Televisio menee someen

Kaikki tietävät, että kirjoitettu journalismi on kokenut kovia. Se on jo aikapäivää sitten seurannut yleisöään printistä verkkoon ja yhä eteenpäin mobiiliin. Myös draamasarjat ovat käyneet läpi saman elinkaaren, kun television parhaasta katseluajasta ollaan siirrytty suoratoistopalvelujen kautta jälleen puhelimen ruudulle. Instagram Stories -draamojen suuri suosio puhututtaa.

TEKSTI Rosa Lehtokari KUVITUS Roosa Kontiokari

NOPEUS, VISUAALISUUS JA sitoutumattomuus aikaan ja paikkaan – sitä kaikkea ovat Instagram Stories -formaatissa toteutetut draamasarjat. Suomessa suosituimmiksi näistä on noussut Karma, Instagramissa julkaistu Whatsapp-draama Pientä säätöä, sekä kahdeksalla eri Instagram-tilillä sekä Yle Areenassa pyörivä Goals. Muualla maailmassa tätä on toki tehty menestynein tuloksin jo ennen Suomea. Ilmiö on monen muun villityksen tavoin lähtöisin Yhdysvalloista, jossa useat eri mediatoimijat ovat tarttuneet ideaan.

Miksi kukaan haluaisi seurata käsikirjoitettua draamaa, jonka postaukset pysyvät Storiesissa vain 24 tunnin ajan? Entä, jos ei muista katsoa päivän jaksoa ennen, kuin se häviää? Instagram-draamat tuovat niin helppoutta kuin haasteita sarjojen katsomiselle. On selvää, että konsepti on niin uusi, että se vaatii totuttelua – etenkin kun esimerkiksi Ylen Goals -draamassa on seurattava kahdeksan eri päähenkilön Instagram-tiliä, jos haluaa pysyä juonessa mukana.

Luultavasti Instagram-draama konseptina on ilmiö, joka koskee myös mitä tahansa muuta median kuluttamista – kun yleisö ei enää tule median luo, on median mentävä sinne, missä yleisö on. On kiinnostavaa nähdä, onko kyseessä vain kokeiluksi jäävä lyhyt draamasarjojen trendi, vai onko Stories tullut draamojen alustana jäädäkseen.

Tutkimus todistaa, että konsepti toimii

Media-alan tutkimussäätiö teki Pientä säätöä -draamasta tutkimuksen, jonka mukaan kyseessä oli onnistunut Suomen ensimmäinen chatfiction-formaatin draamasarja. Pientä säätöä on Whatsapp-keskustelujen näyttötallennuksina toteutettu draama, joka julkaistiin Demi-lehden Instagram-tilin Storiesissa (@demilehti).

A-lehtien Hanna Kännön ja Anni Lintulan kokoaman tutkimusraportin mukaan nuoret saa sitoutettua tarinoihin, jotka tarjotaan oikeanlaisissa kanavissa, oikeaan aikaan ja nuorelle yleisölle luontevalla tavalla.

”Tyttöjen tosielämän draama tapahtuu puhelimen keskustelusovelluksissa, joten on luonnollista tehdä myös fiktiota samoille alustoille”, kertoo tutkimuksen raportti.

17-vuotias tutkimukseen haastateltu samaistuu Pientä säätöä -draamaan. ”Mekin usein kaveriporukassamme kerromme Whatsapissa, mitä ympärillä tapahtuu, ja onko niin sanotusti draamaa käynnissä paikkakunnalla tai lähialueella”, hän kommentoi raportissa.

Instagramissa sisältö on lähempänä yleisöään

Instagram Stories -draamojen suosio perustuu siis osin aitouteen ja samaistuttavuuteen. Nuori yleisö kaipaa draamalta vertaisiaan – ei auta, jos nuorista päähenkilöistä paistaa läpi, että käsikirjoittajina ovat nuoruutensa 80-luvulla eläneet aikuiset, joiden käsitys kohderyhmästä ei kohtaa todellisuuden kanssa. Epäaitous ja väkisin yrittäminen huomataan heti.

