Röyhkeyttä on määrätä enemmän tai toimia toisin kuin muut pitävät oikeana. Maiden väliset suhteet ovat täynnä röyhkeyttä. Esitän tässä kirjoituksessani aluksi ajatuspohjan röyhkeälle ulkopolitiikalle, jonka jälkeen tarkastelen tätä konseptia hieman vulgaarimmin Suuren Röyhkimyksen ja Pienen Röyhkimyksen (vrt. Khomeini 1979: Suuri Saatana ja Pieni Saatana) kautta.

Teksti: Toivo Rovasalo

Anarkia, suvereniteetti ja valta

Ulkopolitiikan teorioita on hedelmällistä tarkastella Thomas Hobbesin Leviathan-teoksen lähtökohdista. On tärkeää muistaa, että Hobbes itse ei varsinaisesti kirjoittanut maailmanpolitiikasta, vaan ennemminkin peräänkuulutti sellaista valtiojärjestystä, jossa sisäinen vallan jakautuminen ja sotaisa epäjärjestys eivät olisi mahdollisia. Häneen on selvästi vaikuttanut Englannin 1600-luvun sisällissota, jossa kuningas ja parlamentti ajautuivat valtakamppailuun.

Hobbes kuvaa Leviathanissa luonnontilaa, joka on kaaosmainen ja sotaisa. Hobbesin mukaan luonnontilaiset yksilöt tekevät tässä ympäristössä keskinäisen sopimuksen, jossa he siirtävät itseltään omat oikeutensa valtuuttamalla suvereenin. Tämä valtuutus korvaa kaaoksen yhteiskunnallisella järjestyksellä ja keskinäisellä rauhalla. 

Hobbes tulee esittäneeksi erityisesti kaksi sellaista konseptia, jotka moderni ulkopolitiikan teoria ottaa useimmin lähtökohdikseen: ’anarkian’ ja ’suvereniteetin’. Kummatkin näistä ovat keskiössä lähes kaikessa valtavirtaisessa ulkopolitiikassa ja sen tutkimuksessa: realismissa, liberalismissa ja konstruktivismissa.

Anarkia muistuttaa asetelmaa, jota Hobbes kutsuu luonnontilaksi. Se on ulkopolitiikassa tyypillinen tapa hahmottaa maailma. Anarkisessa maailmassa keskeisimmät toimijat ovat valtioita, joiden yläpuolella ei ole kaikkivaltiasta suvereenia. Kansainväliset organisaatiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat hahmotetaan sen sijaan korkeintaan pyrkimyksinä vähentää anarkiaa.

Suvereniteetti tarkoittaa ylimmän poliittisen vallan sisäistä kollektiivista tunnustamista sekä valtion itsenäisyyttä suhteessa muihin valtioihin. Siispä suvereniteetin tunnistaa ulkopuolisia uhkia hillitsevästä armeijasta ja sisäpuolisia uhkia hillitsevästä poliisista. Modernissa maailmanpolitiikassa suvereniteetti tarkoittaa itsenäisyyttä ja tasavertaisuutta maailmanpolitiikan areenalla, jota käytännössä nauttii valtio, jonka yläpuolella ei ole maailmanhallintoa.

Röyhkeässä ulkopolitiikassa toimintakenttä on anarkia, toimija on suvereeni valtio, ja kaikkea ulkopoliittista toimintaa loppupeleissä määrittävä konsepti on valta ja sen maksimointi. Röyhkeässä ulkopolitiikassa vallan tulkinta on perinteinen: Robert Dahlin sanoin A:n kyky saada B toimimaan A:n tahdon mukaisesti. Röyhkeyteen kuuluu myös valta vaikuttaa keskustelun kehyksiin ja keskustelunaiheisiin.

John Mearsheimerin offensiivinen realismi tarjoaa peruskehyksen ulkopoliittiselle röyhkeydelle. Siinä valtioiden kaikkea toimintaa määrittää oman vallan maksimointi. Alexander Wendtin konstruktivistinen teoria puolestaan korostaa sitä, kuinka ulkopoliittiset ilmiöt määrittyvät tulkintojen kautta. Ulkopolitiikasta ei siis Wendtin mukaan tekisi röyhkeää mikään muu kuin se, että se nähdään röyhkeänä.

Kaksi Röyhkimystä

Nykyisen Iranin teokraattinen regiimi syntyi vuonna 1979 islamistisessa vallankumouksessa. Vallankumouksen johtaja Ruhollah Khomeini määritti uudestaan maansa ulkopolitiikan. Syrjäytetty Pahlavi-dynastia oli ulkopoliittisesti orientoitunut Yhdysvaltain johtamaan länsileiriin. Khomeini käänsi ulkopoliittisen suunnan uskonnolliseksi anti-imperialismiksi.

