarjottiin eri tehtävää. Sanoin kyllä, ja sen jälkeen töitä on riittänyt HS:n eri osastoilla joko täysipäiväisenä työntekijänä tai tarvittaessa töihin tulevana, jolloin työtunteja on usein ollut jopa 50 viikossa. Vain vuoden HS:ssä työskentelyn jälkeen tuurasin jopa uutispäällikköä parin vuoron ajan. Sen lisäksi olen tehnyt joutessani freetöitä sekä käsikirjoittanut HS:n Uutisraportti-uutissatiiria, johon ohjelman juontaja Tuomas Peltomäki minut kutsui.

Lisäksi kevääksi 2016 minua pyydettiin sijaiseksi Talentumin Mediuutisiin. Päätin ottaa tehtävän vastaan sekä hetkellisesti varman tulonlähteen että sivistyksen kannalta. Sosiaali- ja terveysasioiden merkitys tässä maassa ja maanosassa ei tulevaisuudessa ainakaan vähene. Kesällä palaan jälleen Helsingin Sanomien kaupunkitoimitukseen – paikkaan, joka tuntuu melkein kodilta, niin hauskaa siellä on ja niin luontevaksi tunnen siellä oloni.

Vaikka minulla ei ole vakituista työpaikkaa, en voi valittaa nykyisestä tilanteestani. Mikä tärkeintä, kaikki on Median ansiota. Olin jo menettänyt toivoni HS:n suhteen, kun opiskelupiireistä tuntemani Jussi Pullinen soitti ja tarjosi minulle eri pestiä organisaatiosta. Puhun mieluummin ystävien ja kaverien hankkimisesta kuin verkostoitumisesta, mutta sen merkitystä ei käytännössä voi liioitella. En olisi todennäköisesti koskaan päässyt näyttämään taitojani HS:llä ilman Mediasta saamaani kontaktia.

Niin tärkeitä kuin oman alan kaverit ovatkin, ovat muiden alojen kaverit itse uutistyössä tärkeämpiä. Niistä saan kiittää aikaani Karjalaisessa Osakunnassa. On juttuja, jotka eivät olisi koskaan valmistuneet ilman osakuntakaveriverkostoa. Viime vappuna kirjoitin kaupunkisivuille ylioppilaslakin 150-vuotisjuhlasta. Jutun haastateltavat löytyivät osakuntapiirien kautta, ja siitä tuli niin hyvä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura soitti ja pyysi minua kirjoittamaan populaarin historian ylioppilasliikkeestä. En uskaltanut sanoa kyllä, koska apurahojen varaan jääminen pelotti liikaa.

Osakunta on myös iskostanut minuun vahvan uskon humboldtilaiseen sivistysyliopistoon. Tutkimuksen, opetuksen ja opintojen tulee olla vapaita, ja niitä kuuluu saada kokeilla ja yhdistellä miten lystää. Lisäksi sivistyksen tulee aina olla ensisijainen ammatilliseen koulutukseen nähden. Yliopisto ei saa olla työelämätaitoja opettava koulu. Sen sijaan sen kuuluu synnyttää opiskelijoissa itsenäinen halu oppia uutta ja etsiä totuutta. Jatkuva tiedonhalu, argumentointitaito ja annettujen totuuksien kyseenalaistaminen ovat ehkä tärkeimmät työkalut, joita uutistyössä voi tarvita. Tein pitkän sivuaineen käytännöllisestä filosofiasta ja olen ollut niistä kursseista myöhemmin äärettömän iloinen. Viestinnän kursseista innostuin kunnolla vasta maisterivaiheessa, kun nekin muuttuivat filosofisemmiksi.

Uutisen kirjoittaminen on sinänsä helppoa: ainoa mitä tarvitsee muistaa, on laittaa tärkein asia alkuun! Itse asian kaivaminen tuntemattomuudesta sanoiksi ja sen ymmärtäminen on vaikeampaa. Muistan ikuisesti Radio Helsingin entisen päätoimittajan Paula Salovaaran sutkautuksen: apinakin oppii käyttämään lähetyslaitteita, mutta tuoreiden näkökulmien ja pintaa syvemmän analyysin tekemistä ei voi enää opettaa työpaikalla. Se täytyy oppia ensin, jos sen on oppiakseen.

En silti vähättele kirjoitustaitoa: adjektiiveja pitää osata välttää, juttua pitää osata kuljettaa, lempilapset pitää osata tappaa. Sanotaan, että ainoa tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa. Väitän, että se ei ole totta. Ainoa tapa oppia kirjoittamaan on lukea niin paljon kuin mahdollista niin erilaisia tekstejä kuin mahdollista. Omat ikisuosikkini ovat Albert Camus ja Marcel Proust, joita suosittelen varauksetta tenttikirjojen ja uutistekstien lomaan. Suosikkiromaanien mainitseminen CV:ssä ei ole huonoin mahdollinen keino erottautua muista.

Kannattaa pysyä uskollisena itselleen. Olen pari kertaa päässyt puhumaan HS:n esimiesten kanssa kesätyöhakemuksista. Niin monessa hakija kertoo joka päivä lukevansa lehden pääkirjoitussivun ja seuraavansa tiukasti politiikkaa, että ainoa mahdollinen reaktio on: TYLSÄÄ. Kertokaa mieluummin, miten käytätte Snapchattia ja miten toisitte sen mukaan toimitustyöhön. Täytyy myöntää, että tämä on vinkki, jonka olisin mieluusti tiennyt jo vuonna 2008. Silloin ei tosin puhuttu Snapchatista vaan Facebookista, mutta sama neuvo olisi pätenyt: älä mainitse sanallakaan pääkirjoitussivua, vaan kerro, mitä uutta toisit mukanasi, kun kerran olet juuri saanut uusinta mahdolliseen tutkimukseen perustuvaa opetusta alalta. Muista myös kertoa, että olet teininä rakentanut nettisivut html-koodilla. Tai ehkä olet Minecraft-nero, kerro se. Ohjelmointiosaaminen on ehdoton plussa myös toimittajantyössä, mutta kertaluokkaa suuremman vaikutuksen teet, jos osaat käyttää Exceliä kunnolla ja ymmärrät todennäköisyyslaskentaa.

Uutiset ovat ala, jota ei voi suositella kenellekään. Vakituisia töitä ei juuri ole, eikä kukaan ole toimittaja rahan takia. Se on kutsumus, ainakin jos siinä haluaa olla todella hyvä. Pelkkä työpaikalle ilmestyminen ja hommien hoitaminen eivät riitä. Asioista täytyy olla kiinnostunut jatkuvasti, melkein 24/7. Mutta jos maailmanmenoa todella palaa halu seurata, ei uutistyötä parempaa tekemistä oikein ole.