Kihelmöintiä kuiskinnasta

Istut koulunpenkillä, ja opettaja kumartuu viereesi. Hän kuiskuttaa korvasi juuressa, ja lämmin kihelmöivä tunne lähtee kulkemaan päätä ja niskaa pitkin. Kuulostaako tutulta?

Teksti: Pilvi Nikarmaa Kuvitus: N. Loukimo

Edellä kuvailtu tilanne on monelle varhaisin muisto ASMR-kokemuksesta. ASMR (Autonomous Sensory Meridian Response) kuvaa ilmiötä, jossa tietty audiovisuaalinen ärsyke aiheuttaa kihelmöiviä tuntemuksia lähinnä pään ja niskan alueella. Kihelmöintiin liittyy hyvän olon ja rentoutumisen tunteita. Epävirallisesti aivo-orgasmiksi kutsutun reaktion voi aiheuttaa esimerkiksi kuiskaus, hiusten harjaaminen tai naputtelu. Mutta mihin ASMR perustuu, ja millaisia vaikutuksia ilmiöllä voi olla?

Ilmiötä on tutkittu suhteellisen vähän, eikä kihelmöinnille ole löydetty fysiologista selitystä. Reaktion on spekuloitu johtuvan esimerkiksi tietyn ärsykkeen aiheuttamasta pienen pienestä kohtauksesta aivoissa. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheesta on tehty, on kuitenkin löydetty empiiristä tukea väitteille ASMR-videoiden miellyttävistä vaikutuksista. 

Sheffieldin ja Manchester Metropolitan -yliopistojen vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ASMR-videoita katselleet raportoivat kontrolliryhmää useammin kokemuksia kihelmöinnistä, lisääntyneestä rauhallisuudesta ja toisaalta innostumisesta, vähentyneestä stressistä ja surullisuuden tunteesta. Useimmin reaktion laukaisivat pehmeä puhe, hiuksilla leikkiminen tai niiden harjaaminen, kuiskailu ja läheinen henkilökohtainen huomio. 

Tutkimuksen toisessa osassa havaittiin itseraportoitujen tuntemusten lisäksi myös fysiologisia reaktioita. ASMR-videoita katselleiden syke laski ja ihon sähkönjohtavuus lisääntyi verrokkiryhmään verrattuna. Laskenut syke erottaa ASMR-kokemuksen esimerkiksi musiikin aiheuttamista kylmistä väreistä, joihin liittyy sykkeen kohoaminen.

Toisia ASMR-videot auttavat nukahtamaan, toisille niistä voi olla hetkellistä apua myös masennukseen tai kroonisiin kipuihin. Swansean yliopiston vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa masennusta sairastavat osallistujat raportoivat väliaikaisesta mielialan kohentumisesta ASMR-videoita katseltuaan. Kroonisesta kivusta kärsivät puolestaan kertoivat olotilansa helpottuneen jopa tunneiksi videosession jälkeen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole siunattu mahdollisuudella kokea aivo-orgasmi. Toisissa kihelmöiviä hyvänolon tunteita herättävät äänet ovat toisille yhdentekeviä tai jopa vastenmielisiä. Erityisen ikävä kokemus on misofoniasta kärsiville. He ovat neurofysiologisesti herkistyneitä arkipäiväisille äänille ja voivat ajautua raivon partaalle esimerkiksi maiskuttelusta tai rapistelusta. 

Misofonian ja ASMR:n on myös spekuloitu olevan yhteydessä toisiinsa. Swansean yliopiston tutkimuksessa ilmiöillä todetaan olevan selviä yhteneväisyyksiä: molemmissa ihmisen toiminnasta syntyvät äänet synnyttävät automaattisia reaktioita. Tutkimus vihjaa myös, että molemmat ilmiöt voivat olla yhteydessä synestesiaan eli aistien sekoittumiseen. On mahdollista, että ASMR ja misofonia ovat saman spektrin kaksi ääripäätä. Tolkun ihmiseltä molemmat voivat jäädä kokematta.

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.

Alati muovautuva moraali

Moraalilla tarkoitetaan ihmisen sisäisiä malleja ja käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Saamme nautintoa toimiessamme oikein, kipua toimiessamme väärin.

