Arkisto

Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.

2015

Pyhää ja puhetta perkeleestä

Toinen meistä on sittemmin kirkosta eronnut entinen tapakristitty, toinen ateistiperheen kasvatti. Vierailemme Suur-Helsingin seurakunnassa selvittääksemme, miten uskoa tunnustavat nuoret viettävät aikaansa, mitä he ajattelevat ja millaisia he ovat. Suhe on onnistunut tavoittamaan nuoret paremmin kuin jäsenkadon kanssa kamppailevat perinteiset seurakunnat, mistä kertovat muun muassa lukuisat Facebook-tykkäykset  ja ”dominoefekti”-hashtagin aktiivinen käyttö Instagramissa ja Twitterissä.

TEKSTI Melina Curiqueo & Saarlotta Virri KUVAT Matts Bjolin

On sunnuntai-ilta ja seisomme hyvin pukeutuneiden kaupunkilaisnuorten keskellä. Miehet ovat merkittävän komeita ja naiset raikkaan huoliteltuja. Voisimme olla Kattilahallissa loppukesän kaupunkifestareilla. Lavalle nousee bändi ja yleisö nostaa kätensä ilmaan. Monien silmissä näkyy ensimmäisen biisin aikana kyyneliä ja tunnelma on hurmoksellinen. Vieressämme tyttö kuiskaa kaverilleen: “Mulle tuli kylmät väreet.”

Alun herkistelyn jälkeen tunnelma muuttuu täysin. Musiikki vaihtuu tanssittavaksi ja ympärillämme olevat nuoret riehaantuvat joraamaan. Olo on ulkopuolinen ja hämmentynyt, kämmenet ovat hikiset. Välttelemme katsekontaktia ettemme repeäisi hermostuneeseen nauruun.

 

“Me ollaan kaikki täällä Jeesuksen takia ja Jeesus tietää sen.”

– suhen pastori

 

Emme ole kaupunkifestareilla, vaan Suur-Helsingin seurakunnan, tuttavallisemmin Suhen, sunnuntai-illan jumalanpalveluksessa. Kallion Pengerkujalla sijaitsevassa seurakunnassa osallistujat toivotetaan ovella kädestä pitäen tervetulleeksi. Tilat ovat ajan hengen mukaisesti sisustetut sekä viihtyisät, ja paikalla on dj. Valtavalle kankaalle on heijastettu videoshow, joka muistuttaa ulkoasultaan Pinterest- ja Tumblr- aforismikuvia. Nettilatteuksien sijaan vaihtuvissa kuvissa ylistetään Jumalaa ja kankaalle heijastetaan muun muassa kuva auton huurteisesta ikkunasta, johon on sormella kirjoitettu: “Hän on <3”.

Ihmiset tervehtivät toisiaan tuttavallisesti ja vaihtavat kuulumisia kahvin äärellä: tänne on selvästi tultu viihtymään. Tunnemme silti itsemme kuokkavieraiksi. Valitsemme huomaamattomuusstrategian ja hakeudumme turvallisen etäisyyden päähän päivittelemään Suhen mieskomeutta pikkuleivät ja kahvikupit kourassa. Yritämme pysytellä piilossa, sillä pelkäämme paljastuvamme vääräuskoisiksi. Mitä jos Jeesus tietää, ettemme kuulu kirkkoon?

 

“Kaikkien lempiaihe – nyt puhutaan synnistä!”

– suhen pastori

 

Alun bileiden jälkeen lavalle astelee nuorehko pastori. Hän on pukeutunut tyylikkäästi villapaitaan ja farkkuihin. Ympärillämme raamatut aukeavat siitä kohtaa, mihin viime sunnuntain saarna päättyi. Pastori alkaa käydä Timoteus-kirjettä läpi systemaattisesti kohta kohdalta ja korostaa vähän väliä Raamatun lukemisen tärkeyttä. Käsiteltäviä aiheita ovat seurakunnan johtajat ja johtaminen, seurakunnan jäsenet ja synti. Synnin kerrotaan olevan ihmiseen ohjelmoitua ja seurausta Jumalan ja ihmisen yhteyden katkeamisesta.

Syntien hyvittämiseksi löytyy kuitenkin keinoja. Korviimme särähtää erityisesti jatkuva puhe niin sanotusta puhtauden teologiasta: seurakunnan, sen johtajien ja jäsenten, on pyrittävä kaikissa teoissaan täydellisyyteen. Pastori painottaa, että hyvyyden ja puhtauden on käytävä ilmi kaikin mahdollisin tavoin. On elettävä terveellisesti ja pidettävä huolta itsestään, kodistaan sekä ihmissuhteistaan. Täydellisyyden tavoittelu taivaspaikan toivossa tuntuu ahdistavalta ajatukselta – varsinkin pienissä sunnuntai-illan tärinöissä.