Mikä tarve televisiolla on mennä Instagramiin? Stories-ominaisuuteen toki on melko kevyttä tuottaa draamasarjaa – ainakaan Suomessa ei vielä ole nähty kyseisen konseptin draamoja, jotka olisi tehty raskaasti monikameratuotantoina studioineen ja valaistuksineen. Ehkä formaatin suosio perustuukin juuri siihen, että yleisö on tottunut jo itseään etukameralla kuvaaviin sosiaalisen median vaikuttajiin, jolloin on luontevaa tehdä myös draama samalla formaatilla.

Jos draamaa halutaan kuluttaa yhä enemmän niin sanotusti nopeana kertakäyttöviihteenä, on kiinnostavaa nähdä, haluaako tämä sama yleisö tulevaisuudessa katsoa lainkaan pitkiä monikameratuotantoina tehtyjä elokuvia, saati lukea paksuja kirjoja. Visuaalinen, nopeasti saatavilla oleva viestintä toimii – se tuskin enää vuonna 2018 yllättää ketään.

Draaman tulevaisuus näyttää säästävän aikaa ja rahaa

Nuori yleisö on tunnetusti vaikea ja kiireinen, jolloin on toki luontevaa tehdä sosiaalisessa mediassa myös se, mikä olisi vielä viisi vuotta sitten nähty televisiossa. Tämän päivän median kuluttaja kaipaa helppoutta ja nopeutta myös viihteen kulutuksen saralla. Z-sukupolvi ei rytmitä arkeaan mediatarjonnan mukaan, vaan odottaa, että mediaa voi kuluttaa pitkin päivää tyhjissä hetkissä.

Onko tämä hyvä asia kuluttajan näkökulmasta? Siitä voidaan olla montaa mieltä; keskittymiskyvyn ja esimerkiksi opiskelun tehokkuuden kannalta ei välttämättä. Instagram-draamat ovat usein suunnattu nuorille ihmisille, jotka jo valmiiksi käyttävät sosiaalista mediaa verrattain paljon. Saatavuuden nopeus ja helppous ei aina ole hyvä asia – nopean palkitsemisen kulttuurin leviäminen draamasarjoihin ei todennäköisesti ole hyvä suunta, sillä sen on todettu heikentävän keskittymiskykyä.

Draamojen tuottajien näkökulmasta uusi suunta tuo luultavasti silti rahaa tiskiin. Kun Instagram-draamasarjojen seuraaminen on tehty helpoksi ja niitä on oikeaa televisiota kevyempi toteuttaa, hyppivät sarjojen tuotannot ilosta. Kyseessä on kuitenkin tapa, jolla voi sekä sitouttaa yleisönsä somessa että julkaista sisältönsä yllättävästi ja uudenlaisella tavalla. Ehkäpä Instagram-draamat – tai jotkut sen suuntaiset shortform-videosisällöt – ovat tulleet jäädäkseen.

Koen, siis olenko?

Onko minun punaiseni sinulle minun keltaiseni? Herää klassinen kysymys siitä, näkevätkö ihmiset värejä samoina. Varmaa on, että värisokea ei näe maailmaa samanlaisena kuin värejä näkevä. Vaikeus erotella värejä vaihtelee vahvasti värisokeuden spektrillä. Tästä voisi olettaa näkemisen olevan subjektiivinen kokemus myös värejä näkeville.

TEKSTI Viivi Aliklaavu KUVITUS Anni Takanen

VÄRIEN NÄKEMINEN EI välttämättä kuitenkaan ole niin radikaalisti subjektiivinen kokemus, etteikö sinisen sinisyyteen voisi luottaa. Värit nimittäin perustuvat valon eri aallonpituuksiin. Vaihtelua ihmisten välillä esiintyy, mutta aistit toimivat tietyillä toimintaperiaatteilla. Saatamme nähdä värisävyt hieman eri vivahtein, mutta fyysinen maailma ympärillämme on sama. Elämme samassa ympäristössä, jossa puinen pöytä on puuta ja lumipyry vasten kasvoja pistelee.