Teksti: Iikka Arve  Kuvat: Jaakko Uljas

Moraali on monimutkainen konsepti. Se on iso kasa käyttäytymissääntöjä, joita on noudatettava. Toisaalta se kätkee sisälleen yksilön henkilökohtaiset arvot, näkemykset, poliittiset ajatukset, nautinnot ja kivut. Se, mitä ajattelee abortista, tasa-arvoisesta avioliittolaista tai kommunismista, on yksilön moraalikäsityksistä kiinni.

Mikäli eläisimme täysin eristyksissä kaikesta ihmiskontaktista, ei meidän tarvitsisi ajatella moraalisesti. Tekomme eivät kohdistuisi muihin, jolloin meidän ei tarvitsisi kehitellä yhdessä moraalisia sääntöjä, joiden puitteissa elää. Saisimme keskittyä itseemme, eikä toisten hyvinvoinnista tarvitsisi huolehtia lainkaan. 

Tästä voi siis päätellä, että moraalin syntyminen ja kehittyminen ovat tiukasti sidoksissa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ihmisten on kehitettävä yhteiset moraalisäännöt, jotta he tulisivat toimeen keskenään. Jos ihmiset saisivat spontaanisti ja huvikseen tappaa kenet tahansa, ihmisyhteisö ja yhteiskunta eivät toimisi. 

Mistä moraalikäsitykset oikeastaan syntyvät, ja miksi nyky-yhteiskunnan yleinen moraalikonsensus on sellainen kuin se on.

Moraalin kolme tasoa

Moraalin muotoutumista ihmisen kehityksessä on tutkittu laajasti. Psykologi Lawrence Kohlbergin teorian mukaan moraali kehittyy ihmiselle kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla teon oikeutta perustellaan puhtaasti teon seurauksilla, ja teoissa ajatellaan miltei vain omaa etua. Tämän tason moraalista pohdiskelua esiintyy erityisesti lapsilla. Jos teosta rangaistaan, ymmärretään, ettei teko ollut oikein. Tällä tasolla ymmärretään myös vaihtokaupan merkitys: oman nautinnon saamiseksi voidaan tehdä toisille vastapalveluksia. Kaverin hiuksia voidaan rapsuttaa, mikäli kaveri tekee samoin. 

Toisella tasolla teon moraalisuutta perustellaan ympäröivän yhteiskunnan normien ja odotusten mukaan. Toisen tason moraali kehittyy tyypillisesti teini-iässä. Tällä tasolla ihmiset ymmärtävät lakien, normien ja tapojen merkityksen: ne pitävät yhteiskuntaa käynnissä. Teoilla ei enää pelkästään pyritä oman edun tai nautinnon saavuttamiseen, vaan toimitaan “muiden” mukaan – välillä jopa liian kyseenalaistamattomasti. 

Kolmannella tasolla ihmisen oma moraalikäsitys tietyssä mielessä nousee sosiaalisten normien ja yhteiskunnan “yläpuolelle”. Lakeja, rakenteita ja tapoja noudatetaan, mutta niitä myös kyseenalaistetaan eikä pidetä kiveen hakattuina. Eriävät näkemykset, moraalikäsitykset ja tavat huomioidaan, ja niitä kunnioitetaan. Monet ovat teoretisoineet, että suurin osa ihmisistä ei koskaan kehity kolmannelle tasolle. Valtaosa toimii toisen tason puitteissa, noudattaen nöyrästi yhteiskunnan sääntöjä.  

Moraalin evoluutio

Mikä on se eettinen betoni, jonka päälle moraali kehittyy? Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin kirjassaan The Righteous Mind popularisoiman teorian mukaan ihmisen moraali kytkeytyy vahvasti evoluutioon. Haidt korostaa viittä ominaisuutta, jotka toimivat moraalin perustana: huolenpito, oikeudenmukaisuus, uskollisuus, auktoriteetti ja pyhyys. Huolenpito auttoi yhteisön jäseniä selviämään paremmin, nostaen ryhmän kelpoisuutta eli kykyä pärjätä luonnonvalinnan raa’assa selviytymistaistelussa. Uskollisuus yhteisön jäseniä kohtaan auttoi selviämään tilanteissa kuten vaihtuvissa ilmastoissa. Sen sijaan yhteisöillä, joiden jäsenet kokivat vähemmän uskollisuutta toisiaan kohtaan, oli huonommat mahdollisuudet selvitä. 

