Teksti: Anna Koskela
Kuvitus: Anna Charpentier

Aurinko roikkuu matalalla kuin ylikypsä hedelmä. Sen kultaisessa valossa minä otan puukon käteeni. Minun puukkoni, se on kevyt tänään. 

Viipaloin appelsiinin. Vielä keväällä olisin kuorinut hedelmän kynsilläni, antanut mehun valua vallattomasti kyynärtaipeisiin saakka ja katsonut sinuun, mutta nyt tunnen katseesi painavana ihollani. Pyyhin käteni pöytäliinaan. Onko sinun pakko seistä ikkunan luona? Pöydän astiat tuikkivat laskevassa auringossa kun hengität. Sormiesi varjot liikkuvat lautasen reunalla kuin lupaus hellyydestä. 

Sinun ei pitänyt olla täällä. 

Kaikki tuntui käyvän helposti. Hän kutsui minut sinisilmäisyyttään teelle, jotta vanhat ikävät unohtuisivat. Minä tietenkin kysyin, tahtoisiko hän syödä kuningatarappelsiineja, joita usein söimme ystävyytemme alkuaikoina. Niitä on helppo tehdä. Hedelmälihaan tulee kanelia ja minttua ja sokeria ja sen kanssa on juotava teetä mintunoksilla. Anna minä laitan, minä sanoin, ihan kuin ennen. Ja niin ostin mukaani ruukun ihanaa paksulehtistä minttua ja parasta vihreää teetä, onhan se vähintä mitä voin tehdä. En ole sentään sydämetön. Mutta jos olisin tiennyt, että sinäkin olet täällä, olisin tuonut terävämmän veitsen. 

Hän häiritsee minua liian puhtaassa keittiössään maustepurkkien ja kirjailtujen liinojensa keskellä, yrittää olla avuksi ja puhuu taukoamatta. Olen niin helpottunut, hän sanoo, olet niin anteeksiantavainen, hän sanoo, vaikka eihän tässä syyllisiä ja uhreja olekaan. Hymyilen. Kuulen kuinka hän palaa luoksesi ikkunan luo. Hänen äänensä kepeä sävy helisee kimmeltävistä juomalaseista. Hänen äänensä soi yhdessä sinun äänesi kanssa, ja minun puukkoni, se on kevyt kädessäni. 

Murtaessani mintunoksia aurinko menee pilveen. Sateen sininen kajo laskeutuu samettina huoneeseen. Kuulen sinun kääntyvän ja käytän tilaisuuden hyväkseni; onhan tämä viimeinen ilta, kun voin katsella sinua näin. Siluettisi piirtyy vastustamattomana ikkunaa vasten, ja katsoessasi ulos pisarat heittävät varjoja poskesi ryhdikkäälle kulmalle. Minä nostan mintunoksan nenälleni. Se tuoksuu raikkaalta kuin sade. 

Jos vain olisi vielä kevät. Ehkäpä tulisin viereesi ja avaisin ikkunan, jotta voisin nähdä veden huulillasi. Ehkäpä suutelisin ne kuiviksi. Katsoisin silmiin ja kuiskaisin, etten pyydä muuta.

Ei koskaan pitäisi sanoa mitään, mitä ei tarkoita. 

Lasken terän viimeisen appelsiinin kuorelle. Miksi hän kutsui sinut tänne? Sinä ja hän, teihin minä joskus luotin eniten maailmassa; tarjosin sydämeni kuorittuna. 

Kerro. Oliko se helppo lohkoa? 

Sateen raivo, niin kuin sinun rakkautesi, peittää kaiken alleen, kunnes taivas varoittamatta vaikenee jättämättä muuta kuin pisaroiden juovat ikkunaan. Hän sytyttää hämärään pehmeän valon, jonka kajossa kättesi varjot kulkevat pitkin pöytää, ja minä haluaisin kysyä, oliko sinun helppo ottaa hänet syliisi aivan kuin et olisi juuri pidellyt minua käsivarsillasi, ja lävistän viimeisen appelsiinin hitaasti niin että sen mehu valuu lattialle. Tahtoisin katsoa ulos, mutta sinä olet ikkunan edessä. 

Kas pehmeällä hedelmällä on kuoret syystä. 

Puukko on kädessäni kevyt, kun käännyn pyyhkimään sen. Olen valmis, olkaa hyvät, istukaa. Sinä istut. Hän avaa ikkunan. On epätodellisen hiljaista; vain ikkunanpielen pisarat putoilevat raukeina ikkunalaudalle. Hengitän kosteaa ilmaa, joka täyttää huoneen. Haluaisin palauttaa asetelman suunnitelmani uomaan, mutta hän katselee ikkunasta ulos pimeälle taivaalle, jolle muutama tähti on jo puhkottu, ja hänen hymyssään on puhdasta onnea. Sinä katsot häntä kuin hänen kasvonsa olisivat kuu silkkistä yötä vasten. 

Puukkoni on pitkä. Sen terä näyttää pehmeältä lempeässä valossa, yhtä pehmeältä kuin kaulasi iho. Ja silti sinä et katso minuun. Näetkö minun käteni, haluaisin kysyä, näetkö kuinka ne sopivat täydellisesti omiisi? Mutta sinä et katso minuun. Lasken kämmenen olallesi. Näkisitkö käteni, jos ne olisivat punaiset? Minun kämmeneni olallasi, aivan kaulasi vieressä; sen alla sykkii valtimosi, etkä sinä katso minuun. On samantekevää, tuleeko ruumiita yksi vai kaksi. Ehkä olin väärässä kaiken aikaa, ehkä on parempi että olet täällä. Ehkä minun olisi pitänyt kattaa yksin sinulle. 

Kaikki olisi niin naurettavan helppoa. Ja silti teen virheen: katson sinua silmiin, ja sinä katsot takaisin. Yhtä hyvin voisit lyödä minua kasvoille. 

Katseessasi ei ole rakkautta eikä surua, ei edes sääliä. Se on täynnä hellyyttä. Sanot: Kiitos kun tulit. Ja katsot takaisin häneen, katsot kuin hän olisi kuu. 

Ei koskaan pitäisi tehdä mitään, mitä ei tarkoita.

Minun puukkoni, se on tänään palvellut minua hyvin. Lasken sen lepoon, enkä vapise kuin hieman ottaessani tukea keittiötasosta. Tyhjät käteni ovat kevyet. Niissä tuntuu vielä kosketuksesi hellyys. Toivon, että pitelet häntä yhtä hellästi. Toivon, että appelsiinit jättävät suusi katkeraksi. 

Kun astun yössä kiiltävälle kadulle, taivas on minulle kuuton.