Arkisto

Oli ihan kivaa, mutta…

Olen juuri saapunut kotiin viimeisimmiltä tinder-treffeiltäni; kämppikseni istuttavat minut alas ja aloittavat perinteisen kyselyrumban. Vastaukseni taitaa olla täysin sama, kuin viimeksi: ”Oli tosi kivaa, mutta…”. Olin lähtenyt treffeille vailla minkäänlaisia odotuksia, ajatellen että tästäkään ei varmasti tule yhtään mitään; siellä on taas joku ruma ja kamala juha88. Mutta hei: ei tässä ole mitään menetettävääkään. Jaksoin juuri ja juuri laittaa vähän meikkiä. Matkatessa tapaamispaikalle en jännittänyt tippaakaan, olin pelottavan tyyni ja välinpitämätön. Sporassa pohdiskelin seuraavan päivän kauppalistaa. Ehkä parsakaalia?

Muistan elävästi ne ajat, kun treffeille meneminen oli valtava juttu, ja valmistauduin usean tunnin ajan valitsemalla vaatteita, meikkaamalla, suoristamalla hiuksia ja ajatellen mahdollisia kauhuskenaarioita. Entä jos kompastun ja tarraan häntä haaravälistä? Niinä aikoina ensitreffit olivat jännittäviä ja lumoavia, niissä oli jotain merkittävää. Nyt tunnen olevani luovuttanut jo ennen kuin tapaan toisen osapuolen. Koska olen monen ystäväni privaatti parisuhdeterapeutti, minulle on raportoitu samanlaisista tunnelmista. Miksi edes yrittää? Ei tästä paskasta kuitenkaan mitään tule.

Mutta on deittailun kirosana, joka estää tehokkaasti suhteiden muodostumisen. Sana koostuu miesten ja naisten, nuorien ja aikuisten, valtavista odotuksista ja kyynisestä katkeruudesta, jotka sekoittuvat, kun etsitään sitä täydellistä kumppania. ”Mutta se asuu vielä porukoilla”, ”mutta se on Turusta”, ”mutta se ei edes tiennyt kuka on Paavo Väyrynen”.

Lupaus on sana, joka on aina liitetty ihmissuhteisiin, mutta nykyään niihin osuvampi sana olisi lupaamattomuus. Tinder täyttyy ikisinkuista ja uusia treffejä sovitaan niin tiuhaan tahtiin, ettei välttämättä edes pysähdytä miettimään miksi. Vanhoina hyvinä aikoina elämänkumppani tavattiin lavatansseissa, naapurin bileissä tai treeneissä. Tavattiinpa tosielämässä sitten ystäväpiirin, yhteisen ympäristön tai aktiviteetin kautta, loi fyysinen läsnäolo aidon yhteyden ihmisten välille. Tinder mahdollistaa täysin yhteydettömän, helpon ja nopean tavan deittailla ventovieraita. Ihmisiä on helppo poimia ja pudottaa matkasta; poistetaan vain yhteystiedoista ”tinder-jätkä”, ja aletaan kalastella uusia matcheja. Helppoa kuin heinänteko. Koska valikoima on suuri ja vaivattomasti esillä, on helppo ajatella, että kyllä täältä vielä paremmankin löytää.

Treffien luonne tuntuu myös muuttuneen. Sanaa ”treffit” ei tunnu enää edes löytyvän ihmisten sanavarastosta. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sovitaan lisää kahvitteluja, käydään siellä sun täällä, mutta tunteita ei saa tulla. Kumpikaan osapuoli ei lupaa mitään, koska sehän tarkoittaisi, että jutusta voisi tulla suhde – sitoumus. Ajatuskin sitoutumisesta tuo mieleen itse kunkin traumatisoivat ensisuhteet, joihin on menneisyydessä ladattu niin paljon toivoa ja energiaa, mutta jotka ovat palaneet laukaisualustalleen kuin Apollo 1. Monien mielissä lupaus yhdistyykin johonkin maailmaa mullistavaan, ja epäonnistumisen riski on liian suuri.

Ei siis luvata mitää. Nähään, kattellaa, käydää baaris, juodaan kahvia, pannaan, käydää yöllisii keskustelui, matkustellaa. Eihän täs mitää vaimomatskuu olla hakemas. Aina voi feidata, jos ei tunnukkaa oikeelt.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, ettei kannata luvata mitään, jos ei pysty pitämään lupaustaan. Älä lupaa ehtiväsi tapaamiseen, jos et oikeasti ehdi. Älä lupaa, että asiat kyllä järjestyvät, jos et ole varma. Lupaamattomuus on joskus kultaa. Se voi kuitenkin johtaa siihen, ettei edes yritä saada asioita tapahtumaan, vaan menee virran mukana mussuttaen suklaata tinderin ääressä.

Niin kauan kuin uskottelee itselleen, että ei etsi mitään vakavaa, voi rullata eteenpäin tunteitta ja deittailla ketä tahansa. Vapaus tuntuu hyvältä, koska ei tarvitse pelätä omien tunteiden puolesta. Ne eivät tule rikkoutumaan, eikä kukaan voi satuttaa, kunhan pitää tunteensa kurissa. Kun on vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestään, ei tarvitse mukautua tai muuttaa elämänsä suuntaa toisen ihmisen vuoksi.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että yleisesti ottaen ihmiset janoavat läheisyyttä, jännitystä ja yllätyksiä, joita myllertävät tunteet tuovat tullessaan. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista; vaihtelevaa yksitoikkoisen sijaan. Lukuisten pettymysten ja rikottujen lupauksien jälkeen on kuitenkin vaikea luottaa enää kehenkään, ja monet pohtivat koko parisuhteen käsitettä kriittisessä valossa. Yhteiskunnan asettamien paineiden viidakossa, jännityksen kaipuussa, yksinäisyyden pelossa mietimme, kannattaako enää yrittää. Jostain käsittämättömästä syystä vastaus on kyllä, mutta rationaalista selitystä ei ole. Vastauksia täytyy etsiä lajimme loputtomasta ja mystisestä tunnemaailmasta, jossa ihminen janoaa toista ihmistä, aina ja ikuisesti.

Arkisto

Biologisesti polyamorinen, yhteiskunnallisesti yksiavioinen?

TEKSTI Adile Sevimli

SEKSI, RAKKAUS, SITOUTUMINEN. Nämä kolme käsitettä liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Mutta miksei yhtä ilman toista?

Aivokuvissa rakkauden tunteet kumppania kohtaan näyttävät samalta kuin vastasynnyttäneen äidin riemu ja hoivavietti, kun taas seksuaalisuus on meissä syntymästämme lähtien läsnä. Tunnemme elämämme aikana vetoa useampaan kuin yhteen lajitoveriimme, mutta sitoutuminen yhteen ihmiseen on ideaali, joka toistovoimin on iskostettu alitajuntaamme elämän vaelluksista pyhimpänä. Ystävyyssuhteissakaan ei lasketa yhden ihmisen varaan, vaan yliannostus yhdestä hoidetaan hengaamalla hetki toisen kanssa. Miksei siis heilastelukin? Ja kuka keksi yhdistää ainiaaksi nuo kiehtovat kolme käsitettä?

Yhden ihmisen vaaliminen, mielitiettyily, mielletään usein ihmislähtöiseksi. Voisiko olla, ettei yksiavioisuus kumpuakaan autenttisesti sisältämme?

Länsimaissa yksiavioisuus on institutionalisoitu, metsästäjä-keräilijäkulttuurin myötä kehittynyt traditio, jota Hollywood-elokuvat edelleen värittävät romanttisilla roosan sävyillään. Sitoutuminen tarkoittaa uhrautumista, kompromissia, kieltäytymistä maailman mysteereistä. Mutta sitoutumisen traagisuudessa piilee myös sen romanttisuus – mikä olisikaan kauniimpaa, kuin tietää toisen ihmisen luopuvan kaikista maailman tarjoamista arvoituksista ja haluavan vain Sinut.

”Il n’y a rien de plus précieux en ce monde que le
sentiment d’exister pour quelq’un.”
Victor Hugo *

Olemme itsekeskeisiä otuksia, ja jopa kyynikoista kylmimmän korvia kihelmöi kuumasti kuulla olevansa jonkun toisen Ainoa. Rakastumisen aivokemia on serotoniinitasojen nousua, heteronormatiivisesti tarkastellen naisen ja miehen testosteronitasojen lähenemistä ja mantelitumakkeen toiminnan väliaikaista hiipumista – arkikielellä pelottomuutta, varmuutta hypätä suin päin juuri tähän euforian ekstensioon. Romantiikalla on kuitenkin tapana rapistua yhteiselon arkistuessa: on alkuhuuma ja on arki, joista ensimmäinen ei kestä ainiaan. Vaaleanpunaisiin rakkauslinsseihin alkaa arkielämässä rapatessa roiskua tahroja, joiden läpi illuusio kumppanin täydellisyydestä ja samankaltaisuudesta samenee.

