Mielifragmentteja

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Tyhjät katseet (surumieli)

“Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa.”

– Paavo Haavikko

Tyhjät katseet sisäpihalle päin. On helpompi laittaa tälle nyt piste kuin yrittää jatkaa. Helpompi valita tuttu kärsimys kuin tuntematon ja mahdollisuus onneen. Olen raukkamainen. Kai näinkin voi elää. 

Otan iltapäivällä metron isän luo. Pitää pestä pyykkiä. Kun kärsii, on edelleen helpompaa mennä vanhempien nurkkiin notkumaan kuin ystävän kanssa kävelylle. Vanhemmat ovat jo ymmärtäneet tietävänsä nykyisestä elämästäni niin vähän. He eivät vaadi avautumaan.

On asioita, joista en pysty puhumaan läheisilleni. Asioita, joista on pakko puhua niille, jotka ovat etäisiä. Yritän lunastaa YTHS:n ajanvaraustiketin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Aikoja ei tietenkään ole jäljellä. 

Osallistun Zoom-luennolle. Mitäpä muutakaan voisin? Poliittinen kulttuuri ei kiinnosta. Miten se nyt voisikaan? 

Lupasin Tutkaimeen esseen. Pakotan itseni näppäimistön ylle. Kirjoittaja, jutut on kirjoitettava loppuun. 

Kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, ainakin hetken. Kirjoitus ilmaisee aina voimaa, silloinkin kun se puhuu surusta. Silti en odota punertuvaa taivasta. 

Hajamieli

Keskittymiskyky on hyve, hajamielisyys pahe. 

Jo Pyhä Cassianus varoittaa munkkeja niin sanotusta akediasta, levottomuudesta ja hajamielisyydestä: ”Tämä ankara ja kauhistuttava demoni taistelee jatkuvasti munkkeja vastaan. Kuudennella tunnilla se hyökkää munkin kimppuun ja saa hänessä aikaan herpaantumista ja vavistusta sekä herättää vihaa koko paikkaa ja niitä veljiä vastaan, joiden kanssa hän kilvoittelee. Työnteon se saa hänelle vastenmieliseksi, samoin pyhien kirjoitusten lukemisenkin.”

Eikä munkeilla ollut edes älypuhelimia! 

Mutta muutoin tämä on tuttua, vaikkei enää edes lueta pyhiä tai muitakaan kirjoituksia niihin syventyen. “Handbookeista” ravistetaan irti se mikä lähtee ja kylvetään se saman tien Word-dokumentin tyhjään tilaan. Kutsuttakoon tätä hengenviljelyksi. 

Toki tarvitsemme myös keskittymiskykyä, syventymistäkin. Olen kuitenkin liian paljon aikani lapsi allekirjoittaakseni Cassianiuksen koko paheksunnan. En sanoisi, että hajamielistä ”[j]outilaisuutta seuraa monipuuhaisuus, monipuuhaisuutta kurittomuus ja kurittomuudesta johtuu sitten kaikki paha.”

Niin… seuraa siitä joskus hyvääkin. Itse tarvitsen kirjoittaakseni molemmat mielet, keskittyneen ja hajaantuneen. Tekstini syntyvät yleensä lukemisen sivutuotteina. Ja lukemisen rytmi on seuraava: Vuoroin tutkitaan musteläiskiä kuin tomuisia hieroglyfejä, joita tarkkaillaan suurennuslasin läpi ja sarveiskalvot kipeinä. Vuoroin lepuutetaan silmää katsomalla hiekkadyynin ääriviivaa sen hajotessa horisonttiin. Katsotaan horisonttiin niin, ettei etsitä mitään erityistä. Niin, että väsyneet silmät taittavat hajaan. 

Toinen vertaus: Ensin kootaan kaikki mielen voimat yhteen kuin haravoitaisiin kaikki pihan lehdet kasaan. Seuraavaksi annetaan pohjoistuulen heittää ne hajalle. Sitten lähdetään seuraamaan yhtä ajatuslehdykkää tai sivussa syntynyttä tekstin riekaletta. 

Tekstit ovat akedian tyttäriä, hajamielisyyden hedelmiä. 

Mutta niin kuin ei munkkeja edes uhannut hengen velttous kuin vasta kuudennella tunnilla – siihen saakka he olivat hyvissä hengen voimissa – niin ei kirjoittajakaan saa heti hajamielistyä. Hajamielisyys on ansaittava. Siihen on valmistauduttava keskittämällä mieltä. Jos mitään ei ole keskitetty kasaan, ei ole mitään, minkä kanssa haaveilla. 

Ken ei keskity, sen ei hajamielistyäkään pidä.

Mieletön

“On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa: 

– Tuossa ei ole puuta

On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa:

– Tuossa on puu

On mieletöntä istua puutarhassa”

Runo on Tuukka Pietarisen kokoelmasta Yksin ja toisin (2018). Tilanne on hämmentävä. Istua nyt puutarhassa ja osoitella edessä seisovaa puuta ja väittää vuorotellen: ”Tuossa ei ole puuta” ja ”Tuossa on puu”. Tämä haiskahtaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta…

Ehkä puutarhassa istuskelee pellavavaippoihin pukeutunut välimerellinen porukka. Piirin keskellä retkottaa poikkeuksellisen ruma paljasjalka. Hän sanoo: ”Tuossa ei ole puuta”, selittää jotakin näkymättömästä puun ideasta, puusta sinänsä.

Voimme nähdä, että mies on hämäräpyyteinen ja kieromielinen. Varmasti hän on ottanut tehtäväkseen nuorison turmelemisen. 

Pahanomaisella oraakkelinpuheellaan tämä mies johdattelee suorimmankin nuoren kieroon. Sanoillaan hän hävittää alastoman puun näkyvistä, pukee sen oudoilla aatteilla. Kun todistelussa on edetty tarpeeksi pitkälle todellisuudesta, kirkasmielisinkin nuori lannistuu. Ei kehtaa huudahtaa: ”Tuossahan todellakin on puu! Aatteilla ei ole vaatteita.”  

Mutta: puun sijasta varsinaisesti huomiotta jää puutarha. Kukaan ei näe puulta puutarhaa. Ei sypressin pitenevää varjoa, ei aidan takaa ojentuvaa kirsikanvartta. Ei aidalla versoilevia viiniköynnöksiä, ei istutusten seassa haarautuvia pikkupolkuja. Ei polun mutkassa väistyviä vaaseja, ei amforan pinnan punakuvioita. 

Mielettömältä suunpieksennältä ei havaita, mikä todella on eriskummallista. Että on puutarha! Tosiaan puutarha! Ja siellä istutaan, noin vain. Ja puhellaan, kuin ei mitään. Tämähän on… niin, no… mieletöntä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *