Pääkirjoitus: Miksi emme voi vain pysähtyä?

TEKSTI Roosa Savo

Elämä tuntuu joskus olevan jatkuvaa opiskelua, työntekoa ja uutta projektia. Yhden kurssin jälkeen tulee aina toinen ja vapun jälkeen seuraa aina… no, vappuhan ei ikinä lopu. Polttoaineena toimivat Unicafen ruoka ja Kanniston Leipomon kohukahvit. Miksi jaksamme puurtaa, miksi emme vain pysähdy ja lysähdä sohvalle makaamaan? Koska haluamme huutaa maailmalle: katsokaa, tässä kiitää ei-laiska, tavoitteellinen superihminen!

Työ on kuin energiaa – se ei ikinä katoa, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan. Ihmiset seuraavat yhteisönsä sääntöjä jatkuvasta kehittymisestä ja työnteosta, ja fysiikan lakien mukaan paikallaan olokin on oikeasti tasaista liikettä. Sivulla 24 Emma Viitanen ja Vilma Ikola haastattelevat avaruustähtitieteen professoria Esko Valtaojaa ja pohtivat mitä tapahtuisi, jos kaikki vain pysähtyisi.

Itselleni liikkuminen on aina ollut jotain, minkä puoleen käännyn, kun kaikki muu menee suoraan sanottuna päin persettä. Tavat liikkua ovat muuttuneet, mutta tunne on pysynyt samana. Mikä meidät oikein saa liikkumaan? Yleisen käsityksen mukaan meitä houkuttavat ulkoisesti näkyvät asiat, kuten lihakset ja laihuus, joiden ajatellaan kertovan ihmisen tavoitteellisuudesta ja itsehillinnästä. Liikkumalla myös muokkaamme identiteettiämme, rentoudumme, haemme ehkä jotain, mitä emme saa millään muulla toiminnalla aikaiseksi. Mutta mitä se jokin on? Kenties liike onkin kaikille eri tunnetila ja sen määrittely on mahdotonta. Mysteeristä löytyy uusia puolia sivulla 38, jossa Vivi Säiläkivi kirjoittaa henkisen ja fyysisen liikkeen yhdistävästä eurytmiasta.

Liike aiheuttaa myös ristiriitoja, koska ihmiset eivät malta pysyä paikoillaan, eivätkä toisaalta tiedä minne ovat menossa. He muuttavat ajatusmaailmasta, lajista, puolueesta ja paikasta toiseen kuin mehiläiset kukasta kukkaan (sivulla 22 Marissa Rämänen kertoo enemmän eläinten liikkeistä). Mihinkään ei ole vahvaa sitoutumista, eikä mikään ole myöskään mahdotonta. Siirtymävaihe luo törmäyksiä virtojen välille ja herättää kysymyksen siitä, kuka saa tavoitella unelmiaan paremmasta elämästä. Rautatientorin laidalla seisovat vastakkaiset leirit muistuttavat ohikulkijoita päivittäin siitä, ettei liikkuminen ole ongelmatonta.

Tätä lehteä tehdessä tuli selväksi, ettei liikettä voi sulkea ideologian tai fysiikan käsitteisiin, vaan se on myös jotain, mitä ei päältä päin pysty näkemään. Kun liikutaan paikasta toiseen, saadaan jotain uutta, mutta se pakottaa myös jättämään jotain taakse. Groteski siirtyy tämän lehden myötä uuteen aikakauteen: seuraava lehti julkaistaan syksyllä, kun uusi politiikan ja viestinnän koulutusohjelma on startannut, ja viestinnän opiskelijoiden joukko on moninaistunut. Vauhdikkaan kevään jälkeen on aika hidastaa – mutta vain hetkeksi ennen kuin vauhti kiihtyy uudelleen.

Verkko koskettaa ja kohahduttaa

TEKSTI Anni Taskinen KUVA Alvi Pakarinen

Ensimmäisenä kirjana yliopistossa käteeni tyrkättiin Manuel Castellsin tiiliskivimäinen Communication Power. Lukukokemus oli, noh, pakahduttava.

Se, mitä keltanokkana teoksen koukeroisen teoriakudonnan läpi sain selvää, kiehtoi pientä mieltäni kuin hehkulamppu yöperhosta. Kirja punoo yhteen lankoja siitä, kuinka maailma, kuten sen nyt tunnemme, rakentuu verkostoille – löyhille ja alati muuntuvaisille yhteenliittymille.

Verkostot, verkostoituminen ja valta ovat viestinnän opiskelun ydintä. Erityisen hyvin Castellsin monimutkaiset ideat näkyvät internetissä – sen rakenteessa, käyttötavoissa, mahdollisuuksissa ja rajoitteissa.

