Kuka luulet olevasi, pins.ku?

Mietin usein, kuka tai mikä mä olen ja sitä itse asiassa jatkuvasti selvitän. Kai mä olen jonkin sortin artisti, vaikka artisti on laaja käsite. Muuten olen kriiseilijä ja ihan samanlaisten asioiden kanssa kamppaileva kuin kuka tahansa muukin 22-vuotias. 

Teksti: Elina Riutta Kuvat: Rosa Lehtokari

Uusi EP:si Alien julkaistiin lokakuun alussa, minkälainen vastaanotto sillä on ollut?

EP:n julkkaribileet olivat äskettäin, ja siellä konkretisoitui sen hyvä vastaanotto. Oli hämmentävä hetki, kun ihmiset osasivat sanat. On tietysti tullut myös negatiivista palautetta, mutta se kuuluu tähän alaan. Olisin tosi huolestunut, jos kaikki tykkäisivät, koska en halua miellyttää ketään. Teen biisit vahvoista tunteista, niin on ihanaa, että ne tunteet heräävät kuuntelijoilla eloon.

Mistä tyyliisi kumpuaa futuristinen fiilis ja alien-estetiikka?

Ulkopuolisuus on kiehtonut mua aina ja lapsesta asti oon tuntenut, etten kuulu mihinkään. Se, mikä ei kuulu tänne, tulee muualta, niin kuin alienitkin. Samaistun siihen. Pidän niistä väreistä ja siitä visuaalisuudesta, se on miellyttävää. 

Olet entinen YouTube-sisällöntuottaja. Miten päätös lopettaa videoiden teko ja aloittaa musiikkiura syntyi?

Se oli tosi henkilökohtainen päätös, koska silloinen somepersoonani oli täysin itse luotu hahmo. Kun ymmärsin, että on mahdollisuus tehdä musiikkia, mikä vaatii oman alter egonsa, niin niille kahdelle aivan eri asialle ei vain ollut yhteistä tilaa. Nyt olen tosi erilainen hahmo – mun piti kasvaa vanhasta täysin ulos, enkä kadu sitä, koska se oli mun juttu silloin. Musa on mun juttu nyt ja on tavallaan aina ollutkin. Tää on mun kutsumusammatti.

Mitä pins.ku tekee artistiutensa ulkopuolella?

Töitä teen myös muualla, elän tosi tavallista arkea ja mulla on kääpiöbullterrieri. Teen paljon taidetta myös itsekseni. Vietän tosi tavallista ja rauhallista elämää vastapainoksi keikkailulle ja videoiden tekemiselle.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ajattelen, että mitä jos mä kuolisin huomenna, että oonko mä tehny kaiken minkä halusinkin. Tällä hetkellä en voisi sanoa näin, koska tänään oon vain juonut teetä ja katsonut Netflixiä! Yritän myös aina ajatella, että oonko ollut mun läheisille ihmisille kiltti ja tarpeeksi läsnä.

Miten musiikista ja taiteesta tuli alun perin osa elämääsi?

Mut laitettiin 3-vuotiaana balettitunneille, jota jatkoin 15-vuotiaaksi asti. Soitin myös klassista pianoa ja mulle muutenkin tyrkytettiin taidetta paljon. Erityisesti isoäiti on aina ollut kannustamassa, että otapa kynä käteen ja mene tanssitunneille. Musiikki jäi – se on aina ollut mussa ja ollut mulle tosi yksinkertaista.

Mitkä ovat olleet käänteentekeviä vaiheita tai tapahtumia musiikkiurasi kannalta?

Käännöskohtia on joka päivä; muutun joka päivä. Lisäksi tajuan koko ajan enemmän itsestäni, tästä alasta sekä musiikista. Ehkä suurin käänne oli David Bowien musiikkivideoiden katsominen pienenä, kun mietin, että miten toi uskaltaa. Myöhemmin tajusin, ettei se oo mitään uskaltamista, vaan on oltava rehellinen itselleen.

Ketkä ovat esikuviasi?

70–80-lukujen artistit ja musiikki on aina ollut mulle tärkeetä. Silloin on ollut performanssitaiteilijoita kuten Bowie ja Elton John. Heillä on ollut niin teatraaliset showt, että he ovat olleet mielestäni enemmän eläviä taideteoksia kuin pelkkiä ihmisiä. Uudesta sukupolvesta Lady Gaga ja hänen poliittisuutensa kiehtovat myös. Se, miten hän on käyttänyt vaikutusvaltaansa, on tosi ihailtavaa. Tällaiset ääripäiden esiintyjät kiehtovat mua.

Mistä saat inspiraation musiikin tai muun taiteesi suhteen? 

Inspiraatio iskee usein unissa. Unet ovat luomisen aikaa, joten saatan vaikka herätä yöllä ja kirjoittaa biisin. Luovuus on dominoiva tila ja on vaikea selittää, mistä se kolahtaa. Lisäksi olen aina käynyt tosi paljon taidenäyttelyissä – taide herättää mussa paljon tunteita. Inspiroidun väreistä ja siksi kuvataidekin kiinnostaa.

Alien-EP:n lyriikoissa toistuu teemana nykyajalle tyypillinen deittailukulttuuri, johon usein liittyy haluttomuus sitoutua vakavampiin suhteisiin. Mitä ajattelet tästä, mistä nämä teemat kumpuavat lyriikoihin?

Se on tosi henkilökohtaista, koska itselleni on ihan sama, miten jengi deittailee, ja kenen tai kuinka monen kanssa harrastaa seksiä. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta koska meillä on niin rajattu aika täällä niin en voi ymmärtää, miksei laittaisi ihmissuhteissa kaikkea peliin ja ottaisi sitä riskiä. Mun mielestä on kaiken suola, että laittaa itsensä 110 % likoon ihmissuhteissa.