Mitä sanottavaa uskosta on Suhella itsekin vierailleella, “Beefin edessä polvet loskassa Tinderiä läpi selaavalla”  teologian ylioppilaalla Manuelilla?Mies näyttää samalta kuin muutkin Suhen jäsenet: hän on tyylikkäästi pukeutunut hurmaava nuori. Meistä poiketen Manuel ei koe täydellisyyden tavoittelua painostavaksi. “En näe sitä suorittamisena, vaan itsensä kehittämisenä. Parin viime vuoden aikana olen kasvanut henkisesti tosi paljon: yritän olla niin hyvä jäbä kuin mahdollista.”

Manuelin mukaan puhtauden teologia ja nuoren miehen viikonloppujen rappioelämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Vaikka uskovaisen pitäisi elää nuhteetonta elämää eikä saisi olla niin sanottua ilmaista armoa, on kirkon mahdotonta pitää kiinni samoista asioista, jotka 1500-luvulla olivat tärkeitä. Manuelin mielestä nuorten tavoittaminen edellyttää kirkon kehittymistä liberaalimpaan suuntaan. “Jengi keskittyy sellaisiin juttuihin, joilla ei lopulta ole mitään väliä: ne ei näe metsää puilta. Olennaista on yleisen hyvän edistäminen.”

Nuorukaisen olemus rikkoo stereotypian uskovaisen arkkityypistä. Suhe-kokemustemme jälkeen ”hunningolla” olevan teologin kanssa on suorastaan helpottavaa keskustella. Vaikka Manuel puhuu uskon lahjasta, suhteiden hoitamisesta ylöspäin ja meille luvatusta armahduksesta, ei hän silti edusta niitä “ himouskovaisia, jotka asuvat omassa kommuunissaan ja ovat herran pelkoa täynnä”. Sellaisiakin teologisesta tiedekunnasta kuulemma löytyy. “Meitsi tykkää ainakin omasta elämästä niin paljon, että ois vitun ankeeta olla 80 vuotta täällä pyörimässä herran pelossa, kun voi elää täällä hyvin ja mennä sitten Pietarin porteista tuuletellen sisään.”

 

Sunnuntain jumalanpalveluksessa eksyneet lampaat bongattiin heti ja houkuteltiin mukaan laumaan. Ystävällisen oloinen henkilökunta vietteli meidät taivaallisilla leivoksillaan ja seuraavana keskiviikkona löydämme itsemme keskeltä kristinuskostarttia, kahdeksan viikon pituista valmennuskurssia aloitteleville suhelaisille.

Jatkamme hiljaista tarkkailua edelleen pettureiksi paljastumisen pelossa. Alkuesittelyssä vältämme syvällisemmät pohdiskelut toteamalla, että olemme päätyneet paikalle ystävien kehotuksesta. Kokouksen aikana pohditaan muun muassa sitä, miksi ihmisten on niin vaikeaa uskoa ja miten isäsuhde vaikuttaa suhteeseen Jumalan kanssa. Huolta kannetaan lähimmäisistä, jotka eivät ole ottaneet Herraa sydämeensä.

Keskustelu herättää meissä lähinnä hämmennystä – alkuperäinen suunnitelmamme uskovaisten nuorten sielunmaiseman kartoittamisesta tuntuu entistä hankalammalta. On vaikeaa keksiä sanottavaa tai kysyttävää. Vaikka Suhe on helposti lähestyttävä ja seurakunta antaa hyvän ensivaikutelman, hartaiden nuorten sosiaalinen kupla on todella kaukana omastamme.

Kokousten jälkeen tuntuu kuin olisi vieraillut rinnakkaisuniversumissa. Suhe-käynti haastoi hetkeksi pohdiskelemaan omaa vakaumustamme ja irrottautumaan arkikokemuksista. Jumalanpalvelus valotti myös sitä, miksi uskoon voi olla helppoa hurahtaa – joku saattaa varmasti löytää Suhesta kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja kosketuspintaa omiin ajatuksiin. Jeesuksen ottaminen sydämeen tuntuu meistä kuitenkin toistaiseksi kaukaiselta ja hieman radikaalilta ajatukselta. Omien elämäntarkoituksiemme etsiminen jatkuu tulevaisuudessakin jossakin toisaalla.

Haastateltavan nimi muutettu.

Juttu on julkaistu vuoden 2014 Groteskin ensimmäisessä numerossa.

2015

Kuolema saapuu Facebookiin

Sosiaalisessa mediassa juhlitaan syntymäpäiviä ja virstanpylväitä. Onko kaiken elämän keskellä tilaa kuolemalle?