Värien on todettu herättävän ihmisissä samoja tunnetiloja. Mainonnassa hyödynnetään jatkuvasti värien psykologisia vaikutuksia. Sinisen sävyillä on rauhoittavia vaikutuksia, kun taas punainen ja keltainen aktivoivat. Kuitenkaan samat tunnetilat eivät välttämättä tarkoita samoja kokemuksia.

KOKEMUKSEEN MAAILMASTA VAIKUTTAVAT värien lisäksi olennaisesti sanat. Eri kielillä samat sanat luovat erilaisia mielikuvia maailmasta. Joissakin kielissä kaikki substantiivit jaetaan artikkelin perusteella feminiineihin ja maskuliineihin. Sukupuolisidonnaisilla artikkeleilla on todettu olevan merkitystä kokemukseen sanojen ja niiden kuvaamien asioiden ominaisuuksista. Esimerkiksi ranskaksi sanalla silta, le pont, on maskuliini etuliite, jolloin ranskankieliset ihmiset kuvailevat siltoja muita kieliä puhuvia herkemmin maskuliinisiksi koetuilla sanoilla kuten vahva ja komea.

Myös saman kielen puhujien välillä on paljon tulkintatapoja yhdelle sanalle. Kaikki aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka ymmärrämme tietyn sanan. Niin abstraktia asiaa kuin tunne on vaikea kuvailla sanoin. Yhden käsitys surusta ei välttämättä tarkoita samaa toiselle.

Ehkä teknologia voisi olla ainoa tapa ymmärtää toisen ihmisen tunteita ja tarkoituksia sanojen takana. Timo Honkela esittelee kirjassaan Rauhankone utopian tekoälystä, joka luo ymmärrystä ihmisten välille. Rauhankone pystyisi ymmärtämään sanojen yksilöllisiin kokemuksiin perustuvat merkitykset. Rauhankone loisi mahdollisuuden ilmaista kokemuksia objektiivisesti, kun sanat eivät riitä.

Yksi tapa, jonka avulla voimme verrata tunteita toistemme kanssa, on yhdistävät tapahtumat. Samat tapahtumat saavat ihmiset tuntemaan jotakuinkin samankaltaisia tunteita. Monella hautajaisvieraalla on samankaltaiset haikeat tuntemukset, jotka saattavat joillakin purkautua itkuna, toisilla tyhjänä tuijotuksena. Kertovatko samankaltaiset tunnetilat täysin objektiivisesta maailmasta?

IHMISET VOIVAT KOKEA asioita ryhmänä subjektiivisesti perustuen maantieteelliseen eriytyneisyyteen ja kulttuurillisiin eroihin. Suomen kylmyys tuntuu vakituiselle asukkaalle erilaiselta kuin turistille. Ihminen on tottunut tiettyihin olosuhteisiin. Kaikki kokemukset suhteutetaan aiempiin kokemuksiin, jotka voivat erota radikaalisti maiden ja maanosien välillä.

Ihmissuhteissa ihmiset jakavat kokemuksiaan toisten kanssa olemalla samassa tilanteessa läsnä. Ihminen myötäelää läheistensä kanssa ja kokee samankaltaisia tunteita kuullessaan kertomuksia tapahtumista. Kirjojen ja elokuvien hahmoihin samaistuminen aiheuttaa yhteisen kokemuksen ihmisyydestä. Luotto siihen, että ihmiset voivat ymmärtää toistensa kokemuksia, luo ihmisten välille empatiaa ja mahdollisuuden samaistumiseen. Jos kaikki olisi subjektiivista, ei samaistuminen olisi mahdollista.

MYÖS TEKNOLOGIAN KEHITTYMINEN vaikuttaa kokemuksiimme yhteisönä. Sosiaalinen media mahdollistaa yhteydenpidon toiselle puolelle maailmaa. YouTube-vloggaajan elämää voi myötäelää monien tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta. Johtaako globalisaatio kokemusten samankaltaistumiseen vai onko se mahdollisuus rikastuttaa omaa subjektiivista kokemusta maailmasta?

