Oikein aitoa, vai oikeita asioita?

Vuonna 2017 hiphop nousi Spotifyn kuunnelluimmaksi genreksi koko maailmassa. Vaikka New Yorkin Bronxissa syntyneen kulttuurin elementit vaikuttavat nykyisin kaikkialla presidentinvaaleista Prisman lastenvaateosastoon, ytimessä kytevän rodullistetun köyhän amerikkalaisen narratiivia ei tule unohtaa. Hiphopin kehitys on tarina ryysyistä riiston kautta rikkauksiin, ja ehkä siksi aitous on sille niin tärkeää.

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVITUS Lumi Hartikainen

Feikki.

Vittu mitä poskisyöpää.

Tällä ei ole mitään tekemistä oikean rapin kanssa. Jumalauta kukaan teistä faneista ei oo koskaan kuullukkaan räppiä!!!

Mikäli Youtube-kommentteja on uskominen, kaupallisesti huippumenestynyt Cheek ei suosiostaan huolimatta ole räppärinä kovinkaan uskottava. Kovin toisenlaisia ovat kommentit puolestaan vähän vähemmän tunnetun Eevil Stöön videoissa. Niissä Stöö on original gangsta, ihan saatanan kova ja vittu suomen ainoo oikee räppäri.

Cheek on kertonut räppäävänsä aidosti siitä, millaista hänen elämänsä on. Stöö taas piiloutuu hiihtomaskin ja äänenmuuntimen taa ja sepittää kuvitteellisia tarinoita gangsterielämästä. Miksi Stöö on silti aito, ja Cheek ihan feikki?

Hiphop -tutkija Inka Rantakallion mukaan aitoutta räpissä ei voi määritellä yksiselitteisesti. Aitous on korostunut teema räpissä, mutta kyseessä on muuttuva diskurssi, joka ymmärretään eri tavalla eri ajassa ja paikassa. ”Tällä hetkellä esimerkiksi on aitoa juuri se, että ei seurata vanhoja aitousideologioita vaan tehdään ihan omaa juttua”, Rantakallio havainnollistaa.

Vanhalla aitousideologialla Rantakallio viittaa niin kutsuttuun keep it real -mentaliteettiin, joka nousi erityisen voimakkaana 90-luvulla räpin nopean kaupallistumisen myötä. Tämän aitoilumentaliteetin syvemmäksi ymmärtämiseksi on tehtävä aikamatka hiphopin synnyinkotiin: 70-luvun Bronxiin.

Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.

NEW YORKISSA MANHATTANIN ja Bronxin kaupunginosat erottaa fyysisesti vain kapea joki, mutta sosioekonominen kuilu niiden välillä on valtava. Manhattanin pilvenpiirtäjien ja valkokauluksisten pörssimeklarien varjossa pitkälti mustien ja latinoiden asuttamaa Bronxia riivasivat 70-luvulla köyhyys, työttömyys ja väkivalta. Julkisessa keskustelussa Bronx oli olemassa vain kurjuuden kautta: uutisotsikoihin nousivat lähinnä jengisodat ja tuhopoltot, joita junailivat niin vakuutusrahoja kalastelevat isännöitsijät kuin elämään tylsistyneet nuoretkin. Ulkopuolisille Bronx oli kenties vain ankea maisema junan ikkunasta, mutta katseilta piilossa afrodiasporisista ilmaisumuodoista oli jalostumassa täysin uusi kulttuuri, joka pian tulisi valloittamaan koko maailman.

Rap, breakdance, graffiti ja DJ. Ne mielletään yleensä hiphopin neljäksi peruselementiksi. DJ Kool Hercin, kulttuurin pioneerin, mukaan hiphop on jotain vielä enemmän. Kulttuurin kehitystarinan kertovan Can’t Stop, Won’t Stop -kirjan esipuheessa Kool Herc luonnehtii hiphopia ennemminkin elämäntavaksi, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja ihmisten välisen yhteyden löytämiselle. Se on foorumi, johon kaikki ovat tervetulleita taustasta riippumatta – kunhan muistetaan, että äänen ja toimijuuden saavat hekin, joilta se on julkisessa keskustelussa viety.

HIPHOPIN POSITIIVINEN ENERGIA ja ilmaisu vakuutti loppujen lopuksi myös Manhattanin levy-yhtiöt ja mediatalot, ja kulttuuri nousi nopeasti valtavaksi globaaliksi ilmiöksi. Suuri suosio oli tervetullutta, mutta toi mukanaan myös uuden pelon: että rakas kulttuuri typistyy valkoisen populaarikulttuurin hyödykkeeksi ja kadottaa historialliset juurensa. Tämän assimilaation pelosta nousee yhdysvaltalaistutkija Kembrew McLeodin mukaan juuri aiemmin mainittu aitousmentaliteetti. 90-luvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa McLeod määritteli valtavan aineiston pohjalta hiphopin aitouden diskurssin, joka koostui kuudesta elementistä: itselleen rehellisenä pysymisestä, tummaihoisuudesta, undergroundista, maskuliinisuudesta, kaduista ja historian sekä perinteiden kunnioittamisesta. Diskurssi korostaa kulttuurin ytimessä olevan tekijän, köyhän rodullistetun amerikkalaismiehen narratiivia.