Khomeini esitteli iranilaisille maailmankuvan, jossa Yhdysvallat sai Suuren Saatanan ja Israel Pienen Saatanan roolin. Saatanallisesta ulkopolitiikasta voisi kirjoittaa omat tekstinsä, mutta nyt tyydyn hyödyntämään näitä käsitteitä omassa analyysissäni. Myös Suomessa ja laajemmin Euroopassa asetamme ulkopoliittisiin käsityksiimme omat hahmomme, Suuren ja Pienen Röyhkimyksen.

Suuri Röyhkimys

Omassa analyysissani Suuren Röyhkimyksen saappaisiin astuu Trumpin Yhdysvallat. Trump on saanut omintakeisella toiminnallaan niin liittolaiset kuin vastustajansakin raapimaan päätään. Tyypillisesti tämä liittyy siihen, että Trumpin nähdään käyttävän valtaa epäsopivalla tavalla tai epäsopivan paljon. Esittämäni määritelmän mukaan kyse on siis röyhkeydestä.

Tarkastelen Suurta Röyhkimystä kolmen eri Trumpin ulkopoliittisen linjan näkökulmasta: NATO-liittolaisten painostamisen, aggressiivisisten aluevaatimusten ja tariffipolitiikan. Mearsheimerin ja Wendtin teoriat antavat hyvät työkalut Suuren Röyhkimyksen toiminnan ja sen aiheuttamien reaktioiden ymmärtämiselle.

NATO-liittolaisten painostaminen

NATO-liittolaisten painostamisessa on kyse siitä, että Trump vaatii muilta puolustusliiton jäseniltä suurempaa taloudellista vastuuta liittokuntansa puolustamiseen. Mearsheimerin mukaan Yhdysvaltain ei ole järkevää sitoutua liiaksi Euroopan asioihin, koska todellinen haaste Yhdysvalloille on Kiina. Resursseja ei siis kannata haaskata toissijaisen ja vähemmän kriittisen alueen puolustamiseen.

Yhdysvaltain toiminta on aiheuttanut eurooppalaisissa kummastusta, koska heidän käsityksensä liittolaisestaan on muuttunut. Huoli ei kaikissa liittolaismaissa ole syntynyt siitä, että Euroopan puolustamiseen joudutaan käyttämään omia resursseja, vaan epävarmuudesta siitä, voidaanko Yhdysvaltoja enää pitää luotettavana liittolaisena. Toisaalta osassa maista, esimerkiksi Espanjassa, pääministeri Pedro Sánchez on ilmaissut äänekkäästi haluttomuutensa nostaa kansallista puolustusbudjettia.

Aggressiiviset aluevaatimukset

Trumpin aggressiiviset aluevaatimukset Grönlannissa ja Panamassa ovat röyhkeän ulkopolitiikan näkökulmasta suurvaltojen kilpailua strategisista alueista. Näissä tapauksissa Trump on myös itse sanallisesti ilmaissut huolensa siitä, kuinka Kiinan tai muiden suurvaltojen vaikutusvalta näillä alueilla kasvaisi ilman Yhdysvaltain aktiivista läsnäoloa.

Aggressiiviset alueliitokset eivät ole olleet osa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa sitten 1900-luvun alun. Kylmän sodan Yhdysvallat kamppaili toki maailmanlaajuisesta vaikutusvallasta erilaisten sijaissotien muodossa, mutta aktiivisia alueliitoksia se ei toteuttanut. Jälleen suomalaisten huoli liittyy nähdäkseni nimenomaan liittolaisten välisen luottamuksen murenemiseen, ei siihen, että esimerkiksi Tanska todella menettäisi Grönlannin Trumpille.

Tariffipolitiikka

Viimeisimpänä esimerkkinä Suuresta Röyhkimyksestä Trumpin tariffipolitiikka on kenties selkein osoitus Mearsheimerin toitottamasta oman vaikutusvallan materiaalisesta maksimoimisesta. Tullimaksut ovat tästä näkökulmasta oman kotimaisen tuotannon vahvistamista ja kilpailijoiden talouskasvun heikentämistä.

Maailmanlaajuinen kummastus on tariffipolitiikassakin perujaan siitä, miten Yhdysvallat on poikennut perinteisestä odotuksistamme. Tuntemamme Yhdysvallat on nimenomaan peräänkuuluttanut sääntöpohjaista talousjärjestelmää ja vapaata maailmankauppaa, ei rajoittanut sitä kansallisin tullimaksuin.

Pieni Röyhkimys

Pieni Röyhkimys on sama kuin Khomeinin Pieni Saatana, eli Israel. Yhdysvalloista poiketen en keskity vain tietyn johtajan, kuten Benjamin Netanjahun, ulkopolitiikkaan. Israelin tapauksessa röyhkeyttä on helpointa tarkastella pidemmällä aikajaksolla, koska Netanjahun kausi ei varsinaisesti ole merkinnyt suurta muutosta siinä, kuinka röyhkeänä Israelin toimintaa maailmalla on pidetty.