Viime aikoina media on ollut huolissaan suomen kielen kohtalosta. On pelätty anglismien köyhdyttävän suomen kieltä. Automaattisesti globalisaatio ei tarkoita suomen kielen kuihtumista, vaan parhaimmillaan se saattaa avata uusia ovia kielen ja sisällön saatavuuden laajentuessa. Kaksikielisyys luo aivan uuden kentän kokemuksille ja mahdollisuuksille. Ongelmia syntyy, jos kummatkin kielet ovat heikkoja. Tällöin saattaa suomalaisesta kulttuurista jäädä kokematta jotain olennaista. Millainen on kokemus talvesta ilman erottelua lumen, loskan ja rakeiden välillä?

PayPalin ja SpaceX:n perustajan Elon Muskin mukaan elämme erittäin todennäköisesti simulaatiossa. Simulaatiossa elämisen voidaan ajatella jo itsessään muokkaavan kokemusta ihmisyydestä, mutta Muskin mukaan se ei vaikuta toimintaamme juuri millään tavalla. Simulaatioteoria voi paljastaa jotakin siitä, elämmekö ihmiskuntana samaa todellisuutta. Jos maailma on simulaatio yhden ihmisen elämästä, on kaikki täysin subjektiivista, mutta jos tarkoitus on simuloida koko ihmiskuntaa, ovat kaikki kokemukset todennäköisesti objektiivisia.

Lopputuloksena tuntuu siltä, että ihminen on liian pieni ymmärtääkseen, mikä on subjektiivista. Ehkä rajanveto jaetun ja yksityisen kokemuksen välillä on liukuva. Voiko kokemus olla samalla sekä objektiivinen että subjektiivinen?

Pitäisi vähän laihtua

Minulla ei ole aavistustakaan, minkälaisen reaktion seuraava, ehkä tällaiseen lehteen liian henkilökohtaiselta tuntuva paljastukseni herättää sinussa: Niin kauan kuin pystyn muistamaan, joka ikinen päivä, vähintään kerran päivässä olen ajatellut: olen lihava, pitäisi vähän laihtua.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Iisa Pappi

AJATUSTENI VIRRAN MUODOSTAMA virke on pysynyt samana läpi elämäni. Sävy on kyllä vaihdellut rajustikin. Lapsena ajatus muodostui katsellessani kateellisena hoikkaa parasta ystävääni. Se teki minusta surullisen, ikuisen kakkosen, vähemmän rakastetun lapsen. Teini-iässä ajatus oli tietenkin vihainen. Inhosin itseäni, mutta loppujen lopuksi en tiedä, oliko se inho omaani. Se tuntui suoritukselta siinä missä ensimmäiset kännit tai seurustelun aloittaminen: tässä iässähän näin kuuluukin tehdä.

Koko ajan tiedostin, että minullahan on vielä liian helppoa. En koskaan satuttanut itseäni, oksentanut tahallani tai paastonnut vuorokausia. Ääneen kauhistelin yhteiskunnan nuorille (tytöille) aiheuttamia ulkonäköpaineita ja ilmaisin empatiaa niiden sairastuttamia kohtaan. Mutta oikeasti koin epäonnistuneeni itseinhossa. Ajattelin, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sairastua anoreksiaan. Vartalonormit olivat rakentaneet sisälleni ruman huoneen, jonka sisälle menin rauhassa arvostelemaan omaani ja muita naiskehoja armottomasti. Sen kokemuksen valossa minun on nykyään helppo ymmärtää, mitä on sisäistetty naisviha.

MILTÄ ELÄMÄ LAIHDUTUSAJATTELUN kanssa tuntuu nyt nuorena aikuisena? Ei kauhean ihmeelliseltä. Kun ajatus kerran päivässä pälkähtää päähäni kuin päivän postit luukusta, en ylläty tai säikähdä. Se on osa minua, eikä enää tee minua surulliseksi tai vihaiseksi. En edes osaa sanoa, onko se normaali vai epänormaali. Ajatteletko sinä samalla tavalla itsestäsi, vai oletko juuri nyt soittamassa minulle apua?