Facebook-kaverini Sara meni kihloihin. 71 tykkäystä ja viisi kommenttia. Satu osallistuu tapahtumaan ”Lihaton lokakuu”. Hyvä Satu, tykkään. Tapio osallistuu tapahtumaan ”Matin hautajaiset”.

Hätkähdin viestiä, sillä se oli uutisvirrassani ensimmäinen laatuaan. En tiennytkään, että hautajaisista voi tehdä samanlaisen tapahtuman kuin tupareista tai synttäreistä. Mahtuvatko läheisen kuolema, hautajaiset ja henkilökohtainen suru sosiaaliseen mediaan?

Matin hautajaisiin osallistuneen Tapion mielestä merkittävää hautajaiskutsussa oli se, että sen sai suoraan leskeltä eikä vaikka kaverin kaverilta puhelimessa. Hänen mukaansa ei olisi ollut varmaa, olisiko häntä kutsuttu hautajaisiin ilman Facebookia, sillä hän ei ollut kovin läheisissä väleissä Matin kanssa.

Näkyykö tässä sosiaalisen median ihmisiä yhdistävä vaikutus?

”Kyllä nimenomaan”, Tapio vastaa ja jatkaa, ”sosiaalista mediaa voi käyttää myös tyylikkäästi. Kutsussa oli sama teksti kuin kirjallisessa ja kirkko oli täyteen pakattu.”

Hautajaisiin osallistui klikkaamalla 111 kutsuttua. Yhteisöllisyys näkyi myös siten, että Matin Facebook- kaverit kirjoittivat tapahtuman seinälle suruvalitteluja ja muistelivat häntä niin sanoin, kuvin kuin videoinkin. Silti ihmettelin, miksi minulla – täysin ulkopuolisella ihmisellä – oli mahdollisuus päästä töllistelemään Matin mennyttä elämää ja läheisten surua.

Ilmiö ei näköjään ole täysin uusi, sillä se on aiheuttanut keskustelua blogeissa ja verkon keskustelupalstoilla. Kuolemasta puhumisen puolustajat kertovat, kuinka viestittelystä ja surun jakamisesta on ollut apua suruprosessin aikana. Vastustajat taas kokevat viestittelyn kiusallisena ja ärsyttävänä. Joidenkin mielestä se vaikuttaa jopa sympatiapisteiden onkimiselta ja siten loukkaavalta vainajaa kohtaan.

Kuolema saapuu Facebookissa

Puolustajat ja vastustajat erottaa heidän näkemyksensä siitä, mikä on Facebookin rooli ihmisten elämässä. Puolustajien mielestä myös kuolemasta ja surusta pitää saada kirjoittaa, kun kerta kaikesta muistakin asioista niin tehdään. Sen sijaan vastustajien mielestä sivuston ei tarvitse koskea koko elämää.

Koko ilmiön kermaa ovat hautajaisissa otetut selfiet. Kuvissa poseeraukset ovat tapahtuman luon- teeseen nähden yllättäviä: löytyy duckfaceja, irvistyksiä, kieroon katsovia silmiä ja lyhyitä pikkumustia. Hashtagit ovat #finnishboy #rip #tags4likes –tyylisiä. Kuvat ovat viihdyttäneet verkkoyleisöä, mutta myös herättäneet pahennusta. Yhdessä julkaisussa mies istuu autossa tuhkauurnan kanssa.

”Meitsi istuu autossa mummi sylissä. #mummi #hautajaiset”, kuvateksti valaisee. Hänen tuttunsa kommentoivat kuvaa: ”Tästä ei oikein voi tykätä…”

Hautajaisissa otettuja selfieitä on myös puolustettu. Caitlin Doughty ehdottaa verkkolehti Jezebelin jutussaan A Passionate Defense of Selfies at Funerals, että koska kuolema ei ole läsnä länsimaisessa kulttuurissa, hautajaisissa otetut omakuvat voivat olla osoitus uudenlaisesta rituaalista ja suremisen tavasta älypuhelinten aikakaudella.

Verkossa ollaan siis eri mieltä kuoleman roolista somessa. Kahtiajako näkyy myös arkikeskustelussa. Tuttavani mielestä se ei enää koske häntä, mikäli lähimmäiset haluavat muistella ja surra sosiaalisessa mediassa. Minä taas en halua muisteluseiniä, surupäivityksiä tai kuvia tuhkasta häveliäiden hashtagien kera. Ehkä meidän molempien on parasta kirjoittaa testamentteihimme selkeät ohjeet siitä, miten toivomme meitä käsiteltävän sosiaalisessa mediassa kuolemamme jälkeen.

Henkilöiden nimet on muutettu.


TEKSTI Hanna Schneider KUVAMANIPULAATIO Joona Raudaskoski