Internet on tehnyt todeksi maailmanlaajuiset verkostot. Aluksi koko viestintäkanava oli vain harvojen ja valittujen käytössä, mutta nykyään nettiä ei voi  paeta, vaikkei välittäisikään pikselimaailmasta. Internetin kehityskaaresta kirjoittaa Roosa Kontiokari sivulla 36.

Hyviä esimerkkejä internetin piilevästä ja radikaalistakin vaikutuksesta arkielämään ovat erilaisten verkkohyökkäysten seuraukset. Uutena vuotena 2015 Tampereen keskustassa liikkuessani huomasin ihmisten kiroavan Otto-automaateille. Myöhemmin selvisi, että teini-ikäinen hakkeri oli verkkohyökkäyksellä lamaannuttanut OP-pankin toiminnan niin, että rahahanat olivat kiinni nostoautomaateillakin.

Tietoliikenteen valvonta herättää paljon tunteita suuntaan ja toiseen. Internetin on julistettu olevan sananvapauden tyyssija, neutraali alusta ja välineistö, jonka kautta ihmiset voivat kommunikoida vapaasti. Ihanne elää vahvana, mutta utopistista teknologista determinismiä on turha viljellä – teknologia ei automaattisesti tee maailmaa autuaaksi. Internet kytkeytyy aina poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihinsa, sillä ihmiset eivät viesti näyttöpäätteillään tyhjiössä.

Internetin anonyymikulttuurin maailmassa tuttuja ilmiöitä ovat myös vihapuhe, rikollisuus ja kiusaaminen. Näiden lieveilmiöiden vuoksi lainvalvojat jalkautuvat yhä enemmän verkkoon. Emma Viitanen ja Heidi Puomisto haastattelevat nettipoliisi Marko “Fobba” Forssia sivulla 12. Anonyymiutta eivät kuitenkaan hyödynnä vain rötöstelevät hakkerit tai vihaiset räyhääjät: anonymiteettia halutaan vaalia myös oman yksityisyydensuojan vuoksi.

Myös suuri osa y-sukupolven yhteisistä kokemuksista kytkeytyy jollain tavalla internetiin. Ennen Facebookia verkostoiduttiin IRC-Galleriassa, ladattiin musiikkia (tai viruksia) Spotifyn puutteessa Limewirestä ja pelattiin miinaharavaa nettiyhteyden takkuillessa.

Vuoden 2017 ensimmäisellä Groteskilla vaihtunut päätoimitus avaa uuden välilehden tulevalle vuodelle. Verkkoteemaisessa lehdessä sekoittuvat suloinen nostalgia, timantinkovat pohdiskelevat artikkelit sekä yhdeksänkymmentäluvun verkkosivujen tyyliin irrotteleva visuaalisuus.

Castells valaisi minua siitä, kuinka virtuaalimaailmat eivät kehity enää erillisinä todellisuuksina, vaan ovat yhä tiukemmin liitoksissa jokapäiväiseen kommunikaatioomme. Groteski 1/2017 on oodi tälle ajatukselle.

Teoriassa sun puolella

TEKSTI Adile Sevimli & Oona Pohjolainen

Tunistatko sinä oman lokerosi? Oletko rakentanut sen itse, vai onko joku muu työntänyt sinut siihen?

Lokero määritellään Wikipediassa seuraavalla tavalla: “Lokero on pieni ja yleensä kapea säilytystila. Niitä löytyy yleensä monilta julkisilta paikoilta, kuten työpaikoilta, yläasteilta ja lukioista. Ne vaihtelevat kooltaan, tarkoitukseltaan, rakennukseltaan ja turvallisuudeltaan.”

Määritelmää voisi jatkaa keksimällä lokerolle synonyymeja: ikä, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskuntaluokka tai vaikkapa ammatti. Lokero voi olla tukahduttava, mutta toisaalta oman tilansa löytäminen saattaa olla voimaannuttavaa. Olennaista on se, kenen ehdoilla lokeroiminen tapahtuu.

Esimerkiksi verkkoon luodut safe spacet tarjoavat syrjinnästä vapaita alueita: muun muassa Facebookin Feministiryhmän tarkoituksena on toimia sensitiivisenä keskustelualustana, jossa arkikieleen pinttyneitä oletuksia ja yleistyksiä ei toisteta ja jossa jäsenet eivät joudu jatkuvasti perustelemaan oikeuksiaan. Kaikkien ryhmien ei tarvitse olla avoimia kaikille. Niin kauan kuin ryhmän toimintaan ei liity toisen sortamista, se voi toimia rakentavana itsensä toteuttamisen alueena. Yhtä tärkeää voi olla toisaalta huomata, mihin lokeroon ei itse koe kuuluvansa: Anni Taskinen kysyy kolumnissaan, miksi yhdyntä on parisuhteen onnellisuuden mittari.

