Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

JOKAISELLA MEISTÄ ON oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili.

Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1.2019 blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä “twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan.

Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta.

Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: “Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa kuvakaappauksen Auvisen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

 

VIHAPUHE JA SOMEHÄIRIKÖINTI kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta.

Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. “Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.”

Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilöllisyydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta.

Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita.

Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa.

Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

Ettet vain vihaisi – vastine Tutkaimen Punakynä-blogikirjoitukselle

 

Groteski kävi Tutkaimen kesäblogin, Punakynän, viimeisimmän kirjoituksen läpi punakynä kädessä. Anonyymisti julkaistussa kirjoituksessa kritisoidaan yleistä suhtautumista Pride-tapahtumaan ja seksuaalivähemmistöihin liittyvän keskustelun Pride-keskeisyyttä.

TEKSTI Groteskin päätoimitus KUVA Fem-R

KAIKEN KAIKKIAAN punaisen kynän punainen lanka jäi hämäräksi, paitsi entäs minä ja olkaa homot hiljempaa. Tekstissä on useita ongelmallisia väitteitä, joihin Groteskin päätoimitus haluaa tarttua. Väännetäänpä rautalangasta.

PRIDE-TAPAHTUMA ON AINOA SEKSUAALISEN TASA-ARVON KANNATTAMISEN INDIKAATTORI.

Kirjoittaja on huolissaan  siitä, että Pride on ”muuttunut ainoaksi indikaattoriksi seksuaalisen tasa-arvon hyväksynnästä”. Tekstissä ei kerrota, missä tämä ilmiö näkyy, mutta kokemusasiantuntijuutta ei saa tietenkään vähätellä. Tahtoisimmekin tietää, miten tämä ikävältä kuulostava seikka on kirjoittajan elämässä ilmennyt.

Kritiikki Pride-keskeisyydestä on kuitenkin aiheellista, mistä annamme tunnustusta kirjoittajalle  – sateenkaaripesu (tai pinkkipesu) on yhtä lailla ongelmallista kuin H&M:n feministisillä iskulauseilla varustetut t-paidat.

Mutta jos ei-heterouden normalisaatio vaatii Clas Ohlsonin sateenkaaren värisen julkisivun, voisi Groteskin mielestä sanoa, että olkoot.

Kritiikki lähtee kuitenkin outoon suuntaan, kun tekstissä väitetään, että Pride-keskeisyys “luo erilaisista seksuaalisuuksista kuvan Priden ympärillä pyörivänä kulttina.” Sinne tekstin sekin ansio sitten meni.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN TAI PRIDEEN EI SAA SUHTAUTUA NEUTRAALISTI, JA NEUTRAALI SUHTAUTUMINEN TULKITAAN HOMOFOBIAKSI.

Kirjoittaja palaa uudelleen ajatukseen siitä, että seksuaalivähemmistöihin ja Prideen tulisi voida suhtautua neutraalisti.

Case Ratina on tekstin mukaan osoitus tämän neutraalin suhtautumisen tulkitsemisesta homofobiaksi. Toisin kuin jutussa väitetään, kulkueen aloituspaikaksi kaavailtiin ostoskeksuksen pihaa, ei sisätiloja.

Näemme Ratinan alkuperäisen kannan negatiivisen puolelle kallistuvana: lupa evättiin, eli lupapyyntöön vastattiin negatiivisesti.

On totta, että poliittisen kannanoton vaatiminen perinteisesti politiikan ulkopuolelle jääviksi mielletyiltä tahoilta voidaan nähdä aiheettomana. Toki myös se, kuinka erillään politiikka on muusta elämästä, on kysymys, jonka pohtimiseen voi käyttää vaikka koko opiskeluaikansa. Tai loppuelämänsä.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖT KOROSTAVAT ITSEÄÄN JA SEKSUAALISUUTTAAN LIIKAA, EIKÄ SE AJA TASA-ARVOA.