Ihminen alkaa ajan myötä punnita, josko tuolla jossain olisi sittenkin joku vielä sopivampi, minulle tarkoitettu alkuhuuma, mysteeri, valloitus lisää. Oma empiirinen kokemukseni ympäröivästä tsemppikulttuurista kiteytyy tunteeseen siitä, ettei mikään riitä. Slogan kuuluu: ”Älä ikinä tyydy!” ja siinä sivussa unohtaa vaalia monia tärkeitä asioita. Vasta parisuhteen päättymisen jälkeen huumevieroitukseen verrattavia fyysisiä ja henkisiä kipuja kärsiessään havahtuu miettimään, mitä menetti.

Kuinka onnetonta onkaan luopua tärkeäksi kasvaneesta ihmisestä. Lähtekäämme siis ajatusleikkiin:

Kuvittele maailma, jossa emme koe tarvetta omistaa toista ihmistä. Jossa jokainen ihmissuhde on itsessään erityinen, eikä täten vaikuta muihin ihmissuhteisiin. Maailma, jossa emme koe kateutta, vaan riitämme omanlaisina itsellemme. Jossa itsetuntomme on terveellä tavalla korkea ja kykenemme olemaan onnellisia tietäen, että meille tärkeät ihmiset – mukaan lukien minä itse – saavat oppia uutta ja jakaa maailmansa usean tärkeän ihmisen kanssa. Kokemusmaailmaa ei jaeta vain yhden ihmisen kanssa, minkä vuoksi emme joudu myöskään luopumaan toisistamme.

Tällaisen vaihtoehtoisen polyamorian voisi luulla kuuluvan liberaalissa lännessä nuoruuden kokeiluihin yhtä lailla kuin kotileikkien ja seurusteluharjoituksien. Näin ainakin verrattuna paikkoihin, joissa seksuaalisuus on tabu ja kokeilemisen kulttuuri jopa lailla kiellettyä. Polyamoria on kuitenkin edelleen paheksuttua yhtä rakkautta ihannoivassa maailmassa, jossa miehen on hyväksyttävämpää harjoitella ja naiset leimaantuvat ”jakorasioiksi”.

Miksi tällainen rakastaminen koetaan moraalittomana? Pinttynyt patriarkaalisuus ja perinteiset perhearvot kuuluvat konservatiiviseen, menneeseen maailmaan. Suhtautuminen seksuaalisuuteen on tänä päivänä vapaampaa ja seksistä puhutaan enemmän kuin ennen. Jos haluamme välttää erilaisten rakastamisen muotojen tabuistumisen, eikö ihmisiä pitäisi kannustaa tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan monien ihmissuhteiden avulla? Eikö olisi kaunista rakastaa enemmän ja antaa muidenkin rakastaa?

Polygamian hyväksyvissä maissa mies on käytännössä aina haaremin vähemmän edustettu sukupuoli, mikä on johtanut syvään sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, väkivaltaan, rikollisuuteen ja köyhyyteen. Yksiavioiset kulttuurit ovat siis moniavioisia kehityksessä edellä. Yhteiskunta hyötyy yksiavioisuudesta. Heteronormatiivinen monogamia, jossa ydinperhe takaa uutta työvoimaa ja tulevaisuuden kuluttajia lapsien muodossa minimoi ”hukkaan menevien ihmisten” määrän ja antaa elämälle selkeän suunnan – perheen etu kulkee oman edellä ja saa ihmisen toimimaan tehokkaasti. Vaikka yleistän ihmisen ihastuvan elämässään useampaan kuin yhteen henkilöön, en kiistä, etteikö toista ihmistä voisi aina rakastaa, etteikö toiseen ihmiseen kiintyisi. Avioliitot kuitenkin päättyvät useammin avioeroon kuin ainaiseen yhteiseloon.

