Teksti: Anonyymi
Kuva: Anna Charpentier

Olen seurannut maailman tapahtumia viime kuukausina järkyttyneenä. Venäjän hyökkäys ei minua itsessään yllättynyt, sillä vanhempani ovat pitäneet minua ajan tasalla alueen tilanteesta vuodesta 2014 lähtien. Isäni on puoliksi ukrainalainen ja puoliksi venäläinen. Äitini taas on syntynyt Neuvostoliitossa. Alueen tilanne on heille molemmille sydäntä lähellä. En tiedä paljoa sukulaisistani, joita konfliktialueella on. Olen tästä huolimatta viime aikoina pysähtynyt miettimään heitä ja heidän vointiaan.

Olen aina kertonut muille olevani puoliksi venäläinen ukrainalaisista sukujuuristani huolimatta. On ollut helpompaa kertoa muille isäni olevan venäläinen, kuin alkaa selittää sukuni tarinaa jokaiselle, joka aiheesta kysyy. En ole koskaan ollut venäläisyydestäni ylpeä. Itse asiassa olen aina hävennyt venäläistä puoltani. Ala-asteella meidän luokalle tuli uusi poika, joka tuli välitunnilla luokseni ja sanoi yllättyneensä, kun en puhu venäjää. Kysyin häneltä hämmentyneenä miksi ja hän vastasi, että näytän kuulemma venäläiseltä. Tämä kommentti on jäänyt vahvasti mieleeni, ja siitä lähtien olen ollut huolissani siitä, että minut voidaan luokitella johonkin luokkaan ulkonäköni perusteella. Luokkaan, joka on joidenkin mielestä muita huonompi.

En ole ainoa, joka on ollut luokittelusta huolissaan. Ulkonäölleni ei voi mitään, mutta nimelle kyllä. Isäni ei halunnut minulle omaa sukunimeään, jotta ihmiset eivät pystyisi päättelemään sukunimestäni mitään. Venäjän aloitettua hyökkäyksen Ukrainaan puhuin isälleni, ja hän painotti ukrainalaisten sukujuurtemme merkitystä. Hän tervehti minua ukrainaksi ja sanoi, että tämä on se kieli, jota minun kannattaisi opiskella venäjän sijaan. Lisäksi sain kuulla hänen sukunimensä historiasta ja siitä, miten se on vain ja ainoastaan ukrainalainen nimi. Vaikka ymmärrän ja arvostan isääni, on tällainen identiteetin kieltäminen ja itsesyrjintä paljon pyydetty.

Tämä on johtanut kohdallani lukuisiin sisäisiin kamppailuihin, joita käyn pääni sisällä maailmantilanteesta johtuen melkein viikoittain. Kuka olen? Uskallanko enää kertoa olevani puoliksi venäläinen? Nykyään sanon olevani puoliksi ukrainalainen. Totuus on se, että minussa on kuitenkin molempia, eikä toinen ole toista merkittävämpi. Olen kiitollinen sukunimestäni. Isäni on kohdannut työmarkkinoilla nimensä takia syrjintää, minun ei ole tarvinnut huolehtia tästä. Silti en voi olla pohtimatta, olisiko minulla erilainen yhteys isääni, jos minulla olisi hänen sukunimensä. Olisiko minulla erilainen yhteys ukrainalaisuuteen?

Julkisessa keskustelussa on painottunut selkeä viesti: ei tilaa russofobialle. Vaikka Venäjän kansalaisista merkittävä joukko tukee Putinia ja hänen aikeitaan, on siellä myös merkittävä määrä hänen vastustajiaan. Kaikki kunnia heille, jotka marssivat kaduille tietäen, että se johtaa pidätykseen. Tällaista rohkeutta löytyy harvalta meistä. Minulle on itsestäänselvyys, ettei ketään voi tuomita vain heidän venäläisyytensä perusteella. Enkä ikinä tee sitä. Paitsi kun kyseessä olen minä itse.

Tämä henkilökohtainen teksti olkoon muistutus itselleni, isälleni ja muille samanlaisen tilanteen kanssa kamppaileville: ei tilaa russofobialle, ei edes sisäistetylle russofobialle! En ole paha vain siksi, että osa suvustani tulee Venäjältä. Se ei tee minusta tai kenestäkään muusta huonompaa ihmistä. Minä olen ja tulen aina olemaan osittain venäläinen ja osittain ukrainalainen. On täysin okei sanoa olevansa venäläinen, puoliksi venäläinen tai ”näyttää venäläiseltä”, mitä ikinä tämä viimeinen tarkoittaakaan. Ei ole okei kannattaa Putinin toimia Ukrainassa. Hän on paha, mutta se pahuus ei johdu venäläisyydestä. Tässä sodassa minä ja perheeni tuemme Ukrainaa. Ukrainan tukeminen tai ukrainalaisuus ei kuitenkaan poista minusta tai perheestäni venäläisyyttä. Ja se on hyvä asia. Se mitä olet, ei määrittele sinua, vaan se, mitä teet.