Journalistin tehtävä on aukoa lokeroita, jotka on totuttu pitämään tiukasti suljettuina. Median velvollisuus on nostaa meteliä siellä, missä on hiljaista – varsinkin silloin, kun meidät yritetään vaientaa. Kuluneena vuonna Ylen ja Juha Sipilän välinen viestien vaihto koskien pääministerin jääviyttä Terrafame-asiassa todisti, ettei sananvapaus ole Suomessakaan itsestäänselvyys, vaan sen toteutumista tulee vaatia ja valvoa. Asiaa pohtii Elisa Husu.

Vuosi 2016 oli lokeroiden vuosi. Populismi ja ääriliikkeet vahvistuivat Suomessa ja ympäri maailmaa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalit marraskuussa osoittivat, että myös media on edelleen räikeästi polarisoitunut. Lännen liberaalit joukkoviestimet olivat sokeita oman lokeronsa ulkopuolella olevien ihmisryhmien todellisuuden kokemukselle, joka trivialisoitiin tekemällä Trumpista pelle. Trump-ilmiötä pui Juho Valta. Toinen yllättävä kansanäänestyksen tulos oli Brexit: sosiaalisen median kuplien annettiin määritellä keskustelun kulku ja tabloidit tarjosivat helppoja ratkaisuja muuttoliikekriisin kaltaisiin vaikeisiin kysymyksiin. Kuten Jaakko Hämeen-Anttila Helsingin Sanomissa 5.12. julkaistussa kolumnissaan kuitenkin toteaa, vain populistin ratkaisu on ongelmaton.

Mikäli ainoastaan millenium-sukupolvi olisi äänestänyt, Yhdysvaltojen vaalikartta olisi värjäytynyt siniseksi, kertovat kyselytutkimukset. Brexit oli toinen osoitus sukupolvikuilusta äänestyskäyttäytymisessä: reilut 70 prosenttia uurnille saapuneista nuorista äänesti Euroopan unioniin jäämisen puolesta, mutta joutuvat elämään päinvastaisen vaalituloksen kanssa vanhempaa sukupolvea pidempään. Me päätämme nyt, mihin meidän aikamme historian kirjoissa lokeroidaan. Olemmeko se sukupolvi, jonka aikana äärioikeisto nousi uuteen kultakauteensa vai sukupolvi, joka onnistui avaamaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoittavia lokeroita? Suomessa on kuluneena vuonna herätelty keskustelua esimerkiksi sukupuoliluokittelusta alakouluopetuksessa sekä translaista, kuten Elisa Kitusen jutussa.

Yksi yhteiskunnan hyvinvoinnin mittareista on suhtautumisemme niihin lokeroihin, joissa emme itse ole. Kynnys lähteä kotisohvalta kaduille on korkea, kun osoitetaan mieltä asian puolesta, joka ei suoraan kosketa omaa elämää. Tasa-arvoinen avioliittolaki-, Peli poikki- ja Helsinki ilman natseja -mielenilmaukset kuitenkin osoittivat joukkovoiman potentiaalin. Sillä, kuka yhteiskunnan turvaverkkoja tarvitsee ei ole väliä vaan sillä, miten turvaverkot toimivat.

Niin kauan kuin omat etuoikeudet eivät ole uhattuna, on varaa puolustaa toisten ryhmien oikeuksia vain passiivisesti. Kun mielenosoituksessa joskus taistellaan omien oikeuksien puolesta, jokainen toivoo, että myös muihin lokeroihin kuuluvat ihmiset aktivoituisivat.

Normaalin tuolla puolen

Käsissäsi on lehti, joka kantaa nimeä Hävitys. Se tuo mieleeni kaksi hetkeä, joiden välillä tuntuu olevan ikuisuus.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

2. kesäkuuta 2007 puolenpäivän aikaan Fuengirolan rannalla on tukahduttavan kuuma, hiekka polttaa paljaan jalan punaiseksi. Vieressäni makaava matkailija selailee verkkaisesti Aku Ankkaa. Korvilla on Kossin kuulokkeet, joissa soi suomalaisen folk-metallibändi Moonsorrow’n viides pitkäsoitto, Hävitetty. Walkmanissa pyörivä levy on vähän vajaa tunnin pituinen, mutta sisältää vain kaksi raitaa. Niistä ensimmäinen puolituntinen on täysin instrumentaalinen: tuli rätisee ja yksinkertainen melodia käy vähitellen raskaammaksi.