Yksiavioisuus hyödyttää myös yksilöä yhteiskunnallisesti sekä luo turvan, merkityksellisyyden ja jatkuvuuden tuntua elämään. Onko utilitaristinen perhepolitiikka looginen valinta vanhemmiten vai pelkästään yhteiskunnan tietoisuutemme taakse kätkemä kehotus, jolla taataan taloudellinen hyöty? Tämä oli vain kyyninen katsaus rakkauteen. Ehkä Hugo tiesi paremmin.

*”Maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa, kuin
tunne siitä että on olemassa jollekulle.”
Victor Hugo

Arkisto

Slushin luotsaaja: “Joukkueurheilu on opettanut enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä”

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa järjestettävä kasvuyritystapahtuma Slush on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin. Tapahtuman toiminnanjohtaja ja entinen joukkuevoimistelun maailmanmestari Marianne Vikkula, 23, tietää, että menestys tulee vain tekemällä.

Miten olet päätynyt Slushiin?

”Tulin mukaan Slushiin vuonna 2012 ihan tavallisena vapaaehtoisena kaverin kautta. Nyt saan jo korvausta siitä, mitä teen. Minua pyydettiin tapahtuman talousvastaavaksi ollessani tuotantotalouden opiskelijoiden killan rahastonhoitaja vuonna 2013. Slushiin ei koskaan ole otettu ketään mukaan työhakemuksen perusteella, vaan tekojen kautta.”

Mitkä ominaisuudet ovat auttaneet sinua tavoitteidesi saavuttamisessa?

“Ennen kaikkea määrätietoisuus. Maailmanmestaruuden tavoittelu joukkueurheilussa on opettanut paljon enemmän kuin suomalainen koulujärjestelmä. Kilpaurheilussa on yksi tavoite, jonka saavuttamiseksi tekee kaikkensa.”

Miten jaksat kiireen keskellä?

“En tarvitse paljon unta – kuusi tuntia yössä riittää. Kun on kaksi tuntia enemmän aikaa päivässä kuin monilla muilla, saa aikaan todella paljon. Täytyy myös osata delegoida ja pystyä sanomaan ei. Sitä on pitänyt opetella.”

Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

“Vapaus ja vastuu kaikessa mitä teen on tärkeää. On vaikea nähdä, että lähtisin mukaan johonkin projektiin, jossa ylhäältä saneltaisiin, mitä tehdään ja milloin. Slushissa tajuaa vain tekemällä, mitä kaikkea hommaan kuuluu.”

Minkälaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuutta varten?

Mietin tulevaisuutta vasta Slushin viimeisen päivän jälkeen. En opiskele tänä syksynä lainkaan, sillä olen päättänyt keskittyä yhteen juttuun kerrallaan. Pidemmällä tähtäimellä toivon, että valmistun.

Slush järjestettiin 11.-12. marraskuuta Helsingin Messukeskuksessa.


Kuva: Oona Pohjolainen

Arkisto

Mashiro – kun sushi ei pysy puikoissa

Unicafe tekee hyvää duunia opiskelijoiden ravitsemisessa. Joskus on kuitenkin kiva päästä ulos kampusalueelta ja heittäytyä villiksi kympin lounaalla. Arda Yıldırım testasi suositun Mashiron.

ruoka2

Olin kuullut paljon hyvää Vallilassa toimineesta Beniyasta. Tämä japanilaista ruokaa – siis sitä heidän arkiruokaansa, ei juhlallista sushia – tarjoillut ravintola päättikin sitten siirtyä uuteen osoitteeseen Töölöön.  Olin jo harakirin partaalla, kun onneksi kuulin Beniyan korvanneesta ravintolasta. Niin ikään japanilaista ruokaa tarjoava Mashiro sai luvan toimia arkeni pelastajana.

Läksin matkaan lihaa syövän ystävättäreni kanssa saadakseni mahdollisimman kattavan kuvan tarjonnasta.

Paikka on hyvin pieni huoneisto avokeittiöllä Mäkelänkatu 22:ssa. Pöydät olivat täynnä klo 12, mutta kahdelle oli juuri ja juuri tilaa. Vaikka pöytiä jaettiin ongelmitta tuntemattomien kesken, monet joutuivat kääntymään ovella pettynein ilmein. Iloitsin aikataulutukseni onnistumisesta.

Tarjoilija selitti meille ”ensikertalaisille” menun idean ja kokonaisuuden hyvin informatiivisesti ja ytimekkäästi hymy huulillaan. Kovin japanilaista, sanoisin. Kokit keskittyivät omaan tekemiseensä. Kaikki oli hyvin hallittua ja eteeristä, kuten olettaa saattaa.