ULKONÄKÖPAINEISTA PUHUTTAESSA keskitytään fyysisyyteen, vaikka paineita voi tuntea kuka tahansa. Silti legitimiteetti puhua yhteiskunnan asettamista ulkonäköpaineista tai itsetunto-ongelmista päätetään ulkonäön perusteella. Upea kroppa! Varmasti rakastat itseäsi. Ja jos on ylipainoinen, silloin ruumiin terveys arvotetaan mielenterveyden yläpuolelle. Kiukkuinen veronmaksaja ja Pippa Laukka ovat pöyristyneitä ilmeisesti vain sydän- ja verisuonitautien kuluista. Jos poikkeat normista, on ihan suotavaa kokea itsetunto-ongelmia, sairastua syömishäiriöön tai masennukseen. Ne toki maksamme mukisematta, kuuluu asiaan.

Kehopositiivisuusajattelu on nostanut nostanut keskusteluun mielenterveydellisen näkökulman, mutta voimaantuminen ja itsensä rakastamaan oppiminen kuvataan yhä kehojen kautta. Kuvissa on enemmän diversiteettiä, ne ovat ehkä aidompia kuin ennen, mutta silti aina esteettisiä ja ulkoiseen kauneuteen keskittyviä. Myrkylliselle äänelle päässäni ne yhä tarjoavat itseäni kauniimpaa, seksikkäämpää ja parempaa vertailukohdetta.

Mielen muutosta on vaikeampi visualisoida. Silti kaipaisin kipeästi puhetta yhä enemmän juuri kehon kokemisesta. Jee, vatsamakkaroita somefeedissä, mutta yhä olen epätietoinen siitä, millaiset kokemukset omasta kehosta ovat ”normaaleja” ja millaiset ei. Ja miksi ylipäätään tietty määrä ulkonäköpaineita (naisen) kuuluukin kokea?

EN HALUA ILMOITTAA Ekille strategisia mittojani (Mikä ihmeen “strateginen?!”) ja kysyä onks ok. En, vaikka Eki sattuisi olemaan kehopositiivinen ja sanoisi, että tottakai on ok. Haluan kertoa julmasta äänestä päässäni, joka on asunut siellä jo melkein 20 vuotta kuiskien samaa mantraa. Haluan kysyä onks se ääni ok, onko se tavallista, onko se oikein? Ja sitten haluaisin kuulla, miten ääni vaimennetaan.

Pitäisikö meidän kaikkien olla himboja?

Olemme lähdössä elämysmatkalle Kaokolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kaokolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään.

TEKSTI Sini Harvo KUVITUS Roosa Kontiokari

Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

VIERAISIIN KULTTUUREIHIN TUTUSTUMINEN on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan.

Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin.

Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maailmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen.  

Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.  

KAKSI ASIAA OVAT puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan?

Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa?

Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta.

Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä?

Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden.

Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.

OLEN SIIS LENTÄNYT toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani.

Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää.  

”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.”

Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta.  

Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena, ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää.

Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” –tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

YMPÄRISTÖKATASTROFIN LISÄKSI matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo.

Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä 5 miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä.

Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”:  

”On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ’alikehittyneiksi’.”

Kuka luulet olevasi, Pekka Haavisto?

Kuka luulet olevasi?

Kun esittelen itseni, sanon usein olevani pitkän ajan vihreä kansanedustaja, joka on välillä tehnyt kansainvälisiä tehtäviä niin YK:n ympäristöohjelmassa kuin EU:n erityisedustajana Sudanin Darfurissa. Näistä kansainvälisistä tehtävistä on syntynyt paljon kontakteja ja yhä jatkuvia projekteja. Viime vuodet olen ollut Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja ja sitäkin kautta liittynyt moniin konfliktikeskusteluihin ja rauhanvälityshankkeisiin, joita on ollut rauhaninstituutin – ja viime aikoina myös Kirkon Ulkomaanavun – kautta. Ne ovat pysyneet kaikki nämä vuodet kansanedustajatyöni rinnalla.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVA Jennifer Ahlamaa

Entä kuka haluaisit olla?