McLeodin määrittelemä diskurssi mielessä on mielenkiintoista palata Suomeen, jonne hiphop rantautui noin 80-luvun puolivälissä. Suomihiphopin pioneerit opettelivat uutta kulttuuria aluksi lähinnä yksityiskohtaisesti imitoimalla. Rodullistetun, suurkaupungin köyhistä oloista tulevan amerikkalaisen matkiminen syrjäisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan vaikuta kovin autenttiselta varsinkaan silloin, kun suurin osa tekijöistä itse on omakotitaloissa asuvia keskiluokkaisia valkoisia – alkuperäisen diskurssin mukaan siis superfeikkejä.

RANTAKALLION MUKAAN SUOMALAISEN hiphopin autenttisuuskäsitys onkin osin Yhdysvalloista omittua, osin paikallisesti uudelleenrakennettua. Täälläkin on tärkeää pysyä aitona itselleen ja tehdä musiikkia rehellisistä, kulttuuria kunnioittavista lähtökohdista. Myös maskuliinisuus on keskeisessä roolissa – mikä ei Rantakalliosta ole kovin yllättävää: ”Maailma on patriarkaatin hallitsema, eihän siinä ole mikään muuttunut.”

“Mielestäni täällä autenttisuutta perustellaan räppäämällä oikeasti tapahtuneista asioista tai aidoista havainnoista ympäristöstään”, Rantakallio kuvaa, “ja lisäksi on oltava tarpeeksi omaperäinen, jotta on kiinnostava ja aito, mutta ei kuitenkaan voi mennä liian kauaksi perinteisestä ilmaisutavasta, koska silloin on liian feikki, pop tai kaupallinen.”  

Ihonväriin, tulotasoon ja asuinpaikkaan liittyviä ulottuvuuksia on täytynyt kuitenkin häivyttää. “Esimerkiksi lähiöiden edustaminen on tärkeää täälläkin, mutta siihen ei liity samanlaista rodullistetun köyhän narratiivia”, Rantakallio huomauttaa, ”ennemminkin esiin nostetut teemat liittyvät muunlaiseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen.”

KENTIES SYVÄLLISTEN JA vaikeiden teemojen uupuminen on yksi syy siihen, miksi moni ei pidä Cheekiä aitona. Pintapuolisesti Cheek toimii kuin aito räppäri: tekee bilemusiikkia, jota hiphop oli alun perinkin, kertoo oman elämän oikeista tapahtumista ja kaupan päälle vielä varsin sovinistisesti. Jauhaessaan timanteista ja täyteenvedetyistä stadioneista hän unohtaa kuitenkin puhua aidoista asioista – mikä on Kool Hercinkin mukaan yksi suurimmista synneistä. Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista. “Miljoonat ihmiset kuuntelevat meitä”, Kool Herc muistuttaa, “olisiko yleisön aika kuulla jotain vaikuttavaa?”

Vaikuttava ei välttämättä tarkoita vaikeaa tai vakavaa. Rantakallio muistuttaa, että “helposti kovin masentavassa maailmassa” on paikkansa myös esimerkiksi eskapistiselle bileräpille: ”Siitähän menee fiilis, jos bilemusiikin sisältö on ainoastaan, että rasismi sitä ja syrjäytyminen tätä.” Bileräpinkään ei tarvitse olla merkityksetöntä: hyväntuulista musiikkia voidaan käyttää myös tuomaan kuuluviin sellainen ääni, joka yleensä vaiennetaan. Kuten rodullistettujen suomalaisten Aito G -possebiisi, patriarkaalisia valtarakenteita Broflake-kappaleellaan näpäyttävä Yeboyah tai pohjoissaameksi räppäävä Áilu Valle. Jos oma ääni taas on sellainen, joka kuuluu jo ihan tarpeeksi, sitä voi käyttää tukemaan hiljennettyjä ääniä erityisesti silloin, kun heillä on vaikeaa.

Vaikka hiphopissa on kyse yhteisöllisestä hauskanpidosta, kulttuuriin kuuluu olennaisena myös vastuu muista.

HIPHOPIIN OLENNAISESTI KUULUVA yhteisöllisyys ja muiden tukeminen näkyy kuitenkin oikeasti harvemmin kuin olettaisi.  Kun muutama vuosi sitten hiphop -festivaali Blockfestin järjestäjä jakoi rasistisia kommentteja Facebookissa, valtaosa valkoisista hiphop -kulttuurin vaikuttajista pysyi hiljaa. Niin Cheek kuin Eevil Stöökin. Kun Yhdysvalloissa puhutaan vaikkapa rasistisesti latautuneesta poliisiväkivallasta, harva hiphopista hyötynyt valkoinen artisti avaa suutaan. Sen sijaan moni artisti jopa sanoutuu kulttuurista irti kokonaan – kuten esimerkiksi Post Malone, joka räppäämisestään huolimatta ei suostu kutsumaan itseään räppäriksi. ”Varsinkin Yhdysvalloissa on paljon artisteja, jotka ensin hyötyvät hiphop -kulttuurista urallaan, mutta sitten päättävät, että tekevätkin jotain ihan muuta”, Rantakallio kertoo mainiten Post Malonen ohella muun muassa Miley Cyruksen ja Justin Timberlaken, ”Ja se rassaa monia. Jos haluaa olla messissä kivoissa jutuissa ja silloin kun menee hyvin, niin ole sitten messissä myös huonoina aikoina. Älä ota vain rusinoita pullasta. Sitä tässä kaikessa kritiikissä yritetään sanoa.”

Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se kannattaisi niin Cheekin kuin Eevil Stöönkin muistaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *