Teksti: Iikka Arve

MAC MILLER – CIRCLES

Circles on räppäri Mac Millerin kuudes studioalbumi, joka julkaistiin postuumisti noin puolitoista vuotta artistin kuoleman jälkeen. Ennen kuolemaansa 26-vuotias Miller oli ehtinyt pitkälle levyn kanssa. Muun muassa Elliott Smithin kanssa työskennelleen tuottajan, Jon Brionin, tehtävä oli saattaa levyn tuotanto ja kasaaminen loppuun. Lopputuloksena on noin 50 minuuttia laulaja-lauluntekijävaikutteista neo soulia; tyylilajia, jota Miller oli aikaisemmin kokeillut aliaksensa Larry Lovesteinin tuotannolla sekä R&B-kokoonpano The Internetin kanssa tehdyllä yhteiskiertueellaan. Circlesillä Miller kuitenkin onnistuu tyylivalinnassaan paremmin kuin Larry Lovestein, mutta sortuu laimeaan tyylipuhtauteen, mitä The Internetin kanssa työskennellessä ei tapahtunut.

Ensimmäisen kappaleen loputtua levy pyrähtää mukavasti käyntiin. Minimalistinen ja lempeä tuotanto toisinaan elää kauniissa symbioosissa Millerin heikohkon lauluäänen kanssa, mutta joskus epäonnistuu korvaamaan sitä, mitä Miller laulamiseltaan menettää. Levyn alkupuoliskon vauhti ei kuitenkaan riitä levyn loppuun asti, sillä kappaleet tasapaksuuntuvat, eivätkä kappalerakenteet tai Millerin lauluperformanssi tarjoa sellaista vaihtelua, että levy jaksaisi säilyttää mielenkiintonsa. Albumi on silti kokonaisuudessaan intiimi ja herkkä kokonaisuus, sekä yksi artistin uran parhaita.

Circles on sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Kun Miller laulaa kappaleessa Good News, että ”there’s a whole lot more for me waiting”, on vaarana akuutti kyynelkanavien aktivoituminen. Mac Millerin kuolema oli suuri suru-uutinen hiphop-yhteisölle, sillä Miller osoitti valtavaa musiikillista kehitystä uransa aikana. Vaikka artistin tuotanto oli kokeilevimmillaan ja kunnianhimoisimmillaan vuosina 2013–2014, oli Millerin kehitys silti ihailtavaa. Vaikka hän myöhemmillä levyillään luopui huuruisesta, abstraktista tyylistään, osoittivat nuo levyt kasvamisen merkkejä ja oman tyylin löytämistä. Jos Mac Miller ei olisi koskaan julkaissut levyjä Faces tai Watching Movies With The Sound Off, olisi Circles hänen kuolemanjälkeinen joutsenlaulunsa.

★★★½

HAYAO MIYAZAKI – HENKIEN KÄTKEMÄ

Hayao Miyazakin ohjaama ja Studio Ghiblin tuottama Henkien kätkemä on vuonna 2001 julkaistu animen mestariteos. Japanissa elokuva on maan historian tuottanein, ja länsimaissa se on nauttinut valtavaa suosiota niin kuluttajien kuin kriitikoiden keskuudessa. Animaatiostudion puolelta pitkään kestäneen vastahakoisuuden jälkeen Henkien kätkemä, yhdessä kahdenkymmenen muun Studio Ghiblin elokuvan kanssa, julkaistaan keväällä myös Netflixissä.

Henkien kätkemä alkaa kolmihenkisen perheen automatkalla heidän uuteen kotiinsa. Takapenkillä makoileva 10-vuotias Chihiro on elokuvan lapsiprotagonisti, joka suhtautuu vastahakoisesti muuttoon. Vanhemmat sättivät Chihiroa, vähätellen hänen valituksiaan. Perhe päätyy ennen pitkää hylättyyn huvipuistoon, jossa Chihiro törmää salaperäiseen Hakuun, joka kehottaa häntä pakenemaan puistosta ennen pimeän tuloa. Paetessaan Chihiro huomaa vanhempiensa muuttuneen sioiksi heidän syötyään ruokaa eräästä ruokakojusta. Pimeä ehtii laskeutua, ja on liian myöhäistä paeta. Huvipuiston päässä sijaitseva kylpylä paljastuu paikaksi, jonne henget kokoontuvat peseytymään. Yhtäkkiä Chihiro on yksin mystisessä ja taianomaisessa henkimaailmassa.

Henkien kätkemä on suunnattoman kaunis elokuva. Väreiltään, detaljeiltaan ja tunnelmaltaan henkeäsalpaavat otokset tarjoavat jokainen jotain uutta tarkasteltavaa ja hämmästeltävää. Hahmot ovat moniulotteisia ja mieleenpainuvia. Nämä yhdistettynä heleään ja tunteikkaaseen ääniraitaan luovat immersiivisen fantasiamaailman, josta ei elokuvan loputtua tahdo päästää irti. Elokuvan loppupuolen junamatkakohtaus on ambienssissaan yksi elokuvan parhaista.

Ensisijaisesti elokuva tarkastelee Chihiron matkaa eräänlaisena coming-of-age-tarinana tai aikuistumisriittinä, jossa hänen on selvittävä yksin pelastaakseen vanhempansa ja lapsuuden muistonsa. Lisäksi elokuva käsittelee valtavaa määrää muita teemoja, kuten konsumerismia, ympäristöongelmia ja länsimaisen kapitalismin vaikutusta sodanjälkeiseen Japaniin. Teemat perheestä, ystävyydestä ja rakkaudesta puhuttelevat ja koskettavat niin aikuista kuin lastakin.

★★★★½

DON DELILLO – VALKOINEN KOHINA

Don DeLillon vuonna 1985 julkaistu Valkoinen kohina on postmodernistinen taidonnäyte siitä, kuinka paljon nykyaikaa saadaan kuvattua ja ujutettua vain noin 350:n sivun mittaiseen romaaniin. Vaikka kirjan julkaisusta on jo 35 vuotta, ei se silti ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan; asiat, joita DeLillo kritisoi, ovat vain ehkä kasvaneet toiseen potenssiin kirjan julkaisusta.

Kirjan minäkertojana toimiva Jack Gladney on Hitler-tutkimuksen professori ja perheenisä. Kun mystinen savupilvi ilmestyy kaupunkiin, koko kaupunki joukkoevakuoidaan. Gladney altistuu savupilven myrkyille, ja jo ennestään kuolemanpelon kyllästyttämä Gladney ajautuu eksistentiaaliseen tuskaan.

Valkoisen kohinan kerronta on kutkuttavan sulavaa. Se naurattaa ja koskettaa joskus jopa samassa virkkeessä. Se on täynnä oivalluksia, tarkkakatseista aikansa tarkastelua ja huvittavaa dialogia. Humoristiset toteamat vakavienkin osuuksien keskellä rikkovat tahallaan, jopa kiusoitellen, tekstin saumatonta jatkuvuutta. Valkoinen kohina maalaa todellisuuden, jonka läpi nykymaailmaa on jännittävää katsella. Aika ajoin toistuvat kysymyslausefilosofoinnit uuvuttavat etenkin kirjan loppupuolella, mutta antavat kerronnallisen kömpelyytensä anteeksi sisällöllään.

Valkoinen kohina on puolisatiiria, joka käsittelee ja kritisoi muun muassa kulutuskulttuuria, mainontaa, mediaa ja ympäristön kohtelua. Perheen reissut paikallisessa supermarketissa ovat täynnä kritiikkiä kaikesta siitä, mitä yksi kauppa nyt sattuukaan pitämään sisällään. Yksi perheen lapsista toistelee mainoksista kuulemiaan automerkkejä. Suurin ja painavin teema kirjassa on kuitenkin kuolema. Henkilöhahmot yrittävät käsitellä kuolemaa teknologian ja uskonnon, jopa väkivallan keinoin, mutta mikään ei toimi. Kuoleman pyörittely kirjassa johtaa välillä jopa kauhun ja epätoivon partaalle. Se onkin tietyllä tavalla kirjan parasta antia.

★★★★★