Miksi kaikkensa antamista sitten niin usein pelätään?

Meidän sukupolvi on jotenkin tosi traumatisoitunutta. Itsekin olen – ollaan synnytty kriittiseen aikaan, kun sosiaalinen media kasvoi isoksi ilmiöksi meidän ollessa teini-ikäisiä. Meidän elämät on käännetty ympäri niin kriittisessä kohdassa, että se ei ole ollut helppoa. Uskon kuitenkin, että kaikessa on lopulta kyse vain pelosta. Jos mä pelkään ihmissuhteissa koko ajan, mä myös menetän tosi paljon.

Mitä sanoisit tyypeille, jotka ajattelevat olevansa noloja?

Ite oon nolo ja se on vaan huvittavaa. Ajattelen aina, että tästä tulee hyvä tarina jälkikäteen kerrottavaksi. Mulla ei loppupelissä ole kauhean hyvä itsetunto, mutta sitten ajattelen vaan, että “fuck that!” Mä en voi muuttaa itteeni ja se täytyy hyväksyä. Itsensä hyväksyminen on pitkä prosessi, mutta ei niin vaikeaa kuin sanotaan. Oon oppinut, ettei kukaan oikeesti välitä ja on tärkeää olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät luo negatiivista ilmapiiriä.

Koetko olevasi yhteiskunnallinen vaikuttaja musiikin tai somepreesensin kautta? Haluatko vaikuttaa tai kiinnostaako se?

Kyllä mä pyrin olemaan. Se on tavallaan velvoite, että voin käyttää saamaani julkisuutta johonkin järkevään. Koen olevani samalla poliittinen vaikuttaja, koska en näe syytä, miksi en yrittäisi vaikuttaa näkemiini epäkohtiin.

Onko olemassa rajoja, joita haluat rikkoa?

Suurin asia mikä ärsyttää on se, että puhutaan artisteista ja naisartisteista, koska tällainen erottelu on tarpeetonta. Ala on tosi miesvaltainen ja tuntuu, että pitää tehdä sukupuolen takia tuplasti töitä jo nyt. Se näkyy joka päivä tekemisessä ja olemisessa. Pyrin vaikuttamaan tähän ja toivon, että asia olisi tulevaisuudessa toisin. 

Vinkkejä maailmantuskan kanssa pärjäämiseen?

Ei valitettavasti ole erityisiä vinkkejä. Maailman tilanne on ahdistava, mutta itseäni helpottaa, että taiteen kautta pääsee purkamaan ahdistusta ja paineita. Jokaisella pitäisi olla tapa purkaa painetta ja pystyä irtautumaan. Musiikki luo itselleni hetkellistä rauhan tunnetta. Toisaalta jos maailmassa ei tapahtuisi näin paljon pahaa, ei olisi taidetta eikä mitään mistä kirjoittaa.

Mistä haaveilet tulevaisuudessa?

Minulla on paljon haaveita, ja ne vaihtelevat. Haluaisin olla yhteiskuntaan vaikuttava artisti ja jatkaa itseni kehittämistä, ne ovat suurimpia tavoitteita. Lisäksi edellisen musavideoni ohjasin kokonaan itse, niin olisi kiva jatkaa ohjaamista myös muille artisteille jossain kohtaa. Yhtenä haaveena on ollut perustaa oma hyväntekeväisyysjärjestö, mutta on vaikea keksiä mikä olisi sen teema. Eniten koskettaa vähemmistöt, koska haluaisin olla äänenä sellaiselle ihmiselle, joka ei pysty tai halua itse puhua. Kuitenkin olen vasta alkukuopissa, enkä halua ottaa tulevaisuudesta liikaa paineita.

Terveisiä lukijoille vuosikymmenen vaihteeseen?

Mietin paljon miltä 2010-luku näyttää tulevaisuudessa, ja onhan tämä kaikesta huolimatta kuitenkin ollut tosi hyvä vuosikymmen, koska paljon on tehty hyvääkin. Aina keskitytään ikäviin asioihin, mutta joskus pitää kääntää kolikko toisin päin ja nähdä muutos, jota on jo saatu aikaan, sillä sitä ei saa unohtaa. 

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

TEKSTI Antti Putila & Leo Taanila KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

Mamu, joka osaa käyttää Twitteriä.

Kerro jotain taustastasi.

Olen kotoisin Venäjältä. Olen opiskellut ruotsiksi eli se on mun “äidinkieli” täällä. Suomen kielen olen oppinut kavereiden kautta, en ole sitä koskaan opiskellut. 

Twiittaat hyvin aktiivisesti muun muassa politiikasta. Mistä kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin?

Periaatteessa koko mun perhe on aina ollut melko poliittinen. Faija on aina sanonut, että politiikkaa kannattaa seurata. Siksi hain myös opiskelemaan valtiotieteitä.

Haastattelua edeltäneen kuukauden aikana twiittasit yli 1 000 kertaa. Mistä aika ja energia moiseen?

Ei se vie kovinkaan paljoa energiaa. Olen tosi nopea lukemaan. Herätessäni avaan Twitterin, sitten Hommaforumin, Futisforumin, Punk in Finlandin ja Ylilaudan. Käyn kaikki läpi. Siihen ei mene kovin kauaa. Voin aamulla kirjoittaa kymmenen luonnosta ja julkaista niitä päivän mittaan. Töissä voin viiden minuutin tauon aikana laittaa kymmenen twiittiä, mä olen suht tehokas. Ei se oikeasti ole raskasta. 

Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä.

Tavoitteletko jotain aktiivisuudellasi?