Teoria korostaa, että esi-isämme tarvitsivat moraalikäsityksiä toimiakseen ryhmässä tavalla, joka edisti ryhmän selviytymiskykyä. Samaa on havaittu myös eläimillä. Tietyt kädelliset, kuten simpanssit, tajuavat huolenpidon ja vastavuoroisuuden merkityksen ryhmänsisäisessä koheesiossa. Simpanssit muistavat ryhmän hyvät tyypit ja tekevät heille herkemmin palveluksia. Verivampyyrit jakavat verta sen mukaan, kuka ryhmästä sitä eniten tarvitsee tai ketkä ryhmästä ovat jakaneet verta myös heille. 

Moraalisen huomioimisen piiri

Vaikka tietyt eläimet osoittavat moraalisen toimijuuden piirteitä, ovat eläimet vasta otettu mukaan moraalisen huomioimisen “piiriin”. Tohtorikoulutettava Mikko Puumala Turun yliopiston filosofian oppiaineesta nostaa esiin ajatuksen moraalisen piirin laajenemisesta. Moraalisen huomioimisen piiriin pääsee, kun yleinen konsensus on se, että tietty ryhmä tai ihmisryhmä ansaitsevat moraalisen huomioimisen. Kun moraalin piiriin otetaan mukaan, sisäänpäässeet saavat oikeuksia, esimerkiksi orjien tapauksessa vapauden. 

“On tärkeää muistaa, että moraalinen toimijuus ja moraalin piiriin kuuluminen eivät tarkoita samaa asiaa. Esimerkiksi pienet lapset eivät välttämättä ole vielä moraalitoimijoita, mutta silti heidät tulee ottaa huomioon moraalisessa tarkastelussa”, Puumala sanoo.

 Sukupuolten tai rotujen välinen tasa-arvo oli vain kaksi vuosituhatta sitten käsittämätön ajatus. Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vasta 1800-luvun puolivälissä, ja Suomessa naiset saivat yleisen äänioikeuden 1906, kolmantena valtiona maailmassa. Tämä osoittaa hyvin, kuinka välillä itsestäänselviksi kokemamme moraalikäsitykset olivat hyvin erilaisia vielä noin sata vuotta sitten. Sukupuolineutraali avioliittolakikin astui voimaan Suomessa vasta kaksi ja puoli vuotta sitten.

Teknologian ja tekoälyn kehittyessä saattaa edessämme väijyä pelottava kysymys: ovatko robotit oikeutettuja moraaliseen huomioimiseen? Jos tulevaisuudessa robotit muistuttavat mikroilmeen tarkkuudella ihmisiä, tarvitseeko heidän kanssaan silti käyttää moraalista harkintakykyä ja toimintaa? Saako niitä lyödä tai pitääkö niille antaa sananvapaus?

Voi jopa olla niin, että ympyrä sulkeutuu ja ihmiskunta on samassa pisteessä kuin 2000 vuotta sitten. Roboteille oikeuksien antaminen saattaa tuntua samalta kuin ajanlaskun alussa oikeuksien antaminen naisille. Kenties antiikin mies ajattelikin, että mikäli naisille annetaan oikeuksia, he pian voivat asettua samalle viivalle miesten kanssa.  

Ilmastonmuutos ja moraali

Monien mielestä kaikki elävät tai elämää tukevat asiat tulisi sisällyttää moraaliseen kehään: ekosysteemit, metsät, järvet ja niin edelleen. 

Yhdysvaltalainen julkisen vallan professori Eric Beinhocker vertaa orjuuden lakkauttamista ilmastonmuutokseen The Guardian -lehteen kirjoittamassaan mielipidetekstissään. Beinhockerin mielestä ilmastonmuutosta lähestytään liikaa kustannus-hyötynäkökulmasta, sillä ilmastonmuutos on moraalinen ongelma siinä missä orjuus tai naisten epätasa-arvo. Saastuttaminen vaikuttaa kaikkeen elolliseen maapallolla ja aiheuttaa niille harmia; toivoisimmeko samaa harmia läheisillemme? 

