Valveutuneisuuden olematon keveys

Valveutuneisuus on nykypäivää. Informaatiotulvassa on tiedettävä jatkuvasti, mitä tapahtuu milloinkin. Valveutunut ihminen on tietoinen maailman vääryyksistä ja potee niistä lamaannuttavaa maailmantuskaa. Käytännön toteutus on kuitenkin ongelma. Jos valveutuneisuuteen riittäisi luomuhedelmien suosiminen ja Amnestyn kuukausilahjoitus, ei tätä juttua tarvitsisi kirjoittaa.

TEKSTI Vilma Ikola & Kerttu Skyttä
KUVAT Iisa Pappi

Valveutumisen määritteleminen on vaikeaa. Arkikielessä emme liberaalin yliopistokuplamme sisällä miellä rasistimöyhöttäjiä valveutuneiksi. Heille taas me olemme laput silmillämme kulkevia lampaita Ylen ja Helsingin Sanomien paimensauvan juurella. Kenen arvojen mukaan valveutuminen tulisi määritellä?

Termillä tarkoitetaan usein yhteiskunnallisen vääryyden huomaamista. Mutta mikä on vääryyttä? Joillekin se on ilmaisten muovipussien jaon loppumista, toisille kaikki apartheidiä pienemmät ongelmat ovat vain mielipidekysymyksiä. Vääryyden kokemus on hyvin subjektiivinen, joten todennäköisesti jokainen kokee olevansa jollain tavalla valveutunut. Rasismia mielenosoituksissa vastustava, omat etuoikeutensa tiedostava ihminen nähdään helposti valveutuneena. Kuitenkin joku voi kokea olevansa hereillä tunkiessaan LED-valot korviinsa ja lukiessaan pseudotieteellisiä biohakkerointiblogeja oman kotinsa suojissa.

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Antti Häkkisen mukaan valveutuneisuus on ennen kaikkea yhteiskunnallista herkkyyttä ja näkemystä siitä, miten asiat voisivat olla paremmin. Valveutunut ihminen on halukas puuttumaan epäkohtiin ja ehkä jopa vaarantamaan itsensä; esimerkkinä Häkkinen mainitsee Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestön.

VANHOINA HYVINÄ aikoina eristäytyneessä Suomessa kansan huolia olivat suon syvyys, kuokan kunto ja Jussin alkoholismi. Globalisaation johdosta maantieteellinen eristäytyneisyys merkitsee kuitenkin yhä vähemmän, ja suuren maailman ongelmat ovat löytäneet tiensä satavuotiaaseen Suomeenkin. Nyt pitäisi juhlahulinan pyörteissä murehtia myös Myanmarin rohingya-vähemmistöjen kohtaloa, Espanjan tulevaisuutta sekä rapakon takana riehuvan Twitter-presidentin uhitteluja. Aika ei tunnu riittävän kaikesta ahdistumiseen. Olo on voimaton, kun joutuu huomaamaan, ettei Kim Jong-unin jatkuvan palautteen lomaketta löydy googlettamalla.

Tiedon lisäämään tuskaan on löytänyt ratkaisun Motivaatiomies, HR-alalla toimivan Jesse Kinnusen kieli poskessa luotu supersankarimainen alter ego. Motivaatiomies kirjoittaa blogia ja tekee podcasteja. Yhdessä kirjoituksessaan hän suosittelee lopettamaan uutisten seuraamisen. Netistä löytyy useita vastaavia kannanottoja, joissa toistuu yleensä sama kantava ajatus: maailmantuskassa rypeminen ei auta ketään. Kinnusen mielestä maailmantuskaa käsittelevää keskustelua leimaa usein valittaminen – asioiden huonoa tilaa tyydytään päivittelemään olematta valmiita tekemään mitään muutoksen eteen.

