Teksti: Silja Veijonen
Kuva: Pexels
Huhtikuun toinen sunnuntai oli varsin tapahtumarikas, sillä Unkarin historiallisten vaalien lisäksi Atlantin toisella puolella Perussa äänestettiin. Koska Perun vaalit ovat epäilemättä Suomesta käsin varsin etäinen teema, Perussa vaalien aikaan vaihdossa oleva allekirjoittanut raportoi vaalipöhinää ja perulaisen vaalijärjestelmän kuriositeettejä Groteskille suoraan paikan päältä.
Hämmentävääkin hämmentävämpi poliittinen kenttä
Perulaista vaalikulttuuria kuvaa parhaimmillaan sana kaoottinen, eikä pelkästään ulkomaalaisen suomalaisen silmin, sillä paikallisetkin ovat sen pyörityksestä lähes yhtä ymmällään. Samana päivänä järjestetään viidet erilliset vaalit, joissa valitaan presidenttiehdokkaat (toiselle kierrokselle), kansanedustajat kongressiin, senaattiin (sisältäen kaksi eri hallintotason äänestystä) sekä Andien Yhteisön parlamenttiin. Viisien vaalien mallin taustalla on laajasti kritisoitu perustuslain muutos, jossa aiemmin yksikamarinen parlamentti päätettiin muuttaa kaksikamariseksi. Perustuslain muutosta konsultoivassa kansanäänestyksessä peräti 90,5% perulaisista vastusti parlamenttimuutosta. Siitä huolimatta perulaiset löytävät nyt itsensä ensi kertaa vaalikopista täyttämästä viittä vaalilipuketta.
Moni paikallinen suhtautuu vaaleihin tai niiden seurauksiin melko välinpitämättömästi: vaalien tuloksilla ei katsota olevan konkreettista vaikutusta omaan arkeen, tai ehdokkaat nähdään toistensa kanssa liian samankaltaisina. Sekä median että äänestäjien huomion keskipisteenä ovat selvästi presidentinvaalit siitäkin huolimatta, etteivät presidenttien kaudet ole olleet viime vuosina kovin pitkäkestoisia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Perussa presidenttinä on toiminut peräti kahdeksan henkilöä. Vaaleja on järjestetty kuitenkin vain kolmet. Vaikka Perussa on presidentiaalinen järjestelmä, viime vuosina Perun hallituksella on ollut tapana erottaa presidentti aina, kun hänen poliittiset linjansa ajautuvat törmäyskurssille parlamentin kanssa. Poliittisesti valveutumaton keskivertoperulainen on siis hädin tuskin kärryillä siitä, kuka milloinkin presidentin virkaa hoitaa.
Osaltaan sekavaksi vaalit tekee myös toisaalta värikäs puoluekenttä. Pelkästään presidenttiehdokkaita on 36, joka on Perun presidentinvaaleissa suurin ehdokasmäärä koskaan. Kokonaisuudessaan puolueita näihin vaaleihin rekisteröitiin 43, joista ison osan ovat perustaneet presidenttiehdokkaat edellisten ja nykyisten vaalien välillä. Tämä takaa heille paitsi pääsyn ehdokkaaksi, myös Perun valtion puolueille suunnattuun vaalirahoitukseen.
Sopivan vaaliohjelmista valitseminen 43:n vaihtoehdon joukosta ei varsinaisesti takaa, että sitä oikeasti edistetään. Täkäläisille poliitikoille on varsin tyypillistä vaihtaa puoluetta tai perustaa uusi puolue matalalla kynnyksellä kun vain paikka parlamentissa vain on varmistunut – tai heti, kun sukset menevät ristiin puolueen johdon kanssa. Perun poliittinen kenttä vaikuttaa olevan täynnä oman elämänsä Turtiaisia ja Väyrysiä ー ilmiö, joka selittää myös presidenttiehdokkaiden suurta määrää.
Vaaleja edeltäviä tunnelmia
Täkäläinen vaalikampanjointi näyttäytyy Suomalaisesta silmissä toisaalta melko perinteisenä, toisaalta hämmentävän populistisena. Vaaliohjelmat ovat kyllä periaatteessa saatavilla vaalien ja esimerkiksi suurimpien sanomalehtien nettisivuilta, mutta meille tuttuja vaalikoneita ei ole saatavilla. Suurempi painoarvo vaikuttaa sen sijaan olevan erinäisillä katukampanjoilla, vaaliväittelyillä ja fyysisillä mainoksilla.
Lähes kaikki puolueet tuntuvat jakavan muutaman suuruudenhullun vaaliteeman: heikentyneen turvallisuustilanteen korjaaminen (keinoja tähän ei erityisemmin esitellä), korruption ratkaiseminen (vaikka ehdokkaat itse olisivat jatkuvasti korruptioskandaalien kohteena) ja populistiselta kalskahtava diskurssi, kuinka Perun johtaminen vaatii nyt rohkeutta ー jota tietysti vain heiltä löytyy. Presidenttiehdokkaita ei ulkopolitiikka erityisemmin kiinnosta, vaikka Perussakin se kuuluu presidentin tärkeimpiin tehtäviin.
Ehdokkaiden tähdittämien televisiospektaakkelin kutsuminen väittelyksi on jokseenkin kyseenalaista, kun samanaikaisesti rivissä tentattavana on parisenkymmentä ehdokasta, joista ison osan retorinen strategia koostuu lähinnä aggressiivisestä huutamisesta ja sormella osoittelusta, mieluiten kanssatentattavien puheenvuoron päälle. Tentaattorin rauhoitteluyrityksistä huolimatta väittelykulttuurissa vaikuttaa pätevän äänekkäimmän laki.
Ehdokkaiden lisäksi myös äänestäjät ilmaisevat poliittisia kantojaan kärkkäästi erityisesti sosiaalisessa mediassa, joskin osasta välittyy selvästi sarkastisia sävyjä. Paikallisesta vaalisomesta löytyy muun muassa seuraavanlaisia kannanottoja:
“Puno ja Ayacucho [vaalipiirejä], syytän teitä jos Sánchez valitaan.”
“Äänestän sitä, joka poistaa ley secan [vaaliviikonloppuna voimassa oleva kieltolaki]: selvinpäin äänestäminen Perussa ei tee hyvää terveydelle” ja
“huumaan äitini, jotta hän ei menisi äänestämään Keikoa”.
Kannanottojen sävystä kävi paljastaa poliittisen ilmapiirin tulehtuneisuuden. Vaalivilppisyytösten lisäksi tyypillistä on syyttää tuloksista kouluttamattomia, syrjäseutujen asukkaita “huonoin perustein” tehdyistä äänestyspäätöksistä. Äänestäjien välillä onkin suuria eriarvoisuuksia:esimerkiksi yliopistot tarjoavat opiskelijoille valistuneeseen äänestyspäätökseen ohjaavia vaalitapahtumia, kun taas kouluttamattomasta väestönosasta suuri osa päätyy äänestämään vaihtoehdoista varsin heikoin eväin.
Se tärkein: Miten vaalit oikein lopulta sujuivat?
Juuri niin arvaamattomasti kuin näiltä lähtökohdilta voi odottaa. Useat paikalliset mediat raportoivat, että moni äänestyspaikka avautui sunnuntaina tunteja myöhässä, koska äänestysmateriaaleja ei toimitettu paikalle ajoissa. Tämän seurauksena äänestystä ei myöskään suljettu ajallaan, vaan joissakin äänestyspaikoissa otettiin ääniä vastaan vielä maanantain puolella.
Äänestämättä jättäminen on Perussa sakoin rangaistava rikos, mutta kukin äänestäjä joutuu kuitenkin äänestämään järjestelmään kirjatussa asuinpaikassa, riippumatta siitä, aukesiko se ajoissa vai ei ー kirje- tai ennakkoäänestystä ei täällä tunneta. Monille äänestyspäätöstä tärkeämpi kysymys onkin usein, kumpi tulee kalliimmaksi: sakko vai matkakulut. Esimerkiksi Cajamarcasta kotoisin oleva ystäväni joutui matkustamaan äänestämään kotikaupunkiinsa 550 kilometrin päähän sakon välttääkseen. Kuluista ja vaivasta huolimatta hän kertoi pitävänsä järjestelyä pienempänä pahana, kuin luottaa äänensä postin käsiin tai vaalijärjestelmän säilytettäväksi. Epäluottamus vaalijärjestelmään on Perussa yleistä.