No, mä en tykkää äärioikeistosta ja natseista. Kai tavoite on vähentää niiden tukea yhteiskunnassa. Ja sitten mä shitpostaan aika paljon huonoja meemejä.

Niin, Twitter-profiilissasi kerrot olevasi äärioikeistoasiantuntija. Milloin kiinnostuit aiheesta?

Varmaan 2011 aiheen ollessa nousussa. Minulla on myös tausta, josta natsit eivät tykkää, minkä takia se alkoi kiinnostaa, ja aloin lukea enemmän aiheesta. Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä. Ilman sitä on todella vaikeaa ymmärtää, mitä mieltä äärioikeistolaiset ovat, ja minkälaiset asiat niitä yhdistää ja erottaa. Pienet nyanssit voivat aiheuttaa giganttisia riitoja koko liikkeessä. Lapuan liikkeen historiaa on tutkittu paljon, mutta myöhempiä liikkeitä melko vähän.

Twiittaan noista aiheista, koska Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka sitä tekisi. Historiantutkija Oula Silvennoinen on viime aikoina lähtenyt twiittaamaan paljon enemmän. Äärioikeistotutkija Tommi Kotonen on tullut myös Twitteriin, mutta hän on vähän epäaktiivisempi. 

Aiotko itse paneutua aiheeseen akateemisessa elämässäsi?

Luultavasti. Saan pian valmiiksi kandini, joka käsittelee sitä, minkälainen sisäinen jarrujärjestelmä on estänyt Soldiers of Odin -ryhmää käyttämästä väkivaltaa, vaikka heillä olisi aika kova väkivaltapotentiaali. Tutkijan urasta en osaa sanoa. Apurahahakemuksien tekeminen ei välttämättä kiinnosta. Instagram-tarinoista olen nähnyt sen stressaavuuden.

Ahdistaako kaiken ikävän lukeminen?

En sanoisi, että ahdistaa. Joskus tulee sellaisia päiviä, että vituttaa tämä paska, esimerkiksi silloin kuin Uudessa-Seelannissa tapahtui terrori-isku. Pystyn onneksi palaamaan takaisin raiteilleni melko nopeasti.

Mitä teet kun et ole netissä?

Opiskelen ja käyn töissä. Mä tykkään pyöräillä paljon, harrastan vapaaottelua ja urheilen. Luen myös tosi paljon. Joskus se on vaikeaa, jos puhelin on vieressä. Olen Twitterissä viisi minuuttia, sitten luen viisi minuuttia.

Voitko suositella jotain kirjaa?

Viimeksi luin Benjamin Carter Hettin Death of Democracyn. Se käännettiin suomeksi, mutta ostin sen englanninkielisenä, kun en jaksanut odottaa sitä kirjastosta. Se oli tosi selkeästi ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koetko olevasi jonkinnäköinen vallan vahtikoira?

En oikeastaan. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on kohta 10 000 seuraajaa ja aloin olla huolellisempi sen suhteen, etten jaa sellaista materiaalia, joka voisi vahingoittaa ihan tavallista kansalaista. Siksi peitän henkilöiden nimet, kun jaan jonkin hauskan kuvan Facebook-kommenteista, vaikka ne ovatkin julkisia viestejä ja kenen tahansa luettavissa. Yritän sensuroida, vaikka ne eivät tulekaan mistään privaattiryhmästä.

Koen, että mulla on jonkin sortin vaikutusvaltaa, koska joskus kansanedustajat uudelleentwiittaavat, ja jotkut perussuomalaiset luulevat, että mä olen vaikuttanut esimerkiksi Iltalehden linjaan tai tällaista. Jani Mäkelä kirjoitti, että mun takiani Iltalehti on tarjonnut Maria Ohisalolle mahdollisuuden vastineeseen, kun otsikko oli huono. Silloin tajuaa, että on päässyt jonkun ihon alle.

Saatko törkyä yksityisviestein tai muuta kautta?

Yllättävän vähän. Varmasti saisin enemmän, jos olisin nainen tai kuuluisin seksuaalivähemmistöön. Ehkä kerran kuukaudessa tulee sellainen “tapa ittes” -juttu. Noin viisi vuotta sitten oveeni liimattiin jokin tarra, mutta se oli ainoa tuollainen tapaus. Sisältö liittyy harvemmin venäläisyyteeni, mutta esimerkiksi natsit ovat korostaneet juutalaista taustaani.

Minkälaisia ajatuksia Venäjä herättää sinussa nykyisin?

Sukulaisiani asuu siellä, mutta en oikeastaan ikävöi sieltä mitään. Mulla on kaksoiskansalaisuus, enkä periaatteessa tarvitsisi Venäjän passia mihinkään, mutta siitä on paljon vaikeampi luopua kuin monet luulevat. Se vaatii paljon paperitöitä ja rahaa, jotta voi todistaa olevansa velaton ja niin edelleen. Kun käydään keskustelua siitä, mikseivät Venäjän kansalaiset luovu toisesta passista, tätä ei tiedetä. Maan johto on ihan perseestä, mutta kansaa ei siihen saa sekoittaa. Ne ovat ihan eri asioita.

Miten sosiaalinen media on mielestäsi muuttanut politiikkaa?

Nuoriso ei saa uutisia enää niin paljoa peruskanavista kuten esimerkiksi Yleltä, vaan sosiaalisesta mediasta. Myös vanhemmat ihmiset ovat siirtyneet valtamedian ulkopuolelle ja tämä näkyy siinä, että monet salaliittoteorioihin uskovat ovat keski-ikäisiä. Esimerkiksi QAnon on selvästi vanhemman väestön asia, ja jos katsoo niiden mielenosoituksia, niin siellä marssii 40-vuotias Karen Wisconsinista. Kokonaisuudessaan muutos on ollut positiivinen. Ihmiset, joilla ei ollut aikaisemmin ääntä yhteiskunnassa, ovat saaneet ihan helvetin voimakkaan megafonin. Esimerkiksi transihmiset, jotka eivät aiemmin saaneet ääntään kuuluviin valtamediassa, voivat nyt kirjoittaa kaikkien saataville omat mielipiteensä. 

Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin kaksi koulukuntaa, joista toinen korostaa, että pitäisi kuunnella tasapuolisesti kaikkien mielipiteitä huolimatta siitä, millaisia ne ovat. Toinen puoli taas näkee, ettei meillä ole mitään velvoitetta kuunnella kaikkien mielipiteitä, jos ne esimerkiksi loukkaavat. Mitä ajattelet tästä?

Liberaali ajatus aatteiden vapaasta markkinapaikasta perustuu siihen, että asioista keskustelevilla ihmisillä on edes jonkinlainen konsensus siitä, millainen maailma ja todellisuus on. Jos vastapuoli esimerkiksi uskoo, että käynnissä on valkoisen väestön kansanmurha, sillä on ihan eri todellisuus kuin minulla, eikä tällainen keskustelu johda mihinkään, vaan polarisoi ihmisiä. 

Olet arvostellut mediaa siitä, miten se kohtelee perussuomalaisia ja muuta oikeistoa. Mitä se voisi tehdä paremmin?

Perussuomalaisia ei haasteta tarpeeksi. Kun perussuomalaisia haastetaan, nähdään miten heikolla pohjalla puolue on. He puhuvat väestönvaihdoksesta tilastollisena faktana. Toimittajat eivät kuitenkaan kysy, keitä ne väestönvaihtajat ovat. Jos perussuomalaisilla olisi selkeä määritelmä, kuka on väestövaihtaja ja kuka on suomalainen, voitaisiin väitteet helposti tarkistaa tilastoista. Pitäisi tietää, onko Suomessa syntynyt tummaihoinen henkilö, joka juo kaljaa ja tykkää käydä saunassa, katsoa lätkää ja jonottaa ämpäreitä, suomalainen vai määrittääkö ihonväri sen. Persunuorten kohdalla tämä on selvää, mutta emopuoluetta toimittajat eivät grillaa tarpeeksi, vaikka he ovat gallupeissa suurin puolue. 

Mistä se voi johtua?

Mediakenttä ei ole ymmärtänyt, kuinka suuri puolue perussuomalaiset on. He olivat keväällä kymmenen prosentin puolue, jonka kannatus nousi Oulun uutisten räjäytettyä somen ja poliittisen keskustelun. Muut puolueet ja media eivät olleet valmiita siihen. Ne ajattelivat, ettei perussuomalaisia kannata haastaa eikä heihin kannata kiinnittää huomiota, ja se on mun mielestä ollut todella huono taktiikka. 

Onko perussuomalaisten nousu vaikuttanut äärioikeistoon Suomessa?

Vuosien 2015–2016 verrattain suurikokoinen ulkoparlamentaarinen joukko on kutistunut pieneksi ja radikaalimmaksi, kun äärioikeistosta monet ovat kertoneet suoraan siirtyneensä kannattamaan perussuomalaisia. Väestönvaihdospuheet ovat selvästi tehonneet tähän porukkaan. Itsenäisenä pysyvät äärioikeistoliikkeet joutuvat puolestaan olemaan entistäkin radikaalimpia tehdäkseen pesäeron perussuomalaisiin, koska kuka helvetissä haluaa äänestää porukkaa, jolla on perussuomalainen agenda, mutta on hörhömpi. Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa. 

Arvostelit viime vaalikaudella paljon Juha Sipilän hallitusta, mutta näetkö siinä jotain hyvääkin?

Hyvää siinä oli se, että näimme populismin heikon puolen. Soinin perussuomalaiset huusivat oppositiosta, miten he muuttaisivat kaiken, mutta hallituksen konsensusdemokratiassa kaikki muuttui, ja he joutuivat nielemään paljon lupauksiaan saadakseen edes joitakin asioita läpi. 

Mitä ajattelet nykyhallituksesta?

Vaikea sanoa. Paljon on ollut puhetta, mutta vielä vähän konkreettisia tekoja. Politiikassa asiat kestävät, eikä kaikki voi muuttua sekunnissa. Kyllä keskustan mukanaolo hallituksessa harmittaa, koska ne yrittävät vieläkin ylläpitää mainettaan arvokonservatiivisena puolueena. Tämän takia esimerkiksi translaki vesittyi, koska oli pakko tehdä kompromisseja. 

Entä mitä ongelmia vasemmistopuolueilla on?

Vihreiden ongelma on, että ne eivät tiedä, mitä mieltä ne ovat talouspoliittisesti. Tietysti he puhuvat mieluummin ilmastonmuutoksesta. Vasemmistoliitto puolueena vaikuttaa epämodernilta, vaikka Li Andersson on ihan mahtava ja osaava tyyppi. Puolueessa on vieläkin ihmisiä, jotka puhuvat kommunismista eikä sellainen vetoa. Identiteettipoliittinen taistelu on nykypäivänä talouspolitiikkaa suuremmassa osassa, ja tämän vihreät hallitsee vasemmistoliittoa paremmin. Olen samaa mieltä Halla-ahon kanssa, että perussuomalaiset ja vihreät asettavat tällä hetkellä poliittisen keskustelun agendan ja muut puolueet mukautuvat siihen. 

Tällä hetkellä ei ole ainakaan minkäänlaisia suunnitelmia lähteä politiikkaan.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen tiimoilta julkisuudessa on puhuttu siitä, riittääkö demokratia enää, vai pitäisikö siirtyä johonkin muuhun. Toimiiko demokratia?