Israelin ulkopolitiikasta nostan kaksi esimerkkiä: Iranin sodan ja siirtokuntapolitiikan. Israelin ulkopolitiikasta on helppo antaa sama arvio kuin aiemmasta Trumpin tapauksesta: maailmanlaajuinen vastaanotto on ollut tyrmäävä. Israelin toimia kritisoidaan vahvasti länsimaissa, mutta myös etenkin muslimimaissa. Kritiikin kohteena on jälleen vallankäyttö.

Iranin sota

Iranin sota on New York Timesin tietojen mukaan ollut lähinnä Israelin turvallisuusintressien toteuttamista. Mearsheimer arvioi, että Yhdysvaltain ei olisi kannattanut lähteä mukaan sotaan, koska Iran ei ole Yhdysvalloille eksistentiaalinen uhka. Sen sijaan Mearsheimer ei yllättynyt siitä, että Israel ennen pitkää iski Iraniin, sillä Israelille Iran on keskeisin alueellisen vallan haastaja. Täten Pieni Röyhkimys tuntuu olevan Suuren Röyhkimyksen kaltainen oman valtansa maksimoija.

Israelin ja Yhdysvaltain ennaltaehkäisevät iskut Iraniin aiheuttivat monenlaisia reaktioita Euroopassa ja Lähi-idässä. Suomen ulkopoliittinen johto noudatti pitkälti samaa linjaa kuin Iso-Britannia ja Ranska, eli puhuivat eskalaation kierteen keskeyttämisestä ja diplomatiasta. Puheenvuoroissa oltiin pettyneitä siihen, että Israelin aloitteesta oltiin ryhdytty iskuihin vailla laajaa kansainvälistä sopimista tai hyväksyntää. Pienen Röyhkimyksen vallankäyttö nähtiin siis epäsopivana.

Siirtokuntapolitiikka

Mearsheimer pitää Israelin siirtokuntapolitiikkaa yrityksenä maksimoida alueellista valtaa, joskin hän toteaa strategian olevan pitkällä aikavälillä huono. Hänelle on selvää, että siirtokuntapolitiikka on räikeää irti pyristelyä kahden valtion mallista. Se on strategia, jolla Pieni Röyhkimys kasvattaa vaikutusvaltaansa palestiinalaisten kustannuksella.

Siirtokuntapolitiikka edustaa monelle eurooppalaiselle imperialismia: ulkopolitiikan paradigmaa, jonka olisi pitänyt jäädä viimeistään viime vuosisadalle. Israelin toiminta rikkoo tästä näkökulmasta mitä räikeimmin roolia, joka Israelilla on länsimaisen demokratian edustajana.

Loppusanat

On hyvä muistaa, että siinä missä Khomeinilla oli omat lempinimensä Israelille ja Yhdysvalloille, kutsui hän myös Neuvostoliittoa Pienemmäksi Saatanaksi. Hänen ydinajatuksensa oli yksinkertainen: kaikki Irania alistaneet imperialistit ovat vihollisia. Myös englantilaiset, joilla on oma tunkeutumisen historiansa maassa, tunnetaan Iranissa laajemmin vanhana kettuna.

Iranin historia on pitkä ja monivaiheinen. Sen enempää siihen tässä syventymättä totean keskeisimmän ja yleisimmän narratiivin muodostuvan seuraavasti: Iran oli sivistyksen ja kulttuurin aallonharjalla ratsastava suurvalta, jota ulkomaiset imperialistit ovat viime vuosisadat nöyryyttävästi alistaneet. Khomeinin käsitteet Suuri ja Pieni Saatana eivät muodostuneet tyhjiössä, vaan liittyvät iranilaisten kollektiivisesti jakamaan maailmankuvaan.

Tämä kansan syvissä riveissä resonoiva ajatus, jossa tärkeintä on ajaa historialliset alistajat ulos, oli vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen keskeinen ajatus. Usea iranilainen samaistunee tuohon ajatukseen erityisen vahvasti myös nykyisessä sodassa, jossa ulkomaiset imperialistit pyrkivät jälleen vaikuttamaan maan asioihin omilla ehdoillaan.

Suuren ja Pienen Röyhkimyksen kaltaiset roolijaot auttavat ymmärtämään maailmanpolitiikkaa. Syvällisempi yhteiskunnallinen keskustelu siitä, minkälaisia röyhkeitä tai muita rooleja esimerkiksi Yhdysvaltain ja Israelin kaltaiset valtiot käsityksissämme saavat olisi hyvin tervetullutta ja synnyttäisi hedelmällistä keskustelua.

Suomessa lähimmäksi iranilaisia populaareja roolijakoja tulee Venäjästä ennen 2020-lukua Puolustusvoimissa käytetty keltainen valtio, ja ehkä myös laajemmin yhteiskunnassa käytetty itänaapuri. Vaikka nimitykset ovat vähemmän iskeviä kuin röyhkimykset ja saatanat, niihin varmasti liittyy samanlaisia voimakkaita ja kollektiivisesti ymmärrettyjä ulkopoliittisia käsityksiä.