TEKSTI: Heta Ojanperä KUVITUS: Maija Harju

Lukijalle: tämä juttu ei ole koherentti. Sitä ei tarvitse lukea järjestyksessä, tai kokonaan. Silmäile, tutkiskele, pysähdy. Tai rullaa suoraan alas.

Taidehissan lyhyt oppimäärä

Suomen kielen sana “taide” on uudissana 1800-luvulta, ilmeisesti ainakin sanojen “taitaa” ja “tiede” jälkeläinen. Englannin sana “art” taas tulee latinan sanasta “ars”, josta juontuu myös sana “arm”. Jännittävää! Molempien juuret ovat protoindoeurooppalaisen kielen sanassa *h₂r̥tís (“fitting”), jonka kantasana on *h₂er- (“to join”).

Siinä etymologiaa, nyt esihistoriaa. Ajatellaan, että homo sapiens oli kehittynyt, kun se alkoi tehdä taidetta. Sen aivojen oli nimittäin täytynyt kehittyä niin pitkälle, että se kykeni abstraktiin ajatteluun. Homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. pystyi kuvittelemaan kauriin, jota se oli edellisenä päivänä metsästänyt. Lisäksi sillä oli tekniset mahdollisuudet maalata kauris luolan seinään, ja vielä halua ja aikaa tehdä se. Esihistorioitsijoita tietenkin harmittaa, että he eivät voi kysyä tältä yksilöltä, miksi hän piirsi kauriin. Maalauksella kun ei ole mitään ilmeistä elossa pysymistä/suvun jatkamista edesauttavaa funktiota. Vai olisiko homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. osannut vastata?

Taide on sitä, minkä taideyhteisö on hyväksynyt taiteeksi

Ketkä kuuluvat tähän instituutioon? Mitä pitää tehdä siihen päästäkseen? Miten he tekevät päätökset? Mistä heidän auktoriteettinsa tulee? Miten he tietävät?

Taideyhteisöön kuuluvat päätoimiset muusikot, kuvataiteilijat, elokuvantekijät, valokuvaajat, tanssijat, kirjailijat ja näyttelijät. Yhteisöön päästäkseen pitää opiskella jotain edellä mainittua alaa, olla siinä hyvä ja tulla ainakin jonkin verran kuuluisaksi. Yhteisön jäsenet tekevät päätökset keskustellen taidetapahtumissa, alan julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Heidän auktoriteettinsa tulee ikiaikaisen auktoriteetin myytistä. He eivät tiedä.

Taide vs. politiikka

Onko kantaaottava taide aitoa taidetta? Aikaisemmin vastasin ei: taiteella ei voi olla poliittisia tavoitteita, se ei voi pyrkiä ohjaamaan käyttäytymistä tai ajatuksia. Taidekokemuksen tulee olla vapaa, ei ennalta määrätty.

Muutin mieltäni. Piirtämäni raja taiteen ja politiikan välille ei enää ole piikkilangoin varustettu muuri. Taide on kommunikaatiota ja kommunikaatio vaikuttamista. Siinä on aina vähintään kaksi osapuolta. Siksi viattominkaan taide ei voi jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kaikki taide on impliseettisemmin tai eksplisiittisemmin kantaaottavaa. Toisaalta taiteen kokijalla ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Poliittinen taide voi pyrkiä synnyttämään esimerkiksi raivon tunteen ja ohjata taiteen kokijaa muuttamaan omaa käyttäytymistään. Tämä kokemus ja tunne on oikeutettu tunne muiden joukossa. Poliittisen taiteen selkeä kausaliteetti taidekokemuksen ja toiminnan muutoksen välillä ei tarkoita, etteikö muilla taideteoksilla olisi vastaavia suhteita. Ne vain ovat piiloisempia. Ja eihän se taiteilija pysty 100%-varmuudella määräämään, mitä mä tunnen, vaikka kuin yrittäis.

Kauhu, iljo, raivo – moraali?

“Lars von Trierin uusin elokuva tekee paatuneenkin katsojan vihaiseksi”, kirjoitti Leena Virtanen maaliskuussa Helsingin Sanomien arviossa elokuvasta The House That Jack Built ja antoi elokuvalle kaksi tähteä. Hän kuvaili elokuvaa vastenmieliseksi, ohjaajan ja katsojan siteet katkovaksi, kiduttavaksi, kiusalliseksi, lapselliseksi ja taantuneeksi.

En ole nähnyt elokuvaa. Virtasen arvion perusteella en tekisi johtopäätöstä, että elokuva on huono. Virtanen kommentoi myös: “Elokuvallisesti ja rakenteeltaan The House That Jack Built on taidokas kuten insinööri-Trierin elokuvat aina.” Se on ilmeisesti teknisesti hyvin toteutettu. Eikö elokuva saa tehdä ihmistä vihaiseksi? Pitääkö kielteiset tunteet kiistää ja negatiiviset asiat kuvailla silotellusti?

“Vai onko Trier sittenkin iro­niassaan askeleen edellä? Onhan se mahdollista. Saako tässä nauraa? Saa.” Virtanen pohtii. Menen vetämään omat johtopäätökseni lähipäivinä.

