Teksti: Elli Perttilä

Kuvitus: Vilma Tyrylahti

Sininen aamulla, valkoinen illalla. Onko nyt enää edes aamu? Saatana, kello on jo yksi. On tiistai. Miten nyt taas? Päivä on jo pilalla, joten voi yhtä hyvin mennä takaisin sänkyyn. Miksi edes nousta? TikTok auki. Onkohan tämä se, joka tuhoaa unirytmin? Ihan niin kuin ilman sitä nukkuisi yhtään paremmin. Sinisen ruudun sijasta saa katsella valkoista seinää. Sininen aamulla, valkoinen illalla. Kello näyttää jo 14.30. Maailma liikkuu huoneen ulkopuolella. Verhot pidetään kiinni. Pysähtyisiköhän se silloin?

Lääkäri soittaa kolme minuuttia sovittua aikaa myöhemmin. Hyviä uutisia: systeemi jumputtaa paikallaan. Enää vain elinkautinen. “Hoidon saaminen on se hankalin osa.” Juu, ja miksiköhän. Lääkäri kysyy lääkkeistä. On pahoinvointia, yskää, suun kuivumista, hikeä, sydämentykytyksiä, liikaa energiaa, liian vähän energiaa, ärtymystä, surua, naurua, kouristuksia, lisää pahoinvointia, nolostumista, masennusta, maniaa, nälkää, nälättömyyttä, itsetunnon rapistumista ja yllättävä himo juodaa kookosmaitoa suoraan purkista. “Juu, eli kaikki normaalisti. Muista vaan ottaa se sininen aamulla ja valkoinen illalla.”

Kursori vilkkuu valkoista taustaa vasten. Klik klak klik klak. Ihan kuin jalkaansa taputtaen, odottaen. No, aiotkos nyt tehdä mitään? Ei tässä koko päivää aikaa ole. Ehkei sittenkään tänään. Koneen ruutu kiinni. Yhtäkkiä on taas pimeää. Verhoja on turha avata, ei siellä aurinko enää paista. Asteekit uskoivat auringonjumalan jatkuvasti juoksevan sisarustensa kuun ja tähtien perässä. Miksi se kuitenkin tuntuu aina juoksevan karkuun? 

Miten selittää katoamistaan, kun ei ole oikeastaan minnekään hävinnyt? Omiin maailmoihinsa kenties, vaikkei oikeastaan ole minnekään liikkunut. Fyysisesti eikä henkisesti. Sininen aamulla, valkoinen illalla. Sininen aamulla, valkoinen illalla. Sen kyllä muistaa. Se on ainoa kello, joka maailmassa oikeasti pyörii. Aina ajallaan. Aamuin ja illoin. 

Mitä tässä edes odotellaan? Parantumista? Hassu sana kuvata oman olemuksen repimistä itsestään. Sen tukahduttamista, mikä siellä on aina ollut. Ja minkä takia? Koulu? Työt? Deadlinet? Miksei voi vaan olla, miten olla? Miksi kaikkeen pitää laittaa aina aikaraja? Mihin kaikilla on aina niin helvetinmoinen kiire?! Yhteiskunta murskaa yksilön. Klassinen tarina. Ketä oikeasti kiinnostaa.

Välillä olo on kuin jollakin sirkuseläimellä, jolle huudellaan kaikenlaista. Jota tökitään kepillä, muttei koskaan katsota silmiin. “Siis joo, mäkin oon niin ADHD. Siis en millään ikinä jaksa tehä kouluhommii. Oispa mullakin lisäaikaa niinku sulla, koulu ois nii paljon helpompaa.” Ok, kiva tietää. “Se on niin nice, kun et oo niinku muut tytöt.” Kiitti, kyseessä on neurologinen oireyhtymä. “Minun pojallani on ADHD, ja hän on täysin levoton, eikä pysty ollenkaan keskittymään. Sinulla menee kuitenkin hyvin koulussa, niin voiko se olla vain väsymystä tai stressiä?” No varmaankin on, kun tuolla tavalla sanoit.

Eihän heitä voi sinänsä syyttää. Miten muut voivat ymmärtää, jos ei ymmärrä edes itseään? Koko elämänsä on kasvanut ymmärtäen vain sen, ettei välttämättä koskaan ymmärrä. Mihin se ADHD loppuu, ja mistä “minä” alkaa? Ovatko ne sama asia? Jos ADHD ei määritä minuutta, niin mikä määrittää ADHD:n? 

Oman vamman / sairauden / oireyhtymän / luonteenpiirteen / hölynpölydiagnoosin kanssa pitää olla vahva, mutta myös haavoittuvainen. Omien kokemusten pitää inspiroida muita ja herkistää tunteita, mutta läksyt pitää kuitenkin palauttaa ajallaan ja keskusteluissa tulee olla hienotunteinen. Ei omaa vammaansa saa käyttää tekosyynä ollakseen laiska tai töykeä, sehän on ilmiselvää. Mutta samalla apua pitää osata pyytää silloin, kun sitä tarvitsee. Voisiko jokaiseen tilanteeseen vain saada valmiin tietolomakkeen, jossa sanottaisiin, kuinka ei-neurotyypillinen saa olla?

Hyväksyttävää: katsekontaktin välttely, huono kuullun ymmärtäminen, ylimääräinen liikehdintä, omista kiinnostuksenkohteista innokkaasti selittäminen. Ja kaikki muut sellaiset “hassut” piirteet.

Ei-hyväksyttävää: kaikki muu

Säästäisi aikaa ja hermoja meiltä kaikilta.

Sininen dosetti kolahtaa pöydälle. Tämän päivän luukku on tyhjä. Kuin jokin vinksahtanut adventtikalenteri. Ehkä sinnekin pitäisi alkaa laittaa suklaata. Vähän escitalopramia, atomoksetiinia ja theobroma cacaota. Mitä tänään onkaan tullut tehtyä? Ei yhtään mitään. Eli ihan samaa kuin eilen. Ja toissapäivänäkin. Ehkä joku päivä jaksaisi elääkin pelkän selviytymisen sijasta.

Tervetuloa tänne, missä ei ikinä ole hiljaista. Aivot kuin bugisella tietokoneella, jossa on liian monta välilehteä auki: videoita, musiikkia, elokuvia, tekstejä, meemejä, kuvia, pelejä, non-stop -replayta, mainoksia, tarjouksia, KLIKKAA TÄSTÄ, läksyjä, rukseja, jotka eivät oikeasti ole rukseja, KATSO TÄNNE, tissejä, hetkonen siis mitä, ostoslistoja, muistiinpanoja. Jatkuvasti aina päällekkäin. Everything Everywhere All at Once. Se oli kyllä hyvä elokuva. Pitäisi katsoa uudestaan jossain vaiheessa. Hei, nyt loppu. Pitäisi yrittää keskittyä nukkumiseen. Miten nää saa pois?! VOISIKO KAIKKI OLLA HETKEN HILJAA! Sulkiessaan silmät näkee neonvalot. Yötön kaupunki omassa pääkopassaan. 24/7. 

Aurinko saapuu ennen unta. Sen valo hohkaa valkoista seinää vasten luoden sokaisevan kirkkauden, joka pureutuu silmäluomien läpi, vaikka kuinka niitä yrittäisi ummistaa. Mikron kellossa välkkyy numerot kahdeksan ja kolmekymmentä. Purkillinen sinisiä pillereitä tuijottaa odottavasti keittiönpöydällä. Ja taas se alkaa.