Ymmärrän sen, että demokratiassa monet asiat kestävät pidempään kuin moni ehkä haluaa, ja ilmastonmuutoksen eteen on pakko tehdä asioita nopeasti. En kuitenkaan ole valmis avaamaan porttia sellaisille asioille, että yhtäkkiä vaikka hylättäisiin perustuslaki, koska nyt on pakko tehdä asioita. Esimerkiksi Boris Johnson ajatteli voivansa ajaa brexitin läpi vaikka autoritaarisesti, kun kansa oli aiemmin sen puolesta äänestänyt. En ole valmis sellaiseen. 

Kiinnostaako itseäsi politiikkaan lähteminen?

Ei. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia siihen suuntaan. Ihmiset joutuvat puoluepolitiikassa puolustamaan päätöksiä, joista eivät ole samaa mieltä. Ymmärrän, miksi niin tehdään, mutta en ole valmis puolustamaan jotain ihan vierasta mielipidettä, sellaista, jota mä vihaan. Parlamentaarinen politiikka ei tällä hetkellä kiinnosta.

Missä Dmitry Gurbanov on kymmenen vuoden päästä?

No ainakin varmaan slaavikyykyssä twiittaamassa. Varmaan edelleen tykkään suolakurkuista.

Mikä on paras suolakurkkumerkki?

Hapatetut venäläiset suolakurkut ovat hyviä, mutta kyllä mä tykkään niistä aika laajalla skaalalla.

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

TEKSTI Outi Spolander KUVITUS Liisa Liljan arkisto

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

Haastattelijat esittelevät mut aina maailmanmestarina ja paratriathlonistina, mutta en ikinä esittelisi itseäni niin. Jos esittelisin itseni ventovieraalle, sanoisin, että olen Liisa, nautin hirveästi liikunnasta ja rakastan Pepsi Maxia sekä MasterChef-ohjelmia.

Miksi juuri triathlon? Mikä lajissa kiehtoo?

Olen aina harrastanut kestävyysurheilua. Kahdeksanvuotiaana sairastuin luusyöpään ja seuraavat pari vuotta vietin sairaalassa. Vammautumisen jälkeen fysioterapeuttini suositteli aloittamaan uinnin, mutta sanoin, että ei todellakaan, inhoan kylmää vettä. Silti me menimme ja mä vain innostuin liikunnasta. Vuonna 2015 sain juoksujousen, ja triathlon valikoitui lajikseni luonnollisesti. Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Minkälaisia luonteenpiirteitä kestävyysurheilijalta vaaditaan?

Urheilussa menestyminen on ihan luonnekysymys. Täytyy olla päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen. Luonteenpiirre, jota erityisesti kestävyysurheilussa vaaditaan, on itsensä sietäminen ja yksin olemisesta nauttiminen. Teen monesti neljän tai viiden tunnin pituisia lenkkejä, jolloin täytyy olla vain omien ajatusten kanssa.

Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Millaista on urheilijan arki ja elämä?

Onhan se kokopäivätyö, sillä mäkin treenaan noin 30 tuntia viikossa. Keskittyminen on urheilussa pitkälti koko ajan, mutta en ole ikinä kokenut, että mun olisi pitänyt uhrata mitään tämän vuoksi. Sanon aina, että sitoutuminen johonkin tuo hirveästi vapautta, koska mun ei ole tarvinnut koskaan miettiä mun valintoja. Mä olen tehnyt päätöksen, johon sitoudun.

Katsojat eivät pääse näkemään rankan kilpailusuorituksen vaatimaa työtä. Miten maksimisuoritukseen päästään?

Maksimisuoritus on henkinen asia. Se syntyy siitä, että keskittyy joka päivä siihen, mitä tekee. En mä ikinä kuvitellut, että musta tulisi maailmanmestari, enkä mä vieläkään tee tätä sen takia, että musta tulisi voittaja. Mä ajattelen, että menen yksi treeni kerrallaan ja teen sen parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siitä syntyy menestyminen.

Triathlon todella testaa fyysistä kestävyyttä. Missä menevät ihmiskehon rajat?

Mun mielestä vammaisurheilu näyttää hyvin sen, mihin ihminen kykenee. Jos multa olisi kysytty silloin kun olin vammaton, että pystyisinkö ajamaan pyörää 35 km/h yhdellä jalalla, olisin sanonut, että en todellakaan pysty. Mutta nyt mä olen sen osoittanut. Ihmisessä on ihan hirveästi potentiaalia, jos siihen vain uskoo. Ja monesti sen tajuaa vasta silloin, kun puuttuu jotain.

Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mikä on tavoitteesi tällä hetkellä? Mitä rajoja haluat vielä rikkoa?

Mä olen aina sanonut, että kun en enää tässä lajissa kehity, keksin jotain uutta. Mulla motivaatio syntyy siitä, että menee koko ajan eteenpäin, mutta pysyy nöyränä. Nyt mulla on tavoitteena päästä Tokion paralympialaisiin 2020. Vaikka olen maailmanmestaruuden voittanut, niin voin sanoa, ettei se tuntunut läheskään niin hienolta kuin monet muut asiat, joita olen saanut kokea. Ei mun tarvitse voittaa paralympiakultaa ollakseni onnellinen, koska ei se elämä siitä mihinkään muutu.

Sanoit, että maailmanmestaruuden voittaminen ei ole ollut hienoin kokemasi tunne. Mikä on ollut tähänastisen urheilu-urasi mieleenpainuvin hetki?