Punakynä piirtää kuvaa hiljaisesta cis-heterosta, jolla ei ole mitään homoja (eikä toivottavasti muutakaan Pride-väkeä) vastaan. Tämä cis-hetero ei pidä seksuaalista suuntautumistaan maailmaa järisyttävänä asiana.

Neutraalius tuskin kuitenkaan johtuu mistään tietoisuuden ylemmästä tasosta, vaan yhteiskunnan rakenteista.

Tässä pari mielestämme mahdollista selitystä tälle suhtautumistavalle:

  1. Maailma on tehty cis-heteroa varten. Kaikki mainoksista Kelan lomakkeisiin on luotu cis-heteron tarpeita ajatellen. Elämä sujuu mukavasti, kun joka paperissa on ruutu juuri Sinua varten.
  2. Cis-hetero, toisin kuin esimerkiksi transsukupuolinen, on luultavasti saanut määritellä identiteettinsä kuten itse haluaa. Kun kukaan ei kyseenalaista henkilön seksuaalista suuntautumista tai sukupuolta, jää energiaa muuhunkin kuin jatkuvaan kamppailuun olemassaolosta.

On oikeastaan hienoa, että kirjoittaja elää jo maailmassa, jossa heteroudesta poikkeavasta seksuaalisuudesta ei tarvitse pitää kovaa ääntä, ja jossa seksuaalisuuden kirjavuus on luonnollista ja ilman rummutustakin selvää. Vähän niinkuin yksi Groteskin päätoimittajista, joka luuli vain naisen voivan olla presidentti Tarja Halosen pitkän kauden takia. Söpö ajatus, mutta niin viattoman tietämätön sellainen.

Tapauksissa on toki se ero, että Groteskin päätoimittaja oli harhaluulonsa aikaan alakouluikäinen. Me muut päätoimittajat vakuutamme, että hän on sittemmin kohdannut raa’an todellisuuden.

Valitettavasti ääntä on yhä pidettävä – Pride on edelleen paitsi moninaisuuden juhla ja karnevaali, myös muistutus yhä jatkuvasta taistelusta ihmisoikeuksien puolesta. Ja ihmisoikeuksien suhteen on kyseenalaista ”olla neutraali”.

HETEROPRIDE JA PRIDE TULISI ASETTAA SAMALLE VIIVALLE, SILLÄ KYSE ON POHJIMMILTAAN SAMASTA ASIASTA.

Tehdään vielä selväksi, että niin sanottua heteropridea ja Pridea ei voi verrata toisiinsa, ei edes yksittäisen tiedekunnan järjestölehden särmikkyyttä havittelevassa blogikirjoituksessa.

Koska historia sanelee niin. Koska heteroseksuaalisuus ei ollut lain edessä 70-luvulle asti rikos, 80-luvulle asti sairaus, tai ollut WHO:n mielenterveyden tautiluokituksessa vielä peräti muutama viikko sitten. On vasta kahdeksan vuotta siitä, kun Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa tehtiin kaasuisku Pride-kulkueen aikana.

Kirjoittaja luultavasti on myös tietoinen siitä, että avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä tuli lailliseksi vasta viime vuonna, ja että tämänhetkinen translaki edellyttää sukupuoltaan korjaavalta steriiliyttä. Tehtävää on.

Muun muassa siksi Pride-kulkueen vertaaminen protestiluontoiseen pelleilyyn ei käy.

KIRJOITUKSESSA KYSYTTIIN, MITEN NYKYISENKALTAINEN SUHTAUTUMINEN PRIDEEN JA SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN VOI OLLA KENENKÄÄN MIELESTÄ TASA-ARVOA.

Vastaus: ei se olekaan. Koska heteroseksuaaliset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole yhdenvertaisessa asemassa keskenään.

Eikä muutos tasa-arvoiseen suuntaan tapahdu olemalla hiljaa, esittämällä, että seksuaalisuus ei ole maailmaa järisyttävä juttu. Muutos ei tapahdu myöskään sorrettuja tai heidän oikeustaisteluaan pilkkaamalla. Ei, vaikka sen tekisi mielestään kuinka nokkelasti.