Kinnuselle valveutuneisuus on oppimista, toimintatapojen muuttamista uuden tiedon perusteella. Motivaatiomiehenä hänen tehtävänsä on auttaa ihmisiä hyödyntämään täyden potentiaalinsa ja parantamaan elämänlaatuaan. Tämä saattaa hänen näkemyksensä mukaan edellyttää silmien tietoista sulkemista itselle epärelevantilta tuntuvalta informaatiolta. Kinnusen mielestä medioiden välittämä tieto on aina vinoutunutta eikä siten anna todenperäistä, kokonaisvaltaista kuvaa maailman tilasta. Ei siis ole tarkoituksenmukaista altistaa itseään tälle hyödyttömälle ja ahdistavalle tiedolle, ellei sitä aidosti tarvitse esimerkiksi työssään.  Näkökulmasta riippuen Motivaatiomies onkin joko enemmän hereillä kuin kukaan meistä, tai sitten vain leikkii prinsessa Ruususta.

ONKO YKSILÖLLISTYVÄSSÄ maailmassa uhkana, että jotkut yhteiskunnalliset ongelmat saavat tulevaisuudessa vähemmän huomiota ihmisten pohtiessa yhä enemmän omaa elämäänsä?

Häkkisen mukaan ei. Hänestä yksilöllistymisen taustalla on nimenomaan huoli yhteiskunnasta, ja etenkin nuoret ovat laajasti ja realistisesti valveutuneita maailman tilasta. Tätä väitettä tukee myös tuorein, vuoden 2016 nuorisobarometri, jonka mukaan 85 % nuorista uskoo tulevien sukupolvien kärsivän, jos kuluttamisemme jatkuu samanlaisena. Nuorison leimaaminen välinpitämättömiksi oman edun tavoittelijoiksi liittyy Häkkisen mukaan sukupolvelta toiselle siirtyvään vallankäytön tapaan, jossa nuorista puhutaan aina rasitteena ja uhkana.

Häkkinen toivoisi ihmisten olevan valveutuneempia menneisyydestä, sillä historian tuntemus auttaa asioiden suhteuttamisessa. Esimerkiksi nykypäivän pakolaiskeskustelussa unohtuu hänen mukaansa usein se, kuinka suomalaisiakin on kautta aikain lähtenyt pakolaisiksi milloin ideologisista syistä, milloin köyhyyden vuoksi.

Valveutuneisuuden historiassa Häkkinen mainitsee käännekohdaksi Vietnamin sodan, joka käänsi suomalaisten katseet kotimaasta maailmalle. Samaan aikaan nousi keskusteluun kysymykset maailman köyhyydestä ja nälänhädästä. Syntyi altruistinen ajatus siitä, että valveutuneisuus voisi olla omia etuja tärkeämpää. Tuota aikaa, omaa nuoruuttaan hän kutsuu ”esivalveutuneisuuden ajaksi”. Häkkinen korostaa, että nykypäivänä asiat nähdään muun muassa konkreettisemman ja luotettavamman tiedon vuoksi syvemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Häkkinen varoo yleistämästä valveutuneisuutta eri vuosikymmenillä ja haluaa painottaa, että joka aikakautena on elänyt erilaisia ihmisiä. Kuitenkin hän varovasti mainitsee 1980-luvun jälkipuoliskolla näkyneen laskun suomalaisten valveutuneisuudessa. Nousukauden aikana yhä useampi sulkeutui maailmalta ja päätti keskittyä lähinnä oman hyvinvoinnin ja vaurauden lisäämiseen. 1990-luvun alun lama pysäytti kehitykseen ja Häkkisen sanoin tällöin palattiin takaisin “elämän perusasioiden äärelle”.

VALVEUTUNEISUUTTA VOI pitää elämän perusasiana, itseisarvona, mutta kuinka usein valveutuneisuus johtaa tekoihin asti ja mitä siihen vaaditaan? Korreloiko tieto auttamishalun kanssa? Valveutuneisuudesta ei ole tehty juurikaan tutkimuksia, mutta sosiaalipsykologiassa ihmisten asenteiden ja käyttäytymisen välistä suhdetta on tutkittu pitkään. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, ettei asenteiden ja käyttäytymisen välillä ole korrelaatiota. Voidaanko tästä päätellä, että valveutuneisuus ei lisää esimerkiksi ihmisen taipumusta puuttua epäkohtiin? Mitä maailmantuska saa konkreettisesti aikaan ihmisissä?

