Kategoriat
2022 Ihmiset Pitkät VALKOINEN

Suorittaminen luo syömishäiriömyönteistä kulttuuria

SISÄLTÖVAROITUS: SYÖMISHÄIRIÖ

Teksti: Amanda Laukkanen

Kuvitus: Netta Pasuri

En muista omista lukioajoistani paljoakaan. Päivät tuntuvat olevan yhtä suurta sumua. Sairastin tuolloin vakavaa syömishäiriötä, jonka myötä oma toimintani oli pakottavien rutiinien sekä erilaisten tavoitteiden sanelemaa. Moni ajatuksistani liittyi ruokaan, mutta pakkoajatukset koskivat myös suoriutumistani niin koulussa, liikunnassa kuin arjessakin.

On vaikea sanoa, mistä syömishäiriöni sai alkunsa – mitään tiettyä hetkeä tai tapahtumaa en muista. Sen sijaan muistan erinäisiä puheita sekä kommentteja, jotka vaikuttivat omakuvaani. Lisäksi olen pienestä asti ollut kiltti kympin tyttö, jolle koulussa pärjääminen oli tärkeää. Muistan jo yläasteelta kasaantuvia paineita, joita kanavoin kontrolloimalla ruokailutottumuksiani sekä liikuntatapojani. En muista alkaneeni tietoisesti pudottamaan painoa, joten en kokenut, että syömishäiriössäni olisi varsinaisesti ollut kyse pelkästään laihduttamisesta.

Erityisesti olen jäänyt pohtimaan sitä, miksi terveydenhuollossa keskityttiin lähinnä vain fyysiseen terveyteeni, kun kipeimmin olisin tarvinnut tukea henkisellä puolella. Miksi minulta toistuvasti kysyttiin sitä, ihailenko sairaanloista laihuutta, eikä sitä, millaisia paineita sekä muita tunteita päässäni liikkui.

Syömishäiriö vaikutti paljon omaan mielialaani sekä muutti käyttäytymistäni. Iloisesta tytöstä tuli sen myötä sulkeutunut ja helposti ärsyyntyvä nuori, jota väsytti jatkuvasti. Koulussa käynti tuntui uuvuttavalta, mutta selviydyin kursseista kiitettävin arvosanoin. Suorittamisen lisäksi halusin kontrolloida kaikkea – niin omaa kuin muidenkin toimintaa. 

Syömishäiriö söi värit omasta arjestani liian monen vuoden ajan. Kun elämä keskittyi vain pakonomaiseen suorittamiseen sekä omien pakkoajatusten noudattamiseen, jäi arjesta pois ystävät sekä muut normaaliin nuoruuteen liittyvät tapahtumat. Pakonomainen käyttäytyminen oli väylä kanavoida vaikeita tunteita, kuten ahdistuneisuutta ja masennusta.

Syömishäiriöt ovat moninainen kokonaisuus

Syömishäiriön määritelmää etsiessäni ajauduin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) verkkosivuille. THL:n syömishäiriön määritelmä oli silmiin pistävän suppea. Karkeasti sanottuna syömishäiriöt käsitetään sen mukaan tyttöjen ja nuorten naisten laihuushäiriöksi, jonka taustasyynä on länsimaiset kauneusihanteet hoikasta kehosta. 

Soitan asiasta Syömishäiriöliiton asiantuntijalle Katri Mikkilälle. Juttelemme hänen kanssaan laajasti syömishäiriöistä sekä niiden linkittyvyydestä suorituskulttuuriin. 

”Syömishäiriöiden liian kapea määrittely voi olla vahingollinen, sillä monenlainen oireilu jää siten helposti piiloon. Tällaisessa määrittelytavassa on nähtävissä historian havina, sillä ennen vanhaa syömishäiriöt nähtiin nimenomaan nuorten tyttöjen anoreksian kautta. Silti on käsittämätöntä ja vanhanaikaista, ettei syvempää ymmärrystä ole vielä saavutettu. Taustalla voi vaikuttaa myös se, että mielenterveyden sairaudet pyritään usein määrittelemään fyysisten oireiden kautta”, Mikkilä toteaa. 

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joita tulisi hoitaa asiaan kuuluvalla tavalla. Usein syömishäiriöt myös linkittyvät muihin mielenterveyden sairauksiin, kuten masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön. 

”Haluan ohjeistaa ihmisiä hakemaan ammattiapua, vaikka tiedostankin että avun saaminen mielenterveyden ongelmissa ylipäätään ei ole itsestäänselvyys. Lisäksi tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa. Tärkeintä on kuitenki, ettei jää ongelmien kanssa yksin”, Mikkilä sanoo.

Tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa.

Katri Mikkilä

Pyydän THL:ltä kommenttia heidän syömishäiriön määritelmästä. Kysyn heiltä kaksi kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni koskee sitä, miksi määritelmä on edelleen näin suppea. Toisena kysymyksenä kysyn THL:n näkemystä siitä, voiko liian kapealla määrittelyllä olla haittavaikutuksia syömishäiriöiden tunnistamisen kannalta. Saan pian sähköpostitse napakan vastauksen asiantuntijalta: ”Kiitos palautteesta. Mielenterveysaihesivun Syömishäiriöt-teksti on suhteellisen vanha, eikä sitä ole päivitetty viime vuosina. Tulemme huomioimaan tämän palautteen sivujen kehittämistyössä”. 

Syömishäiriöliiton verkkosivuilla sen sijaan tuodaan näkyviin se, että syömishäiriöt ovat muutakin kuin syömisen ongelmia. Syömishäiriöliiton määritelmässä korostuukin syömishäiriön olevan selviytymisekeino elämän kriisitilanteissa. Mielenterveyden keskusliitto toteaa verkkosivuillaan, että syömishäiriötä on erilaisia, eikä kyse ole vain painosta vaan siitä, mitä ajattelee ja miten suhtautuu syömiseen.

Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa

Vaikka syömishäiriötä sairastaessani koin usein olevani yksin, samaan aikaan kanssani syömishäiriötä sairasti tuhannet muut suomalaiset. Helsingin yliopiston tutkimuksessa 2020 selvisi syömishäiriöiden olevan ovat luultua yleisempiä. Jopa 17,9 prosenttia naisista ja 2,4 prosenttia miehistä on sairastanut syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. 

Syömishäiriöiden esiintyvyys on yllättävän korkeaa ja erityisesti pandemia-aika on nostanut syömishäiriökäyttätymistä arkirutiinien rikkouduttua. Voidaankin kysyä, miksi niin moni sairastuu syömishäiriöön ja mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme ajaa syömishäiriökäyttäytymiseen.

”Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa. Kauneusihanteet ja ulkonäkö on vain murunen kaiken muun joukossa, mikä aiheuttaa syömishäiriöitä.  Nykyään ihannoidaan tehokkuutta sekä suorittamista. Usein myös ihmisten kykyä kontrolloida itseään arvostetaan suuresti.” Mikkilä toteaa.

Kulttuurimme siis ruokkii niin syömishäiriöitä kuin loppuun palamista. Yhä nuoremmat ajautuvat uupumuksen partaalle ja suorittaminen aloitetaan entistä aikaisemmin. Jo yläasteella moni stressaa valintojaan jatko-opiskelua varten ja lukiossa paineet hyvistä tuloksista kasvavat entisestään, mikäli tähtäimessä on haluttu paikka korkeakoulussa. Eikä suorittaminen lopu siihenkään. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka helppoa on lähteä mukaan suorittamaan kaikkea järjestötoiminnasta työharjoitteluun opintojen lisäksi. Opiskelujen ohella olisi kerättävä merkintöjä CV:seen, jotta työn haussa erottuisi muista hakijoista. Pelkkä opinnoissa eteneminen ja keskiverto ei tunnu riittävän enää. Suorittamisesta on tullut uusi normaali. 

Sen lisäksi, että suoritamme opinnoissa ja töissä, suorittaminen on levinnyt myös muille elämän osa-alueille. Syömisestä on tullut kontrolloitua, urheilemisesta tarkkaan suunniteltua ja nukkumaan mennessä mitataan sitä, kuinka paljon hyvää unta oikeastaan saakaan. Osittain suorittaminen on tiedostamatonta – älykello ranteessa kertoo, milloin elämme hyvää elämää. 

Tiedostamattamme tämä kaikki luo paineita omasta suoriutumisesta. Suorittamisen kulttuuri on läsnä arjessamme lähes jokaisella osa-alueella. Suoritus- sekä kiirekeskeiseen puheeseen törmää mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

”Sosiaalinen media on kaksiteräinen miekka syömishäiriöiden kannalta. Toisaalta siellä on nykyisin valtavasti myös hyvää sisältöä sekä vertaistukea antavia tilejä, mutta sitten on myös paljon haitallista sisältöä, joka helposti ruokkii vertailua sekä syömishäiriökäyttäytymistä. Sosiaalisessa mediassa haitallista sisältöä voi kyllä vältellä estämällä sekä lopettamalla tietynlaisten tilien seuraamisen, mutta haasteelliseksi se menee silloin, jos haitallista somesisältöä levittää esimerkiksi joku tuttu”, Mikkilä kertoo. 