Korostamme: mielestään. Pseudointellektuellien syytösten ja väitteiden heittely ilman perusteluita ei saa kirjoittajaa vaikuttamaan tarkkanäköiseltä.

Punakynä toivoo, että Pride-tapahtumaan suhtauduttaisiin kuin Hetero Prideen. Me toivomme, että Punakynä-blogin kirjoitukseen suhtauduttaisiin kuin Timo Soinin plokiin: luonnollista ja ihmisyyteen kuuluvaa asiaa pilkkaavana, sortavia rakenteita tukevana ja ajatukseen omasta älykkyydestään rakastuneena.

Niin kornia kuin se onkin, valtsikalaisen tasa-arvon viimeinen virstanpylväs on se, että koko valtsikan on hyväksyttyä nauraa sorretuille. Ainakin Punakynän mielestä.

Tutkain ei ole järjestölehtenä sitoutunut tiettyyn arvomaailmaan tai journalistin ohjeisiin (eikä ole Groteskikaan), mutta toivomme, että se tarkistaa jatkossa hieman tarkemmin bloggaajiensa väitteet. Jotkut arvioivat kirjoitusta satiiriksi. Groteski ymmärtää, että satiiri on vaikea laji. Groteski myös muistuttaa, että jos on pakko tehdä satiiri, se kannattaa tehdä hyvin ja selkeästi.

Groteski on enemmän kuin blogi, joka keskittyy etsimään virheitä maailmasta. Koska yhdenkin ihmisen panos on tärkeä maailman muuttamisessa ja ongelmien ratkaisemisessa, merkkaamme virheet röyhkeästi punakynällä, jotta muutkin ne huomaavat.

Vilma Ikola

Heidi Puomisto

Marissa Rämänen

Pilvi Nikarmaa

Pinja Ylioja

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä – muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä – saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Kuka saa stalkata ja ketä?

Sosiaalisen median ja rajattoman informaation aikakautena stalkkaaminen on entistä helpompaa ja normaalimpaa. Ihmiset jakavat itsestään niin paljon, että monesta voisi tehdä pelkästään Facebook- ja Instagram-tilien perusteella kattavan profiilin harrastuksista olinpaikkaan kolme vuotta sitten kello 23.54.  

TEKSTI Anni Kekäläinen KUVITUS Lumi Hartikainen

Mua kuumottaa kyl aina kun stalkkaan sen Instagramii, et mitä jos vahingossa tykkään jostain kaks vuotta vanhasta kuvasta.

Mietipä hetki, kuinka monen ihmisen someprofiilin olet käynyt läpi viimeisen kuukauden aikana ottamatta heihin koskaan minkäänlaista suoraa kontaktia. Kuinka monia meistä stalkataan meidän itsemme sitä tiedostamatta?

Kysyin ystävältäni hänen mielipidettään stalkkauksen normalisointiin ja romantisointiin. Hänen mukaansa online-stalkkaus on jo niin normaalia, ettei koe sen olevan stalkkausta ollenkaan. Kasuaali stalkkaus on nykypäivää, ja siitä keskustellaan hyvinkin avoimesti kavereiden kesken. Ennen Tinder-treffejä suoritettu muun sosiaalisen median läpi nuuskiminen ja “vahingossa” toiseen törmääminen kirjastossa saattaa olla monen mielestä aivan hyväksyttävää, jopa söpöä. Ehkä se joissain tapauksissa onkin sitä.

Menin tänäänkin Kaisan kutoskerrokseen lukemaan, koska tiedän, että mun ihastuskin opiskelee aina siellä!

Stalkkaus eli vaaniminen on kuitenkin ollut rangaistava teko Suomessa jo vuodesta 2014 lähtien. Vaanimisen tunnusmerkkien täyttyminen edellyttää sen kohteelle ahdistusta ja pelkoa aiheuttavaa toistuvaa uhkailua, seuraaminen, tarkkailu tai yhteydenotto. Syyttäjä voi nostaa syytteen, vaikka asianomainen ei vaatisi siitä rangaistusta. Kaikki stalkkaus ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta ja pelkoa, vaan se on syystä tai toisesta aina tapauskohtaista.