Beinhockerin mukaan samalla tavalla kuin orjaton maailma saattoi vaikuttaa saavuttamattomalta, voi ajatus hiilineutraalista maailmasta tuntua samalta. Mutta Beinhocker toteaakin, että myös orjuuden lopettamiseen oli moraalisesti selkeät tavoitteet. Orjuus oli tehtävä laittomaksi, koska se oli moraalisesti väärin. Hän myös kehottaa toimimaan samoin ilmastonmuutoksen suhteen: on turhaa ajatella hyötyjä ja kustannuksia, kun tilanne on se, että kaikki maailman eliöt saattavat tuhoutua tekojemme seuraksena.

Beinhockerin pointti on oivaltava. Samalla tavalla kuin orjuuden aikana yhteiskunta oli rakentunut niin, että orjat vain olivat osa sitä, on saastuttaminen nyt samassa tilanteessa. Mutta sen ei tarvitsisi olla.

Moraalikonsensus – onko enemmistö aina oikeassa?

Puumala muistuttaa, että yleiset moraalikäsitykset muuttuvat yhteiskuntien ja kulttuurien mukana. Siinä missä primitiivisten moraalikäsitysten kehittymistä voidaan tutkia evoluution sanelemien ehtojen kautta, on moraalikonsensus yhteiskuntansa ja kulttuurinsa muovaama. 

Mikäli katsomme sinisin silmin meitä ympäröivää yhteiskuntaa ja sen sanelemia sääntöjä, emme saa muutoksia aikaan. Yhteiskunnan normeja voi muuttaa. Laki ei ole korkeasta matematiikasta johdettu totuus, vaan sopimus, jonka on kuviteltu palvelevan parhaiten ihmisten hyvinvointia. Se, että noin sata vuotta sitten Suomessa naiset eivät saaneet äänestää, ei palvellut parhaiten ihmisten hyvinvointia. Se, että Suomessa vuoteen 1971 asti homoseksuaalisista teoista seurasi pahimmillaan kahden vuoden vankeusrangaistus, ei palvellut parhaiten ihmisten hyvinvointia. Yhteiskunta oli raa’asti eriarvoistava. Voi olla, että sadan vuoden päästä ihmiset ajattelevat meidän ajastamme täysin samaa. 

Kuten Kohlbergin teoria opettaa, moraalisilta kyvyiltään kehittyneimmät yksilöt eivät perusteettomasti noudata kaikkia yhteiskunnan sanelemia ehtoja ja käytäntöjä. Saat olla abortin puolesta, vaikka elätkin konservatiivisessa yhteisössä – ja toisinpäin. Saat tehdä omat moraalipäätöksesi, vaikka yhteiskunnan normit eivät siihen taipuisi. 

Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

JOKAISELLA MEISTÄ ON oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili.

Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1.2019 blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä “twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan.

Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta.

Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: “Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa kuvakaappauksen Auvisen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

 

VIHAPUHE JA SOMEHÄIRIKÖINTI kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta.

Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. “Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.

Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilöllisyydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta.

Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita.

Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa.

Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

Ettet vain vihaisi – vastine Tutkaimen Punakynä-blogikirjoitukselle

 

Groteski kävi Tutkaimen kesäblogin, Punakynän, viimeisimmän kirjoituksen läpi punakynä kädessä. Anonyymisti julkaistussa kirjoituksessa kritisoidaan yleistä suhtautumista Pride-tapahtumaan ja seksuaalivähemmistöihin liittyvän keskustelun Pride-keskeisyyttä.

TEKSTI Groteskin päätoimitus KUVA Fem-R

KAIKEN KAIKKIAAN punaisen kynän punainen lanka jäi hämäräksi, paitsi entäs minä ja olkaa homot hiljempaa. Tekstissä on useita ongelmallisia väitteitä, joihin Groteskin päätoimitus haluaa tarttua. Väännetäänpä rautalangasta.

PRIDE-TAPAHTUMA ON AINOA SEKSUAALISEN TASA-ARVON KANNATTAMISEN INDIKAATTORI.