Taidan olla aika lähellä sitä pistettä, vaikka tietysti elämä on sellainen, että sitä on hirveän vaikea suunnitella ennalta. Usein sen jälkeen, kun on tehnyt jonkun valinnan, tulee vastaan uusia, toisenlaisia mahdollisuuksia. Projektit voivat olla pätkäluontoisia, mutta kokonaisuus on aika lähellä sitä, mihin olen aina halunnut vaikuttaa: kansainväliset ympäristöasiat ja rauhankysymykset.

18-vuotiaana lukion päättäneenä tyyppinä en ajatellut, että näin paljon pystyisi vaikuttamaan. Nuorempana maailmantuska tuntui välillä toivottomalta. Planeetta on tuhoutumassa, eikä kukaan tuntunut välittävän asiasta pätkääkään. Vihreän liikkeen synty toi valoa tunnelin päähän: on mahdollista löytää keinoja, joilla kääntää yhteiskunnan kehitystä toiseen suuntaan.

Mikä on eniten arvostamasi kokemus urasi ajalta?

Yksi käännekohta elämässäni tapahtui keväällä 1999, kun olin ollut edellisellä kaudella ministerinä, enkä silti päässyt vaaleissa eduskuntaan. Silloin ajattelin palaavani siihen, mitä olin alun perin tehnyt ollessani ympäristötoimittaja. Palaamisen sijaan sainkin YK:lta pyynnön lähteä selvittämään Balkanin sodan ympäristövaikutuksia, ja minullahan ei silloin muuta ollut kuin aikaa. Pystyimme luomaan tyhjästä YK:lle ihan uuden välineen, sodan ympäristövaikutusten arvioinnin.

Kun olimme 60 tiedemiehen joukolla Serbiassa, Kosovossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa pommitetuilla alueilla, niin silloin oli kyllä vauhti päällä. Silloin oli myös sellainen olo, että YK:ssa pystyy luomaan uusia toimintatapoja ja sektoreita – sotien ympäristövaikutusten arviointi on käytössä edelleen. Balkanin jälkeen tulivat Afganistan, Irak, Palestiinalaisalue, Liberia, Sudan… Kuuden vuoden kenttätyö maailman pahimmilla konfliktialueilla oli elämässäni käänteentekevä kokemus.

Uusi media ei ratkaise sitä kommunikaation ikuista ongelmaa: parhaan argumentin lisäksi tarvitaan vastapuolen lähtökohtien ymmärtämistä, tunneälyä ja empatiaa.

Mikä tuo sinulle toivoa ja optimismia kaiken nyky-yhteiskunnassa tapahtuvan pahan keskellä?

Vanhana pienlehtien tekijänä koen epätoivoa sähköisen median uusien trendien edessä. Niistä tulee mieleen vanha Bertolt Brechtin runo, jossa todetaan uusien antennien välittävän vanhoja typeryyksiä. Verrattuna siihen optimismiin, joka liittyi uusien tiedotusvälineiden ja uuden teknologian syntyyn, on ollut tuskaa nähdä mitä valeuutisten maailma, uusien välineiden manipulaatio ja populismi ovat tuoneet mukanaan. Se, mitä Facebookin ja Twitterin maailmassa on muutamien viime vuosien aikana tapahtunut, on ollut aikamoinen kokemus.

Minusta on tullut tupailtojen ja kahvipöytäkeskustelujen suuri kannattaja. Ihmiset ovat kaiken mediamyräkän keskellä edelleen valmiita tapaamaan toisiaan ja käymään perusteellista ja hyvin argumentoivaa keskustelua. Tällaista tapahtuu yhä enemmän. Ei ehkä olla käännetty selkää uusille tiedotusvälineille, mutta nähdään, ettei uusi media ratkaise sitä kommunikaation ikuista ongelmaa: parhaan argumentin lisäksi tarvitaan vastapuolen lähtökohtien ymmärtämistä, tunneälyä ja empatiaa. Vastakkainasettelun sijaan on vastavirta, joka perustuu ihmisten kohtaamiselle ja yritykselle ymmärtää erilaisia argumentteja.

Jos voisit muuttaa yhden asian maailmassa, mikä se olisi?