Mieleenpainuvin hetki oli Rion paralympialaisissa 2016. Seurasin vesisateessa italialaisen käsipyöräilijän kilpailua ja maaliviivalla seisoi kannustamassa seitsemän tummaan pukuun pukeutunutta miestä. Selvisi, että käsipyöräilijä oli entinen formulakuski, joka oli menettänyt formuloissa molemmat jalkansa. Pukumiehet maaliviivalla olivat hänen entisen tallinsa pääjehuja. Kun katsoin niitä vesisateessa seisovia pukumiehiä, ajattelin, että vaikka elämä veisi minne tahansa, niin ne tärkeimmät henkilöt pysyy. Tämä on ollut sykähdyttävin hetki, jonka olen urheilussa saanut kokea. Kyse ei ole menestyksestä, vaan taustalla olevista tarinoista.

Olenkin aina ajatellut, että ei se maailma mihinkään muutu, jos menestyy urheilussa. Tärkeää on se, mitä teoillaan osoittaa. Mäkin toivon, että antaisin ihmisille esimerkkiä siitä, että yhdelläkin jalalla pystyy jatkamaan elämää ja kaikki on mahdollista. Toivon myös, että voisin sanoillani vaikuttaa esimerkiksi vammaisten asemaan.

Minkälainen suunta suomalaisella vammaisurheilulla on? Miten se on sinun urasi aikana muuttunut?

Mä olen ollut vammaisurheilussa nyt seitsemän vuotta mukana. Leo-Pekka Tähden tunnen hyvin, ja hän on vienyt mielettömästi vammaisurheilua eteenpäin, mutta totta kai vielä on paljon tehtävää. Ongelma on siinä, etteivät ihmiset pysty samastumaan vammaisurheiluun. Ihminen pystyy kuvittelemaan, millaista on juosta sata metriä kymmeneen sekuntiin, jos itse juoksee sen viiteentoista. Emme kuitenkaan pysty  kuvittelemaan sitä, millaista on kelata samaan tahtiin. Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Viimeisimmät parayleisurheilun EM-kilpailut käynnistivät keskustelun vammaisurheilijoiden omavastuumaksusta. EM-kilpailuihin osallistuvat vammaisurheilijat joutuvat maksamaan 900 euron omavastuumaksun, mikäli he eivät yllä mitalisijoille. Mitä kehityskohtia suomalaisessa vammaisurheilussa mielestäsi on?

Mä treenaan aina vammattomien kanssa, ja koen, että saan hirveästi heistä, koska mulla on aina kirittäjä. Toivon, että voitaisiin nähdä, että meilläkin on paljon annettavaa. On hurjaa, että apurahoista ajatellaan, että me vammaisurheilijat syödään heidän rahansa, mutta emmehän me koskaan sano, että te vammattomat syötte meidän rahamme. Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Olet varmasti monelle nuorelle urheilijalle esikuva. Onko sinulla itselläsi esikuvaa?

Mä olen aina arvostanut niitä, jotka tekevät pitkäjänteisesti töitä, mutta kuitenkin niin, että siinä on jokin arvo mukana. En ikinä haluaisi menestyä niin, että loukkaisin muita ihmisiä. Uimari Hanna-Maria Seppälä, jonka kanssa olen paljon leireillyt, on hyväsydäminen ja kova tekemään töitä. Hän piti mua aina vaan yhtenä treenikaverina, eikä koskaan ajatellut, että siinä on yksijalkainen tyttö.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ennen vammautumista halusin hirveästi suunnitella elämää, ja mikäpä siinä, jos koko elämä olisi kontrollissa. Mutta olen ajatellut, että koska elämää ei voi suunnitella, otan se VIP-elämyksenä. Jotain sellaista, mitä et ikinä osaisi suunnitella, mutta siitä tulee jotain niin ainutkertaista, ettet haluaisi sitä vaihtaakaan. En odota hirveästi, mutta otan kaiken vastaan haasteena.

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

 

Kuka luulet olevasi, Pekka Haavisto?

Kuka luulet olevasi?

Kun esittelen itseni, sanon usein olevani pitkän ajan vihreä kansanedustaja, joka on välillä tehnyt kansainvälisiä tehtäviä niin YK:n ympäristöohjelmassa kuin EU:n erityisedustajana Sudanin Darfurissa. Näistä kansainvälisistä tehtävistä on syntynyt paljon kontakteja ja yhä jatkuvia projekteja. Viime vuodet olen ollut Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja ja sitäkin kautta liittynyt moniin konfliktikeskusteluihin ja rauhanvälityshankkeisiin, joita on ollut rauhaninstituutin – ja viime aikoina myös Kirkon Ulkomaanavun – kautta. Ne ovat pysyneet kaikki nämä vuodet kansanedustajatyöni rinnalla.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVA Jennifer Ahlamaa

Entä kuka haluaisit olla?

Taidan olla aika lähellä sitä pistettä, vaikka tietysti elämä on sellainen, että sitä on hirveän vaikea suunnitella ennalta. Usein sen jälkeen, kun on tehnyt jonkun valinnan, tulee vastaan uusia, toisenlaisia mahdollisuuksia. Projektit voivat olla pätkäluontoisia, mutta kokonaisuus on aika lähellä sitä, mihin olen aina halunnut vaikuttaa: kansainväliset ympäristöasiat ja rauhankysymykset.

18-vuotiaana lukion päättäneenä tyyppinä en ajatellut, että näin paljon pystyisi vaikuttamaan. Nuorempana maailmantuska tuntui välillä toivottomalta. Planeetta on tuhoutumassa, eikä kukaan tuntunut välittävän asiasta pätkääkään. Vihreän liikkeen synty toi valoa tunnelin päähän: on mahdollista löytää keinoja, joilla kääntää yhteiskunnan kehitystä toiseen suuntaan.