Tunnistan myös itse sosiaalisen median molemmat puolet omassa syömishäiriökokemuksessani. Lisääntynyt kehopositiivinen puhe sekä sallivampi asenne ruokaa kohtaan omassa somesyötteessäni helpottivat matkassa kohti paranemista. Kuitenkin seurasin usein myös sitä, mitä omat tuttuni tai seuraamani terveysinfluensserit tekivät. Lähes tiedostamattani vertailin itseäni näkemääni sisältöön. Kun näin sosiaalisessa mediassa jonkun juosseen pitkän lenkin tai mitä syön päivässä -videon, tulin ehkä tiedostamattakin vertailleeksi näitä omiin tekemisiin. Usein voi olla vaikea hahmottaa sitä, millainen sisältö aiheuttaa paineita muille. 

Sosiaalinen media ei kuitenkaan yksistään ole haitallisen puhetapojen ja normien levittäjä. Myös perinteinen media ruokkii dieettikulttuuria sekä ihannoi suorittamista. Joulun jälkeen kinkunsulattelu nousee otsikoihin ja pandemian keskellä media rummuttaa koronakilojen karistamisesta.

Normeja haastamalla kohti kestävämpää tulevaisuutta

Muutos kohti hyvinvoivempaa tulevaisuutta lähtee perusasioista.

”Työn tekemisen kulttuurin tulisi muuttua. Nyt liian moni palaa loppuun ja sairastuu. Lisäksi tulisi haastaa kiirepuhetta sekä suorittamisen kulttuuria, sillä nämä ovat omiaan lisäämään mielenterveyden haasteita sekä syömishäiriötä”, Mikkilä toteaa. 

Silloin kun itse sairastin, äitini ohjeisti meille tulleita vieraita etukäteen siitä, kuinka syömisestä on soveliasta puhua, jotta se ei ruokkisi ahdistustani. Ohje oli, että kaikkea voi syödä tai olla syömättä kahvipöydässä, mutta valinnoista ei tulisi tehdä suurta numeroa. Kommentteja siitä, kuinka jotain ei pitäisi syödä tai ottaa lisää, vaikka ei oikeastaan saisi, tulisi välttää. 

Tässä tapauksessa syy puhetavan tietoiseen ohjaamiseen oli selvä, mutta mietin, miksi ruokapuhe usein menee tällaiseksi. Ruoka nähdään kontrolloitavana ja esimerkiksi herkuttelu vältettävänä tai huonona asiana. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, mitä samassa pöydässä istuva käy päässään läpi, joten olisi kaikkien kannalta parempi, jos haitallista kommentointia vältettäisiin arjessa. 

”Paremman kulttuurin luominen sekä niin sanottu liittolaisuus syömishäiriötä sairastavien kanssa lähtee omien puhe- ja toimintatapojen haastamisesta. Puhuuko itse haitallisesti ja ruokkiiko kulttuuria, joka voi sairastuttaa. Lisäksi olisi tärkeää, että haitallisia puheita yhteiskunnassamme niin kahvipöydissä kuin mediassakin haastaisi muutkin, kuin syömishäiriötä sairastavat”, Mikkilä neuvoo. 
Vaikka oma syömishäiriöni on jo parantunut, en ole päässyt pois ylisuorittajan muotista. Vuosien ajan tein töitä omien ajatusteni kanssa, jotta pääsisin eroon toimintaani sanelemista pakkoajatuksesta sekä pakottavasta kontrolloinnin tarpeesta. Silti edelleen huomaan ajavani itseäni piippuun suorittamisella. Omien voimavarojen arvioiminen sekä kieltäytyminen mielenkiintoisilta tuntuvista tilaisuuksista on edelleen vaikeaa. Suorittamisen kulttuuri tuntuu olevan sisäänrakennettua: kiltin tytön syndroomasta on vaikea irrottautua edes pohjakosketuksen koettua. 

 

 

Kategoriat
2019 Kolumni

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Kategoriat
2018 Kolumni

Etten vain pysähtyisi hetkeksikään

Herätys puoli yhdeksän, kymmeneksi luennolle. Äkkiä aamupala naamaan, tiedän olevani jo nyt vähän myöhässä. Aamukahvi mukaan termarissa, ei ole aikaa juoda kahvia kotona. Ratikassa ehtii käydä sähköposteja läpi. Hirveät kantamukset taas mukana, Onnibus lähtee neljältä kohti Turkua. Sinne pitää juosta suoraan luennolta. Taas on ollut ihan liikaa näitä päiviä, kun pitää vain juosta paikasta toiseen. Ihan saatanallinen ralli!