Kenen stalkatuksi tuleminen kiinnostaa ja kenen ahdistaa? Jos se söpö henkilö punaisessa villapaidassa, johon törmäsit Kaisan käytävällä, laittaa myöhemmin Instagramissa yksityisviestillä kutsun kahville olosi saattaa olla otettu, mutta jos tunnistat uuden Facebook-kaveripyynnön tulleen siltä viinanhajuiselta ja huonoa iskurepliikkiä heittäneeltä asiakkaalta, on tilanne aivan toinen.

Me oltiin kavereitten kanssa lentokentällä Justinia vastassa, ootettiin ainakin kuus tuntia!

Myös henkilön status vaikuttaa siihen, nähdäänkö stalkkaus normaalina vai pelottavana. Esimerkiksi julkisuuden henkilöiden saapumista lentokentälle on normaalia odottaa sankoin fanilaumoin, mutta jos sosiaaliseen mediaan lennostaan päivittävä yksityishenkilö kohtaisi määränpäässään häntä kentällä odottavan “fanin”, tämän toiminta tuomittaisiin jyrkemmin.

Missä menee raja? Miksi stalkattavan ja stalkkaajan ulkonäkö, sosiaalinen status ja Instagram-seuraajien määrä vaikuttavat asiaan?

Toi ois vähän pelottava  jos se ois joku vanha pappa, mut se on niin söpö et ei ees haittaa.

Ihmiset ovat monessa asiassa kaksinaismoralistisia: tietynlainen käyttäytyminen sallitaan tietynlaisille ihmisille, vaikka toiminta objektiivisesti katsottuna olisikin yleisesti tuomittavaa.

Ensisilmäyksellä kiinnostava ja silmää miellyttävä henkilö saa toimintansa todennäköisemmin anteeksi kuin muut. Monet eivät edes koe julkkisten kasuaalin stalkkauksen olevan vakavaa, sillä he tietoisesti asettavat itsensä julkisuuteen, jolloin heidän täytyy hyväksyä fanien leppymätön into tavata idolinsa ja tietää heidän olinpaikkansa.

Ei vitsi, ois pitäny kierrellä tänään turistikohteita kaupungilla, näin just Snapistä et se oli käyny Tuomiokirkolla ja satamassa!

Myös eri tilanteissa stalkkaukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tinder-deitin taustatutkimus koetaan hyväksyttävänä, sillä pyrkimyksenä on yleensä paitsi varmistaa, että kyseessä oleva henkilö on se, joka hän väittää olevansa, myös esimerkiksi yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Kaupan myyjän etsiminen sosiaalisen median kautta taas nähdään pelottavana, sillä hänen profiilinsa on voitu etsiä hyvin pienen informaation perusteella.

Mun kaveri vois liittyy FBI:hin sen stalkkaustaidoilla.

Tätä kasuaalia, nykypäivänä normaalia ja jopa romantisoitua stalkkausta on vaikea enää verrata rikolliseen vaanimiseen. Ilmiöiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole helppoa. Se, mikä stalkkauksen kohteesta tuntuu imartelevalta, voi näyttäytyä esimerkiksi tämän ystävälle vaarallisena ja pelottavana, sillä kokemukset ovat niin subjektiivisia. Rajanvetoa ei voi tehdä toisen puolesta ja absoluuttista rajaa tuskin on olemassa.

Ikuiset kakkoset

Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

20. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä.

Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.

27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista – kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset.

Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

HELSINGIN YLIOPISTON HISTORIAN tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät.

“Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.”

Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla.

Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi.

“Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

HISTORIAN VAIKUTUS NÄKYY siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään.

Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia.

“Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

KUN PUHUTAAN MAAN sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen.

Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myöskin kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen.

“Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

WUOKKO KOROSTAA, ETTÄ maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen.

“Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.”

Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen.

“Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli maa haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

ALUSTA ALKAEN ALEMMAS. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa.

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

“Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.”

Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton.

Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.