Kirjoittaja on huolissaan  siitä, että Pride on ”muuttunut ainoaksi indikaattoriksi seksuaalisen tasa-arvon hyväksynnästä”. Tekstissä ei kerrota, missä tämä ilmiö näkyy, mutta kokemusasiantuntijuutta ei saa tietenkään vähätellä. Tahtoisimmekin tietää, miten tämä ikävältä kuulostava seikka on kirjoittajan elämässä ilmennyt.

Kritiikki Pride-keskeisyydestä on kuitenkin aiheellista, mistä annamme tunnustusta kirjoittajalle  – sateenkaaripesu (tai pinkkipesu) on yhtä lailla ongelmallista kuin H&M:n feministisillä iskulauseilla varustetut t-paidat.

Mutta jos ei-heterouden normalisaatio vaatii Clas Ohlsonin sateenkaaren värisen julkisivun, voisi Groteskin mielestä sanoa, että olkoot.

Kritiikki lähtee kuitenkin outoon suuntaan, kun tekstissä väitetään, että Pride-keskeisyys “luo erilaisista seksuaalisuuksista kuvan Priden ympärillä pyörivänä kulttina.” Sinne tekstin sekin ansio sitten meni.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN TAI PRIDEEN EI SAA SUHTAUTUA NEUTRAALISTI, JA NEUTRAALI SUHTAUTUMINEN TULKITAAN HOMOFOBIAKSI.

Kirjoittaja palaa uudelleen ajatukseen siitä, että seksuaalivähemmistöihin ja Prideen tulisi voida suhtautua neutraalisti.

Case Ratina on tekstin mukaan osoitus tämän neutraalin suhtautumisen tulkitsemisesta homofobiaksi. Toisin kuin jutussa väitetään, kulkueen aloituspaikaksi kaavailtiin ostoskeksuksen pihaa, ei sisätiloja.

Näemme Ratinan alkuperäisen kannan negatiivisen puolelle kallistuvana: lupa evättiin, eli lupapyyntöön vastattiin negatiivisesti.

On totta, että poliittisen kannanoton vaatiminen perinteisesti politiikan ulkopuolelle jääviksi mielletyiltä tahoilta voidaan nähdä aiheettomana. Toki myös se, kuinka erillään politiikka on muusta elämästä, on kysymys, jonka pohtimiseen voi käyttää vaikka koko opiskeluaikansa. Tai loppuelämänsä.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖT KOROSTAVAT ITSEÄÄN JA SEKSUAALISUUTTAAN LIIKAA, EIKÄ SE AJA TASA-ARVOA.

Punakynä piirtää kuvaa hiljaisesta cis-heterosta, jolla ei ole mitään homoja (eikä toivottavasti muutakaan Pride-väkeä) vastaan. Tämä cis-hetero ei pidä seksuaalista suuntautumistaan maailmaa järisyttävänä asiana.

Neutraalius tuskin kuitenkaan johtuu mistään tietoisuuden ylemmästä tasosta, vaan yhteiskunnan rakenteista.

Tässä pari mielestämme mahdollista selitystä tälle suhtautumistavalle:

  1. Maailma on tehty cis-heteroa varten. Kaikki mainoksista Kelan lomakkeisiin on luotu cis-heteron tarpeita ajatellen. Elämä sujuu mukavasti, kun joka paperissa on ruutu juuri Sinua varten.
  2. Cis-hetero, toisin kuin esimerkiksi transsukupuolinen, on luultavasti saanut määritellä identiteettinsä kuten itse haluaa. Kun kukaan ei kyseenalaista henkilön seksuaalista suuntautumista tai sukupuolta, jää energiaa muuhunkin kuin jatkuvaan kamppailuun olemassaolosta.

On oikeastaan hienoa, että kirjoittaja elää jo maailmassa, jossa heteroudesta poikkeavasta seksuaalisuudesta ei tarvitse pitää kovaa ääntä, ja jossa seksuaalisuuden kirjavuus on luonnollista ja ilman rummutustakin selvää. Vähän niinkuin yksi Groteskin päätoimittajista, joka luuli vain naisen voivan olla presidentti Tarja Halosen pitkän kauden takia. Söpö ajatus, mutta niin viattoman tietämätön sellainen.