Mikä on eniten arvostamasi kokemus urasi ajalta?

Yksi käännekohta elämässäni tapahtui keväällä 1999, kun olin ollut edellisellä kaudella ministerinä, enkä silti päässyt vaaleissa eduskuntaan. Silloin ajattelin palaavani siihen, mitä olin alun perin tehnyt ollessani ympäristötoimittaja. Palaamisen sijaan sainkin YK:lta pyynnön lähteä selvittämään Balkanin sodan ympäristövaikutuksia, ja minullahan ei silloin muuta ollut kuin aikaa. Pystyimme luomaan tyhjästä YK:lle ihan uuden välineen, sodan ympäristövaikutusten arvioinnin.

Kun olimme 60 tiedemiehen joukolla Serbiassa, Kosovossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa pommitetuilla alueilla, niin silloin oli kyllä vauhti päällä. Silloin oli myös sellainen olo, että YK:ssa pystyy luomaan uusia toimintatapoja ja sektoreita – sotien ympäristövaikutusten arviointi on käytössä edelleen. Balkanin jälkeen tulivat Afganistan, Irak, Palestiinalaisalue, Liberia, Sudan… Kuuden vuoden kenttätyö maailman pahimmilla konfliktialueilla oli elämässäni käänteentekevä kokemus.

Uusi media ei ratkaise sitä kommunikaation ikuista ongelmaa: parhaan argumentin lisäksi tarvitaan vastapuolen lähtökohtien ymmärtämistä, tunneälyä ja empatiaa.

Mikä tuo sinulle toivoa ja optimismia kaiken nyky-yhteiskunnassa tapahtuvan pahan keskellä?

Vanhana pienlehtien tekijänä koen epätoivoa sähköisen median uusien trendien edessä. Niistä tulee mieleen vanha Bertolt Brechtin runo, jossa todetaan uusien antennien välittävän vanhoja typeryyksiä. Verrattuna siihen optimismiin, joka liittyi uusien tiedotusvälineiden ja uuden teknologian syntyyn, on ollut tuskaa nähdä mitä valeuutisten maailma, uusien välineiden manipulaatio ja populismi ovat tuoneet mukanaan. Se, mitä Facebookin ja Twitterin maailmassa on muutamien viime vuosien aikana tapahtunut, on ollut aikamoinen kokemus.

Minusta on tullut tupailtojen ja kahvipöytäkeskustelujen suuri kannattaja. Ihmiset ovat kaiken mediamyräkän keskellä edelleen valmiita tapaamaan toisiaan ja käymään perusteellista ja hyvin argumentoivaa keskustelua. Tällaista tapahtuu yhä enemmän. Ei ehkä olla käännetty selkää uusille tiedotusvälineille, mutta nähdään, ettei uusi media ratkaise sitä kommunikaation ikuista ongelmaa: parhaan argumentin lisäksi tarvitaan vastapuolen lähtökohtien ymmärtämistä, tunneälyä ja empatiaa. Vastakkainasettelun sijaan on vastavirta, joka perustuu ihmisten kohtaamiselle ja yritykselle ymmärtää erilaisia argumentteja.

Jos voisit muuttaa yhden asian maailmassa, mikä se olisi?

Jos ajattelen kokemuksiani rauhanvälityksestä ja muutenkin mielipiteiden kärjistymisestä, niin ehkä se asia liittyy tähän aitoon kommunikaatioon. Olen nähnyt rauhanprosesseissa, millaista on keskustella esimerkiksi Al-Shabaabin, Talebanin tai Boko Haramin kanssa. Ne kohtaamiset ovat vain vahvistaneet sitä ajatusta, että pääsemme eteenpäin vain kohtaamalla rohkeasti sen, mitä pidämme pahana, alhaisena tai järjettömänä.

Se vaatii pientä ponnistusta, koska joudumme siinä ylittämään omat ennakkoluulomme ja omakuvamme, mutta vain sellaisten kohtaamisten ja omien ennakkoluulojen ylittämisen kautta aito dialogi voi olla mahdollista. Meillä on paljon sellaisia muka-rauhanprosesseja ja muka-neuvotteluita, joissa ei ole pienintäkään yritystä tosiasiassa kohdata kaikkia eri osapuolia, vaan niissä on vahvoja tendenssimäisiä tai ideologisia lähtökohtia. Valitettavasti joskus länsi ja Eurooppa ovat osa tätä ongelmaa, eivät osa ratkaisua.

Olet tunnettu ja arvostettu rauhanvälittäjä, miten aiot hyödyntää tätä kokemusta ja osaamista Suomen päivänpolitiikan ytimessä vihreiden puheenjohtajana?

Jos ajattelen Suomen tulevaisuutta ja mahdollisuuksia, niin voin helposti nähdä jakolinjoja ja jännitteitä esimerkiksi maaseudun ja kaupunkien tai vaikka ympäristökysymysten ja metsätalouden välillä. Oma kokemukseni kahdesta ministerikaudesta on, että dialogin kautta on mahdollista päästä ratkaisuihin, jotka eivät ole vain kompromisseja, vaan win-win -tilanteita.

Kun puhutaan vaikka siitä, että torjutaanko ilmastonmuutosta parhaiten kaupungeissa vai maaseudulla, niin oikeastaan kaikki voisivat tehdä enemmän. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä tarvitaan liikenteen ja rakentamisen mullistusta, joka on pääasiassa kaupunkien rooli, mutta tarvitaan myös kestävää metsätaloutta ja hiilen sitomista maaperään, jotka puolestaan ovat laajan maatalouden hankkeita. Minua kiinnostaa politiikassa sellainen ihmisten yhdistäminen ja keskustelun synnyttäminen, jossa saataisiin kaikki tällaisiin talkoisiin mukaan.