Jos ajattelen kokemuksiani rauhanvälityksestä ja muutenkin mielipiteiden kärjistymisestä, niin ehkä se asia liittyy tähän aitoon kommunikaatioon. Olen nähnyt rauhanprosesseissa, millaista on keskustella esimerkiksi Al-Shabaabin, Talebanin tai Boko Haramin kanssa. Ne kohtaamiset ovat vain vahvistaneet sitä ajatusta, että pääsemme eteenpäin vain kohtaamalla rohkeasti sen, mitä pidämme pahana, alhaisena tai järjettömänä.

Se vaatii pientä ponnistusta, koska joudumme siinä ylittämään omat ennakkoluulomme ja omakuvamme, mutta vain sellaisten kohtaamisten ja omien ennakkoluulojen ylittämisen kautta aito dialogi voi olla mahdollista. Meillä on paljon sellaisia muka-rauhanprosesseja ja muka-neuvotteluita, joissa ei ole pienintäkään yritystä tosiasiassa kohdata kaikkia eri osapuolia, vaan niissä on vahvoja tendenssimäisiä tai ideologisia lähtökohtia. Valitettavasti joskus länsi ja Eurooppa ovat osa tätä ongelmaa, eivät osa ratkaisua.

Olet tunnettu ja arvostettu rauhanvälittäjä, miten aiot hyödyntää tätä kokemusta ja osaamista Suomen päivänpolitiikan ytimessä vihreiden puheenjohtajana?

Jos ajattelen Suomen tulevaisuutta ja mahdollisuuksia, niin voin helposti nähdä jakolinjoja ja jännitteitä esimerkiksi maaseudun ja kaupunkien tai vaikka ympäristökysymysten ja metsätalouden välillä. Oma kokemukseni kahdesta ministerikaudesta on, että dialogin kautta on mahdollista päästä ratkaisuihin, jotka eivät ole vain kompromisseja, vaan win-win -tilanteita.

Kun puhutaan vaikka siitä, että torjutaanko ilmastonmuutosta parhaiten kaupungeissa vai maaseudulla, niin oikeastaan kaikki voisivat tehdä enemmän. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä tarvitaan liikenteen ja rakentamisen mullistusta, joka on pääasiassa kaupunkien rooli, mutta tarvitaan myös kestävää metsätaloutta ja hiilen sitomista maaperään, jotka puolestaan ovat laajan maatalouden hankkeita. Minua kiinnostaa politiikassa sellainen ihmisten yhdistäminen ja keskustelun synnyttäminen, jossa saataisiin kaikki tällaisiin talkoisiin mukaan.

Pyrkisitkö tekemään Suomesta rauhanvälityksen edelläkävijän? Miksei Suomi ole sitä jo?

Haluaisin Suomen ylipäätään olevan ulkopolitiikassaan aktiivisempi. Ruotsissa sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus lanseerasi feministisen ulkopolitiikan, mikä oli todella raikas esitys. Suomi, jolla on vahva historia naisten aseman tukemisessa, voisi olla paljon näyttävämmin näiden asioiden puolestapuhuja. Myös Itämeren suojeleminen ja rauhan säilyminen lähialueillamme ovat asioita, joissa voisimme olla paljon aloitteellisempia.

Olen kaivannut aktiivista ulkopolitiikkaa, jossa maailman suuret ongelmat, kuten ilmastokysymykset, näkyisivät agendallamme. Suomen pitäisi olla tunnettu maana, joka puuttuu rohkeasti ja aktiivisesti epäkohtiin. Hyvä esimerkki ovat vammaisten oikeudet maailmalla. Kalle Könkkölän poismennessä havahduin itsekin siihen, miten pitkä taistelu Suomessa on ollut, että vammaisten oikeudet ovat tulleet hyväksytyiksi. Voisimme näkyä paljon enemmän maailmalla myös tällaisten ihmisoikeuskysymysten kautta.

Meille on ollut tyypillistä, että maksamme kyllä kansainvälisille järjestöille rahamme, mutta emme kerro mitä haluamme niillä tehtävän. Olen kuullut monelta kansainväliseltä vaikuttajalta, että Suomi on kiltti maksaja, mutta käy vähän sisältökeskustelua. Se on huono asia.