Hyödyke vs. taide

Minusta mikään ei erota artesaanileipää taiteesta. Leipuri tekee sillä rahaa, mutta niin tekee myös kuvataiteilija teoksillaan. Leipä on toki kulutushyödyke, eli hyödyllistä. Eikö perinteinen taide voi olla ainakin välillisesti hyödyllistä? Jos esimerkiksi kuuntelet musiikkia, joka antaa sinulle valtavasti energiaa ja siivittää elämäsi haasteissa eteenpäin, eikö taide-elämys ole hyödyllinen? Toisaalta, jos syö tajunnanräjäyttävän herkullista artesaanileipää, jonka koko hankintakokemus on mieleenpainuva elämys, leipää, jonka reseptin kehittämiseen leipuri on käyttänyt vuosia ja josta hän puhuu intohimolla, rajaako leivän ravintoarvo sen taidekategorian ulkopuolelle?

Esteettistä taidetta

Metrossa tuli vastaan esteettinen ihmisolento. Hänellä oli vitivalkoiset, kuultavat hiukset, ryhdikäs asento ja lämmintä, tummanpunaista huulipunaa. Samaa punaa oli hänen mokkainen käsilaukkunsa, muuten hän oli pukeutunut mustaan.

Mustat olivat myös Esa Saarisen housut hänen pitäessään Aalto-yliopiston luentosarjaa “Filosofia ja systeemiajattelu”. Mikä vaihtui luennosta toiseen, oli hänen takkinsa. Yksi takeista oli pantterikuvioinen, toinen vaaleanpunavalkoinen, yhdessä oli vihreitä, psykedeelisiä sipuleita ja löytyi klassikkokuosi liituraitaakin. Hänen takeissaan kiteytyi luentojen ydin: ne olivat huolellisesti valmisteltuja, kokonaisvaltaisia kokemuksia, myös esteettisesti.

Pohdin estetiikkaa niin ikään katsoessani YouTube-videota, jossa puhuvaa ihmisolentoa pidin kauniina. Hän oli korostanut poskensa kevyen punaisiksi ja valinnut miellyttävän heleää punaa huulilleen. Lisäksi hän oli kihartanut pitkät, tummat hiuksensa, jotka ryöppysivät yltympäriinsä hänen ympärillään. Jos myönnämme, että kauneus on itseisarvo, mikä ero on kauniilla YouTube-videolla ja kauniilla maalauksella?

Taide ja niukkuuden periaate

Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi! Jonkun on kuitenkin maksettava taiteilijoille. Valtion, eli meidän kaikkien? Vain käyttäjien? Tätä juttua varten haastatellun nimettömän taiteilijan mukaan valtion tuen pitää a) tukea taiteen markkinointia yleisön saavuttamiseksi, b) kohdistua erityisesti kulttuurikermaperseiden ulkopuolelle jäävän kansanosan saavuttamiseen ja c) oltava vakaata.

Onko taidetta, josta kukaan ei halua maksaa? Pitäisikö kenen tahansa voida olla taiteilija? Van Gogh, jonka taidetta yhteiskunta vihasi, koki maalaavansa tuleville sukupolville. Miten emme tapa 2000-luvun Van Gogheja kiireeseen tai köyhyyteen? Kenties perustulolla asia ratkeaisi…

Toisaalta internetin erilaiset joukkorahoitusalustat, kuten Patreon.com, mahdollistavat esimerkiksi lukemattomien YouTube-sisällöntuottajien toiminnan. Pienet niche-yleisöt ja -artistit löytävät toisensa helpommin. Yleinen välineiden halpeneminen puolestaan tarkoittaa, että taiteen tekemisen mahdollisuudet ovat yhä useamman ulottuvilla. Kokeilemisen ja kokemisen hinta laskee.

P.S. Aloitteita matalan kynnyksen ja hinnan taide-elämyksille on: Suomen kansallisooppera ja -baletti kokeilee lento- ja bussilipuista tuttua joustavaa hinnoittelua tietyissä esityksissään. Sinne!

Huonoin määritelmä taiteelle

Taiteen käsite ei ole vain turha, vaan haitallinen. Taiteen instituutio, se yhteinen käsityksemme taiteesta, määrittää ja rajaa sen, minkä arvotamme taiteeksi. Taiteen rajat liikkuvat eri kulttuuristen näkemysten myötä ja muokkautuvat historiallisissa prosesseissa. Käsite itsessään on oma rajansa. Sama vessanpönttö voi olla kulutushyödyke ja toisaalla taideteos. Nyt siitä voidaan vetää alas se vähiten huonokin määritelmä: se, joka ei kerro mitään. Taide on ihmiselon kokemusten rajojen etsintää ja etsinnän tulosten kommunikointia. Se vaatii tekijän ja kokijan, mutta heidän ei ole välttämättä oltava tietoisia toisistaan ja he voivat olla sama henkilö.

Pestyämme kädet instituution paskasta voimme keveinä siirtyä etsimään inhimillisyyden rajoja.

Ole sinäkin oman elämäsi taiteilija

Taide on jotain suurta ja hienoa. Sitä mennään katsomaan Ateneumiin ja kuuntelemaan Musiikkitaloon. Tullakseen taiteilijaksi pitää olla helvetin lahjakas ja silti harjoitella vuosia. Eikä sittenkään todennäköisesti onnistu.

Häh? Siis tekisin taidetta? No siis joo, kyllähän osaan soittaa pianoa, ja järkkärikin tuli joskus hankittua, mutta ei sitä voi verrata oikeaan taiteeseen. Ei oo mun juttu. En mä osaa. En edes kokeile. Edes ajattele. Ei.

Tulos: 35 x taide + 11 x taide yhdyssanassa + 8 x taiteilija  = 54 mainintaa taiteesta, enemmän kuin sanoja “ja” (50x). Tuliko taiteen raja vastaan?