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Iisa Pappi

KAIKILLA ON KOKO ajan kauhea kiire. Tai siltä se tuntuu. Koko ajan pitäisi olla menossa, koko ajan pitäisi tehdä jotain. Länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin, ja jatkuvasti nopeutuvassa tahdissa on pysyttävä mukana.

Meillä on oltava kiire, jotta voisimme tuntea olevamme tärkeä osa yhteiskuntaa, jotta jättäisimme tänne jonkinlaisen jäljen itsestämme. Hyvällä ihmisellä on kalenteri täynnä ja kännykkä soi. Aika pitää käyttää tehokkaasti, jotta voi tuntea itsensä merkitykselliseksi. Aikaa kuitenkin valuu hukkaan jatkuvasti. Hukkaamme aikaa joutavuuksiin, nukumme liikaa, tuijotamme puhelimen näyttöä.

EI KUKAAN PYSTY olemaan jatkuvasti tuottava, tehokas, tai tekemään parastaan. Silti tähän pyritään koulussa, töissä, yksityiselämässä, yhteiskunnassa.

Luennolla ehtii hyvin hoitaa rästihommia. Päädyn kuitenkin lukemaan ensin Hesaria, sitten Jodelia. Samalla kuuntelen luennoitsijan englanninkielistä puhetta ja yritän saada kiinni edes jostain ajatuksesta, jonka voisin laittaa muistiinpanoihin. Tämä on sitä multitaskingia parhaimmillaan. Kauhea nälkä. Luentojen välissä ei ehdi syömään, ellei lähde ajoissa tältä luennolta. Kauhon pikavauhtia hernekeittoa suuhun ja ryntään seuraavalle luennolle. Silti olen vähän myöhässä.

KIIRE ON JÄNNITTEINEN tila, jolla on aina suhde aikaan. Se on ajan niukkuutta ja puutetta, aika loppuu aina kesken. Kiire on myös illuusioita, vain tunnetta siitä, että meillä on liian vähän aikaa käsissämme. Kiire on siis vain kuvitelmaa oman päämme sisällä. Siksi kiirehtiminen on oikeastaan aika turhaa. Hukkaamme lopulta omaa aikaamme, hukkaamme potentiaalista tuottavuutta. Kaikki tehtävät huitaistaan vasemmalla kädellä, jotta ne saadaan nopeasti alta pois, emmekä pyri tekemään parastamme. Tämä johtaa plus miinus nolla -tilanteeseen, kun hutaistuun työhön ei ole enää tyytyväinen ja siihen palaa uudelleen.

Lähden taloustieteen laskarista vähän ajoissa, jotta ehdin bussiin. Pitää ostaa eväitäkin vielä. Kun vihdoin saavun bussilaiturille, on lähtöön aikaa viisi minuuttia. Laiturilla on kuitenkin vielä väärä Onnibus, tämä olisi matkalla Ouluun. Ahdistaa, haluan vain istumaan bussiin omalle paikalleni. Bussiterminaali on täynnä ihmisiä, minunkin bussini on kuljettajan mukaan täyteen buukattu. Kaikki matkalla jonnekin.

OIKEASTAAN KIIREESSÄ ON kyse vain kahdesta asiasta: osaako ihminen organisoida tekemisensä ja erottaako hän epäolennaiset tehtävät olennaisista. Kiireen tunne ei yleensä hellitä istumalla paikallaan. Toiset haluavat tuntea jatkuvan kiireen, kasaavat tehtävää tehtävän päälle eivätkä edes yritä pysähtyä hetkeksi. Kiire ei katoa mihinkään, ainakaan jos sitä ei tietoisesti yritä kadottaa. Siksi meillä on kiire, koko ajan. Kiire saada kaikki ajoissa valmiiksi. Kiire eteenpäin elämässä. Mutta vaikka kuinka kiirehtii, nopeammin ei pääse.

Kun bussi pääsee viimein matkaan, kiireeni hellittää. Kaksi tuntia aikaa tehdä mitä vain, tässä sitä nyt istutaan. Enpä taida kuitenkaan tehdä yhtään mitään.

Kategoriat
2016 Arkisto

Onnenonkija

Elokuvaohjaaja Hayao Miyazaki on kyllästynyt ihmisen pyrkimykseen olla onnellinen. Hänestä se on yksinkertaisesti outoa. Häntä ahdistaa. Minua myös.