11. marraskuuta 2016 televisio-kameroiden edessä Last Week Tonightin John Oliver raapii päätään: ei tässä näin pitänyt käydä. Tavallisesti tällä ohjelmapaikalla paneuduttaisiin Yhdysvaltain sosiaalisiin ongelmiin: älyttömään kuolemanrangaistukseen, rikkinäiseen eläkejärjestelmään ja poliisin, poliitikkojen ja oikeusistuimen rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta tänä vuonna ne ovat jääneet huutavien katastrofien alle. Veriteot, katastrofit ja kansan jakautuneisuus ovat tiivistyneet ahdistaviksi symboleiksi: Orlando, Baton Rouge, Flint, Black Lives Matter. Nyt listalle voidaan lisätä Donald Trump. Ohjelma päättyy parahdukseen: Haista paska, 2016.

Edelliseen hätähuutoon on helppo yhtyä, niin sakeaksi julkisuus on käynyt huonoista uutisista. Väkivallan ja terrorismin maantiede on tiivistynyt tänä vuonna muun muassa Brysselissä, Istanbulissa, Nizzassa, Münchenissä ja Aleppossa. Turkki on suistunut hallitsemattomaan demokratian alasajoon, Britannia EU-eroprosessin limboon. Paniikki uuden natsismin noususta nähdään vuoroin Visegrad-johtajien, UKIP:n tai Trumpin uhossa. Helsingissä poliittinen väkivalta vaati kuolemanuhrin. Toisaalta symboleista itsestään on tullut uhanalaisia. Poismenneiden idolien listalla ovat David Bowie, Prince, Leonard Cohen, Alan Rickman, jopa Harambe.

Medialle kriisiuutisointi on eräänlainen leipälaji, jossa kiteytyvät klassiset uutiskysymykset, klassiset uutiskriteerit ja journalistisen profession itseymmärrys: kansan on saatava tietää. Kriisin taitekohta, huippuunsa kohonnut epävarmuus sotkee niin toimituksen kuin kuluttajan päivärytmin. Yön tunteina Turkin vallankaappausyritystä, Brexitiä ja Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksia seuratessani huomasin vajonneeni transsinomaiseen tilaan sukkuloiden uutispalveluiden ja Twitterin välillä.

Mikä tässä hävityksessä vetää puoleensa? Georges Bataille selitti, että yhteisön kokoava voima on – paradoksaalisesti – sen luhistuminen: väkivallanteko rikkoo normejamme vastaan. Katsoessamme rikkinäistä ihmistä vakuutumme omaksi turvaksemme rakentamistamme arvoista ja suojamekanismeista, niin kutsutusta homogeenisestä. Niiden ulkopuolelle jää heterogeeninen alue, ylijäämä, jota yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan organisoituminen tai moraalisuus ei tee tyhjäksi. Tapahtumat, jotka pistävät esiin harmaasta arjesta mustavalkoisina ja selkeärajaisina.

Luonto tuntuu tukevan Bataillen ajatusta. Ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy, erot tasaantuvat ja rajat haalistuvat. Entropia on se kädenlämpöinen lätäkkö, joka syntyy saunojan selän ja lumihangen välille. Vain suurella vaivannäöllä prosessin voi kääntää päälaelleen. On rakennettava sauna, lämmitettävä kiuas ja katsottava että Suomen talvi hoitaa oman osuutensa. Claude Shannonille entropia merkitsi häiriöitä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä, nykyisin sillä viitataan informaatioteoriassa kaikkeen epävarmuuteen.

Rajusti rinnastaen: julkisuuden sirpaloituminen, sosiaalisen median kaikukammiot, faktojen jälkeinen aika ja aneemisuus ovat entropian oireita. Palavat kaupungit, kidutetut ruumiit ja poliittinen myllerrys ovat välähdyksiä yhtenäiskulttuurista, jossa faktoilla ja hyvällä ja huonolla journalismilla on merkitystä.

Groteskin vuoden kolmas numero on kokeellinen teema-albumi Moonsorrow’n, Oliverin ja Battaillen hengessä. Hitaan journalismin avulla käsittelemme sen jutuissa kriisejä, kyykyttämistä, vallan väärinkäyttöä ja sovittamattomia ristiriitoja. Lehti on omistettu viestinnän opiskelijoille, mutta on ilmainen kaikille. Jos kuitenkin haluat tukea jatkossa kallista tutkivaa journalismia, joka katastrofien luomisen sijaan pyrkii paljastamaan ja ehkäisemään niitä, tue sitä ajallasi ja rahallasi. Asetu sitä kehitystä vastaan, jossa Facebookin algoritmi hallitsee pääasiallista tiedonsaantiasi ja uutisartikkelit jaetaan pelkkien otsikoiden perusteella.