Pyrkisitkö tekemään Suomesta rauhanvälityksen edelläkävijän? Miksei Suomi ole sitä jo?

Haluaisin Suomen ylipäätään olevan ulkopolitiikassaan aktiivisempi. Ruotsissa sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus lanseerasi feministisen ulkopolitiikan, mikä oli todella raikas esitys. Suomi, jolla on vahva historia naisten aseman tukemisessa, voisi olla paljon näyttävämmin näiden asioiden puolestapuhuja. Myös Itämeren suojeleminen ja rauhan säilyminen lähialueillamme ovat asioita, joissa voisimme olla paljon aloitteellisempia.

Olen kaivannut aktiivista ulkopolitiikkaa, jossa maailman suuret ongelmat, kuten ilmastokysymykset, näkyisivät agendallamme. Suomen pitäisi olla tunnettu maana, joka puuttuu rohkeasti ja aktiivisesti epäkohtiin. Hyvä esimerkki ovat vammaisten oikeudet maailmalla. Kalle Könkkölän poismennessä havahduin itsekin siihen, miten pitkä taistelu Suomessa on ollut, että vammaisten oikeudet ovat tulleet hyväksytyiksi. Voisimme näkyä paljon enemmän maailmalla myös tällaisten ihmisoikeuskysymysten kautta.

Meille on ollut tyypillistä, että maksamme kyllä kansainvälisille järjestöille rahamme, mutta emme kerro mitä haluamme niillä tehtävän. Olen kuullut monelta kansainväliseltä vaikuttajalta, että Suomi on kiltti maksaja, mutta käy vähän sisältökeskustelua. Se on huono asia.

Olet pitkän urasi aikana nähnyt valtavan yhteiskunnallisen kehityskaaren. Mihin yhteiskunnallinen kehitys johtaa tulevaisuudessa, ja millaista suuntaa toivoisit?

Fukuyama-keskustelujen aikaan 2000-luvun vaihteessa ajateltiin, että ollaan tultu länsimaisen demokratian lopulliseen voittoon, joka on selättänyt kaikki muut mallit. Tämä ennustus ei olisi voinut olla enempää pielessä. Samaan aikaan nähtiin Kiinan keskusjohtoisen mallin nousu ja Venäjän kehitys. Nyt puolestaan Yhdysvalloissa on tilanne, joka alkaa poiketa arvoiltaan länsimaisesta demokratiasta, samoin kuin Puolassa, Unkarissa ja Italian populistisissa liikkeissä. Monet tuntevat, ettei olla menossa eteenpäin, vaan otetaan taka-askelia demokratian, sananvapauden sekä ihmisten vaikutusmahdollisuuksien ja yhtäläisen arvon osalta.

Minulla ei ole olemassa mitään optimistista lääkettä tai ratkaisua. Olemme tulossa aikaan, jossa pitää taistella entistä enemmän sellaisten asioiden kuin ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta. Tulevaisuudessa nähdään enemmän ideologioiden ja kehityssuuntien kilpailua. Tästä voi tulla kallis jakso ihmiskunnan historiassa, kun asevarusteluun käytetään yhä enemmän rahaa. Ilmassa on uuden kylmän sodan elementtejä – rintamat eivät ole entiset, mutta tunnelma on kehittymässä hyvin samankaltaiseksi.

Olemme tulossa aikaan, jossa pitää taistella entistä enemmän sellaisten asioiden kuin ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta.

Sinulla on laaja tausta toimittajana työskentelemisestä. Miten huolestunut olet vapaan tiedonvälityksen ja lehdistönvapauden toteutumisesta nyt ja tulevaisuudessa?

On monta kielteistä trendiä. Poliittinen journalismi on muuttunut enemmänkin urheiluselostukseksi. Pinnallistuminen ja viihteellistyminen nostavat poliittisen keskustelun keskiöön onelinerit ja sutkautukset, mutta toimintaa ohjaavat arvot ja ideologiat jäävät analysoimatta. Klikkijournalismi valtaa alaa.

Toisena on aidosti valheellisen tai muokatun uutisoinnin tietoinen käyttäminen, ja uudet mediat sekä valeuutistoimitukset sen tukena. Onhan se tavattoman raskas ja epätoivottu trendi. Jos miettii vihapuhetta, niin Balkanin hajoamissodat olivat osittain median luomia. Samoja elementtejä näkyi myös Ruandan kriisissä monistetussa vihapuheessa.

Media on osasyyllinen moniin konflikteihin. Samat elementit, joita on pitkään näkynyt joillain sota- ja konfliktialueilla, näkyvät nyt Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vihapuhe lisää konflikteja ja tuottaa syrjintää. Onneksi on olemassa myös median vastavirta, kuten LongPlayn kaltaiset pitkää, analyyttista journalismia tekevät mediat. Toivon tietysti, että se vastavirta voimistuisi.

Kun tulevaisuudessa vanhoilla päivilläsi katsot maailmaa, mitä haluaisit nähdä?

Kun olin 18-vuotias, ajattelin että tämä planeetta tuhoutuu väistämättä joko ydinsodan tai ekokatastrofin kautta. Ajattelin – ja niin ajattelivat monet muutkin – että peliaika lasketaan enää vuosissa tai vuosikymmenissä, ei vuosisadoissa. Ekokatastrofi vaanii edelleen kulman takana, ja lajien kuolema etenee nopeasti. Mutta maailmanloppu on hieman lykkääntynyt. Toivoisin, että se lykkääntyisi ihmisten tehokkaiden toimien ansiosta edelleen. Voimme aloittaa ilmastonmuutoksen torjumisesta.