Onnellisuuden tavoittelu on tällä vuosituhannella yksi eniten ihmisiä yhdistäviä asioita. Pienet hedonistipiirit ovat vaihtuneet suuriin massoihin, joiden elämän päätavoite on saavuttaa autuas, kokonainen onnellisuus. Pelkään, että keinot sen saavuttamiseksi ovat liian vaikeita, vaatimukset liian korkeita ja toisinajattelijoita liian vähän.

Jokaisella on onnellisuudelle oma mielikuvansa. Minulle onni oli kaloja. Ahvenia ja muikkuja, joita ajatuksissani ongin elämän virrasta. Saadessani saaliin varjelin sitä Eino Leinon neuvoin: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / kell’ aarre on, se aarteen peittäköön”. En välittänyt, vaikka olisi ollut huono ilma tai yksinäistä. Tärkeintä oli saada kala ja pitää siitä kaikin voimin kiinni, jottei se sätkisi pois. Jatkoin tätä ryppyotsaista selviytymiskamppailua kunnes aloin ymmärtää itse kalastamisen olevan saalista arvokkaampaa.

Antiikin filosofi Demokritoksen näkemyksen mukaan ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä, mitä hänellä on. Niin mutkatonta ja äärimmäisen helppoa! Mutta maailmankuvamme on muuttunut antiikin auvoisista ajoista ja nykyään monet lupaavat itselleen onnellisuutta vasta kovia vaatimuksia vastaan.

Suomessa resepti onneen kumpuaa punainen tupa ja perunamaa -idyllistä. Mutta miksi tyytyä enää vain omaan tupaan, kun voi saada kaiken. Tämän päivän onnireseptiin tarvitaan ainakin toimiva parisuhde, tasapainoinen mieli, hyvä kunto, mielekäs koulutus, antoisa työ ja riittävästi pääomaa. Yhteiskunnan asettamat onniehdot eivät ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö: legendaarinen American Dream syntyi jo 1700-luvulla ja myös se kasvattaa yhä vaatimuksiaan. Ihmiselämästä yritetään kovaa vauhtia tehdä palapeliä, jossa onnellisuus on kokonaista vasta kaikkien elämänalueiden palasten ollessa paikoillaan. Eli tuskin koskaan.

Markkinat ovat ihmiskunnan törkeimpiä lupausten rikkojia. Kyllä, voittavat jopa poliitikot. Promootioyhteiskunnassa onni on nopeasti vaihtuvaa materiaa, jonka perässä on juostava. On karmivaa, että me usein kiihkeästi uskomme täydellisen kansikuvaonnellisuuden olevan saavutettavissa. Todellisuudessa perässä ei pysy edes Niken uusimmilla lenkkitossuilla.

Jos ihmisen epäonnesta kirjoitetaan lehtien palstoilla, tarina päättyy kiusallisen usein onnelliseen loppuun ja päähenkilö ristitään sankariksi, vaikeuksien voittajaksi. Sinkku on löytänyt parisuhteen tai sohvaperuna liikunnan. Epäonnesta puhutaan harvoin kietomatta sitä tähän onnellisuushöttöön. Groteskille avautuneen Jussi Parviaisen tarina rikkoo sankaritarinakaavan. Hän teki normien vastaisia valintoja, jonka myötä on joutunut kärsimään katsoessaan sivusta, kun muut tekevät puolivaloilla sitä, mitä hän rakastaa. Parviainen oli lupaus, joka ei koskaan saavuttanut sitä menestystä, jota hänelle povattiin.

Mitä jos onni vaatiikin epäonnea ja kumpuaa onnettomista päivistä? Kun makasin influenssan kourissa jaksaen katsoa ainoastaan 90-luvun päällenaurettuja sarjoja, ensimmäinen terve päivä oli euforinen. Päivän kohottavin hetki oli aamubussiin nouseminen. Voimme saada täydellisiä hetkiä, emme täydellistä elämää. Perfektionisteille suosittelen ensiavuksi Demokritosta!

Enää en kalastele onnea. Turhauttavien onkireissujen jälkeen ymmärsin, että onni ei ole ulkopuolellani, ei aina edes pidetyissä lupauksissa. Se on minussa ja pirskahtelee ulos, kun teen asioita, jotka tuntuvat hyviltä. Uskon, että jokaisella on täysin samanlainen potentiaali olla onnellinen. Toisilla sää kalaonnelle on vain suotuisampi kuin toisilla.

Painotuore Groteski saa meidät päätoimittajat hykertelemään onnesta. Se on lunastettu lupaus, monikiloinen kalasaalis. Muste paperilla on kuitenkin vain hiven siitä onnesta, jota saimme tuntea puurtaessamme lehden parissa. Työskentely mahtavan opiskelijayhteisön kanssa lukeutuu yhdeksi parhaimmista kalareissuistamme.