Olet pitkän urasi aikana nähnyt valtavan yhteiskunnallisen kehityskaaren. Mihin yhteiskunnallinen kehitys johtaa tulevaisuudessa, ja millaista suuntaa toivoisit?

Fukuyama-keskustelujen aikaan 2000-luvun vaihteessa ajateltiin, että ollaan tultu länsimaisen demokratian lopulliseen voittoon, joka on selättänyt kaikki muut mallit. Tämä ennustus ei olisi voinut olla enempää pielessä. Samaan aikaan nähtiin Kiinan keskusjohtoisen mallin nousu ja Venäjän kehitys. Nyt puolestaan Yhdysvalloissa on tilanne, joka alkaa poiketa arvoiltaan länsimaisesta demokratiasta, samoin kuin Puolassa, Unkarissa ja Italian populistisissa liikkeissä. Monet tuntevat, ettei olla menossa eteenpäin, vaan otetaan taka-askelia demokratian, sananvapauden sekä ihmisten vaikutusmahdollisuuksien ja yhtäläisen arvon osalta.

Minulla ei ole olemassa mitään optimistista lääkettä tai ratkaisua. Olemme tulossa aikaan, jossa pitää taistella entistä enemmän sellaisten asioiden kuin ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta. Tulevaisuudessa nähdään enemmän ideologioiden ja kehityssuuntien kilpailua. Tästä voi tulla kallis jakso ihmiskunnan historiassa, kun asevarusteluun käytetään yhä enemmän rahaa. Ilmassa on uuden kylmän sodan elementtejä – rintamat eivät ole entiset, mutta tunnelma on kehittymässä hyvin samankaltaiseksi.

Olemme tulossa aikaan, jossa pitää taistella entistä enemmän sellaisten asioiden kuin ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta.

Sinulla on laaja tausta toimittajana työskentelemisestä. Miten huolestunut olet vapaan tiedonvälityksen ja lehdistönvapauden toteutumisesta nyt ja tulevaisuudessa?

On monta kielteistä trendiä. Poliittinen journalismi on muuttunut enemmänkin urheiluselostukseksi. Pinnallistuminen ja viihteellistyminen nostavat poliittisen keskustelun keskiöön onelinerit ja sutkautukset, mutta toimintaa ohjaavat arvot ja ideologiat jäävät analysoimatta. Klikkijournalismi valtaa alaa.

Toisena on aidosti valheellisen tai muokatun uutisoinnin tietoinen käyttäminen, ja uudet mediat sekä valeuutistoimitukset sen tukena. Onhan se tavattoman raskas ja epätoivottu trendi. Jos miettii vihapuhetta, niin Balkanin hajoamissodat olivat osittain median luomia. Samoja elementtejä näkyi myös Ruandan kriisissä monistetussa vihapuheessa.

Media on osasyyllinen moniin konflikteihin. Samat elementit, joita on pitkään näkynyt joillain sota- ja konfliktialueilla, näkyvät nyt Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vihapuhe lisää konflikteja ja tuottaa syrjintää. Onneksi on olemassa myös median vastavirta, kuten LongPlayn kaltaiset pitkää, analyyttista journalismia tekevät mediat. Toivon tietysti, että se vastavirta voimistuisi.

Kun tulevaisuudessa vanhoilla päivilläsi katsot maailmaa, mitä haluaisit nähdä?

Kun olin 18-vuotias, ajattelin että tämä planeetta tuhoutuu väistämättä joko ydinsodan tai ekokatastrofin kautta. Ajattelin – ja niin ajattelivat monet muutkin – että peliaika lasketaan enää vuosissa tai vuosikymmenissä, ei vuosisadoissa. Ekokatastrofi vaanii edelleen kulman takana, ja lajien kuolema etenee nopeasti. Mutta maailmanloppu on hieman lykkääntynyt. Toivoisin, että se lykkääntyisi ihmisten tehokkaiden toimien ansiosta edelleen. Voimme aloittaa ilmastonmuutoksen torjumisesta.