Tapauksissa on toki se ero, että Groteskin päätoimittaja oli harhaluulonsa aikaan alakouluikäinen. Me muut päätoimittajat vakuutamme, että hän on sittemmin kohdannut raa’an todellisuuden.

Valitettavasti ääntä on yhä pidettävä – Pride on edelleen paitsi moninaisuuden juhla ja karnevaali, myös muistutus yhä jatkuvasta taistelusta ihmisoikeuksien puolesta. Ja ihmisoikeuksien suhteen on kyseenalaista ”olla neutraali”.

HETEROPRIDE JA PRIDE TULISI ASETTAA SAMALLE VIIVALLE, SILLÄ KYSE ON POHJIMMILTAAN SAMASTA ASIASTA.

Tehdään vielä selväksi, että niin sanottua heteropridea ja Pridea ei voi verrata toisiinsa, ei edes yksittäisen tiedekunnan järjestölehden särmikkyyttä havittelevassa blogikirjoituksessa.

Koska historia sanelee niin. Koska heteroseksuaalisuus ei ollut lain edessä 70-luvulle asti rikos, 80-luvulle asti sairaus, tai ollut WHO:n mielenterveyden tautiluokituksessa vielä peräti muutama viikko sitten. On vasta kahdeksan vuotta siitä, kun Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa tehtiin kaasuisku Pride-kulkueen aikana.

Kirjoittaja luultavasti on myös tietoinen siitä, että avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä tuli lailliseksi vasta viime vuonna, ja että tämänhetkinen translaki edellyttää sukupuoltaan korjaavalta steriiliyttä. Tehtävää on.

Muun muassa siksi Pride-kulkueen vertaaminen protestiluontoiseen pelleilyyn ei käy.

KIRJOITUKSESSA KYSYTTIIN, MITEN NYKYISENKALTAINEN SUHTAUTUMINEN PRIDEEN JA SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN VOI OLLA KENENKÄÄN MIELESTÄ TASA-ARVOA.

Vastaus: ei se olekaan. Koska heteroseksuaaliset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole yhdenvertaisessa asemassa keskenään.

Eikä muutos tasa-arvoiseen suuntaan tapahdu olemalla hiljaa, esittämällä, että seksuaalisuus ei ole maailmaa järisyttävä juttu. Muutos ei tapahdu myöskään sorrettuja tai heidän oikeustaisteluaan pilkkaamalla. Ei, vaikka sen tekisi mielestään kuinka nokkelasti.

Korostamme: mielestään. Pseudointellektuellien syytösten ja väitteiden heittely ilman perusteluita ei saa kirjoittajaa vaikuttamaan tarkkanäköiseltä.

Punakynä toivoo, että Pride-tapahtumaan suhtauduttaisiin kuin Hetero Prideen. Me toivomme, että Punakynä-blogin kirjoitukseen suhtauduttaisiin kuin Timo Soinin plokiin: luonnollista ja ihmisyyteen kuuluvaa asiaa pilkkaavana, sortavia rakenteita tukevana ja ajatukseen omasta älykkyydestään rakastuneena.

Niin kornia kuin se onkin, valtsikalaisen tasa-arvon viimeinen virstanpylväs on se, että koko valtsikan on hyväksyttyä nauraa sorretuille. Ainakin Punakynän mielestä.

Tutkain ei ole järjestölehtenä sitoutunut tiettyyn arvomaailmaan tai journalistin ohjeisiin (eikä ole Groteskikaan), mutta toivomme, että se tarkistaa jatkossa hieman tarkemmin bloggaajiensa väitteet. Jotkut arvioivat kirjoitusta satiiriksi. Groteski ymmärtää, että satiiri on vaikea laji. Groteski myös muistuttaa, että jos on pakko tehdä satiiri, se kannattaa tehdä hyvin ja selkeästi.

Groteski on enemmän kuin blogi, joka keskittyy etsimään virheitä maailmasta. Koska yhdenkin ihmisen panos on tärkeä maailman muuttamisessa ja ongelmien ratkaisemisessa, merkkaamme virheet röyhkeästi punakynällä, jotta muutkin ne huomaavat.

Vilma Ikola

Heidi Puomisto

Marissa Rämänen

Pilvi Nikarmaa

Pinja Ylioja