Perun vaaleja valvoi peräti 487 kansainvälistä tarkkailijaa, mukaan lukien EU:n vaalitarkkailutoimielin. Sen alustavan raportin mukaan vilppisyytöksistä ja yleisestä epäluottamuksesta huolimatta vaalit sujuivat pääsääntöisesti asiallisesti ja läpinäkyvästi.
Ääntenlasku tapahtuu täällä Suomen vaaleihin verrattuna hitaasti. Muutama päivä vaalien jälkeen oli kuitenkin jo selvää, että presidentinvaalien toiselle kierrokselle on pääsemässä ainakin oikeistopopulismia edustavan Fuerza Popular- puolueen Keiko Fujimori. Poliitikkona hänet tunnetaan 1990-luvulla presidenttinä toimineen, vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan lopettaneen, mutta sittemmin korruptiosta ja ihmisoikeusrikkomuksista tuomitun isänsä manttelinperijänä.
Toisen ehdokkaan osalta kilpailu oli tiukempi. Pitkään ääntenlaskuun vaikutti siltä, että toiselle kierrokselle olisi jatkamassa Renovación Popularin oikeistolainen ultrakonservatiivi Rafael López-Aliaga, jonka ohi ajoi kuitenkin viime hetkellä vasemmistopopulistiseksi ja “anti-fujimoristiseksi” kuvaillun Juntos por el Perú -puolueen Roberto Sánchez Palomino vain noin 20 000 äänen erotuksella. Tämä näytti antaneen López-Aliagalle kannattajineen tarpeeksi perusteita korruptio- ja vaalivilppisyytöksille – varsinkin ottaen huomioon vaalipäivänä koetut kompastuskivet.
Parlamenttivaalien voittaja oli Fujimorin puolue Fuerza Popular, joka sai enemmistön parlamentin molempiin kamareihin. Valtaosan puolueista käteen jäi alle kolmen prosentin osuutta vastaava äänisaalis. Kuukauden vaalimainosten katselun jälkeen oli kiintoisa nähdä, kuinka vaalinäkyvyyteen käytetty panos ei lopulta juurikaan korreloinut vaalitulosten kanssa.
Presidentinvaalien toinen kierros käytiin 7. heinäkuuta. Äänestys oli edellistä kierrosta tiukempi, sillä lopputulos säilyi epävarmana lähes viimeisiin ääniin saakka. Lopulta vaalivoittaja Keiko Fujimorin äänisaalis vain noin 40 000 äänen ja noin 0,2 prosentin verran suurempi kuin Roberto Sánchezilla.
Toisella kierroksella äänestyspäätösten lähtökohtana vaikutti olevan tulkinta siitä, kumpi ehdokas olisi “pienempi paha”. Osa pelkäsi Sánchezin romuttavan maan talouden, sillä hän on luvannut jyrkkiä muutoksia Perun varsin neoliberalistiseen ja ulkomaisista sijoittajista riippuvaiseen talouteen. Lisäksi Sánchezin politiikkaa yhdistetään usein kommunismiin, joka on monille täkäläisille historiallisista syistä punainen vaate. Fujimorin taas uskotaan vievän maan hallinnon autoritäärisempään suuntaan, varsinkin kun otetaan huomioon Fuerza Popularin vahva ote parlamentista, mikä antaisi Fujimorin hallinnolle vapaammat kädet ja vakaamman aseman, kuin luultavasti yhdelläkään Perun presidentillä on ollut vuosikymmeneen.
Fujimori itse on luvannut “hallitsevansa kuten (edelleen ihmisoikeusrikkomuksista tuomittu) isänsä”.
Perun vaalitulos seurailee Latinalaisen Amerikan viimeaikaista suuntausta siirtymästä oikealle, eikä tiukka lopputuloskaan ole aiempiin vaaleihin verrattuna kovin poikkeuksellinen.
Näin polarisoituneella ilmapiirillä voinee kuitenkin vain odottaa poliittista turbulenssia, sillä suurelta joukolta äänestäjiä odotetaan tyytymättömyyttä vaalitulokseen. Varsinaisia seurauksia vaalien tuloksille on vielä mahdotonta arvata. Epävarmuuden voidaan kuitenkin olettaa vielä jatkuvan.