Tilasin listalta tarjoilijan suositteleman lohi-zukedonin (9,50 e), toisin sanoen inkivääri-soijamarinoidun lohen ja riisin. Seuralaiseni tilasi possu-nikomidonin (11 e), siis inkiväärillä ja sakella maustetun possun kananmunan ja riisin kanssa.

ruoka1

Koska puhuttavaa oli paljon, emme huomanneet ajankulua, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi jo hieman ihmetyttää. Lounaan odottaminen 35 minuuttia on mielestäni melko riskaabelia. Yleensä se syödään työpaikan tarjoaman puolituntisen aikana. Onneksi meillä ei ollut kiire.

Annokseni oli oikein näyttävä ja houkutteleva.  Lohi kirjaimellisesti suli suuhun. Niin pehmeää lohta en muista maistaneeni aikoihin. Kaikki muu annoksessa oli valitettavasti melko keskinkertaista. Riisiä ei ollut maustettu, ja se oli jo jäähtynyttä. Lohen marinadissakin oltiin säästelty. Maut olivat hyvin hienovaraisia, lähes yksioikoisia.

Annoskateus iski, kun seuralaiseni höyryävä kulho saapui pöytään. Murea possunniska oli kuulemma sienien ja raikkaiden inkiväärisuikaleiden kanssa tasapainossa sekä hyvin maustettu. Myös riisi oli kosteaa ja maukasta possun paistinliemen ansiosta.

Molempien mielestä riisiä oli liikaa annokseen muihin raaka-aineisiin nähden. Mieluummin kuitenkin näin päin, totesimme.

Tuomio: Annokset Mashirossa ovat raikkaita mutta täyttäviä lohturuokakulhoja. Maut ovat japanilaiseen tapaan puhtaita ja selkeitä. Hintaansa nähden riisin, joka kattaa suuren osan jokaisesta annoksesta, olettaisi kuitenkin olevan jotain muuta kuin kuivaa.

**/***

Arkisto

Olipa kiusallista!

Olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi, kirjoittaa Emilia Jaakkola.

 

Olen ollut äärimmäisen helposti kiusaantuva ihminen aina teiniajoistani lähtien.

Ensimmäinen kiusallinen muistoni sijoittuu ruokakaupan kassajonoon, kun olin vielä 12-vuotias varhaisteini.  Otin hyllystä käteeni Sultan-paketin, sillä luulin sitä kertakäyttöiseksi suihkuhatuksi. Ennen kuin vieressä seisova äitini ehti korjata erehdykseni, olin jo aloittanut lapselle tyypillisen, rutiininomaisen mangunnan: ”Äiti pliiiiis mä haluun tääään.” Opin kantapään kautta, että aina ei saa mitä haluaa.

Kiusallisissa tilanteissa kohtaamani ongelmat eivät niinkään liity kiusallisuuden fyysisiin ilmenemismuotoihin kuten tärisevään ääneen, änkyttämiseen tai punastumiseen. Noloja hetkiä syntyy, kun totean ääneen jonkin tilanteen olleen kiusallinen. Mikä olisikaan kiusallisempaa, kuin vaivaannuttavan hetken jälkeen huomauttaa, että ”Olipa kiusallista”! Jospa joku ei sitä vielä tajunnut.

Vaikka kiusaannun itsekin hyvin usein, olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi – vaikka se tapahtuukin pääosin tahattomasti. Ihmisten kiusaantuminen niin sanotusti vääränlaisissa tilanteissa on joskus äärimmäisen koomista. Olen omaperäisellä käytökselläni onnistunut hämmentämään lähipiirini lisäksi myös muun muassa lääkärin, fysioterapeutin, vakuutusvirkailijan sekä yläasteen opettajan. Lukijoiden myötähäpeää välttääkseni jätän kuitenkin nämä tarinat kertomatta.

Vuosien kuluessa olen tullut sinuiksi kiusaantumisen kanssa, ja hyväksynyt sen osaksi persoonallisuuttani. Kun hermostunut kikatus tulee, sitä on turha yrittää estää. Ainakin voin viihdyttää kanssaeläjiäni koomisilla kohtaamisillani ja nauruntäyteisillä tarinoillani. Elämä on paljon helpompaa (lue: kiusallisempaa) ripauksella itseironiaa.