Kaikille maailmantuska ei ole motiivi auttaa muita. Esimerkiksi myyttiselle taiteilijanerolle tunne toimii luovuuden lähteenä. Mitä suurempi kärsimys, sitä suurempi taiteilija. Muistellaan vaikkapa Frida Kahloa: masennuksen riivaama taiteilija on yhä tyyli-ikoni ja hänen töitään printataan yhä ihaillen puhelimien kuoriin. Ernest Hemingwayn, ahdistuneen juopon, tekstit tyydyttävät yhä melankoliannälkäisiä. Tuska, joka on pakko saada ulos, ajaa purkamaan tuntoja sopivaan mediaan. Onnellinen ihminen ei koe tarvetta muutokselle, eikä toisia ihmisiä kiinnosta yksilön onni vaan kärsimys. Sillä, johtuuko tuska parisuhdeongelmista vai nälänhädästä, ei ole niinkään väliä, kunhan kyyneleet virtaavat ja sydänalaa painaa.

Voiko maailmantuska jopa vähentää ihmisen halua, ja ennen kaikkea kykyä, auttaa? Emootiotutkimusta tekevä sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Mia Silfver-Kuhalampi kertoo empatiatyypistä nimeltään personal distress. Tätä tunnetta kokiessaan ihminen ahdistuu toisen ahdistuksesta. Se on hyvin tyypillistä pienille lapsille, jotka eivät vielä kunnolla erota omaa minuuttaan muista. Yleensä psyykkinen kehitys johtaa siihen, että ihminen pystyy kokemaan empatiaa ilman, että itse kokee sietämättömiä epämiellyttäviä tunteita.”, Silfver-Kuhalampi selittää. Hänen mukaansa osa ihmisistä on kyvyttömiä säätelemään negatiivisia tunnetilojaan riittävästi, mikä johtaa sekä mielipahan, että siitä kärsivien välttelyyn. Pimennossa eläminen voi siis olla tapa selvitä omasta kehittymättömyydestään.

AIKAA EI ole hektisessä maailmassa hukattavaksi, joten myös valveutuneisuudella tulee olla monille ihmisille jokin tarkoitus. Yksi tavoite voi olla oman sosiaalisen statuksen nostaminen; valveutunut ihminen yksinkertaisesti pysyy paremmin mukana keskusteluissa. Olemalla valveutuneita pystymme jaottelemaan itsemme ”me” vastaan ”muut” asetelmassa niihin, jotka välittävät. Toiseuden vahvistaminen palvelee oman mielenrauhan säilymistä.  

Kinnusta tietämättömyys kahvipöytäkeskustelussa ei kuitenkaan häiritse, sillä ”aina voi kysyä”. Hänelle tietämättömyydessä ei ole kyse statuksesta, vaan hyvinvoinnista. ”Asiaa voi miettiä puhtaan utilitaristiselta kannalta. Jos mietin huonoa omaatuntoa ja minulta lähtee siitä päivän vibe, mikä puolestaan vie energiaa pois työstä, jossa voisin auttaa muita ihmisiä, niin tuloshan on netto-negatiivinen.” Hän korostaa, ettei nykymaailmassa jää kuitenkaan ilman tietoa ajankohtaisista asioista, sillä käytännössä aina joku kertoo tärkeimmät tapahtumat esimerkiksi työpaikan kahvihuoneessa. Tämäkin tieto on toki vinoutunutta, joten tiedonhankinta vaatii vastaanottajalta aina media- tai ihmislukutaitoa. Halutessaan tietää jostain aiheesta enemmän, Kinnunen suosii proaktiivista tiedonetsintää passiivisen vastaanottamisen sijaan. Lähteinä toimivat tällöin esimerkiksi kirjat, tutkimukset ja podcastit, joiden tekijöihin Kinnunen luottaa. Hän ottaa siis tietoisen tauon uutisten tuomasta maailmantuskasta.  

Myös Häkkinen myöntää kaipaavansa välillä aikalisää. Nykymaailmassa voi joskus olla parasta suojata itseään pahuudelta: “Ihminen ei vain kestä kaikkea. Se maailmantuska on niin vahva.” Pysyvää sulkeutumista Häkkinen ei kuitenkaan pidä tavoiteltavana tai edes kovin inhimillisenä tilana, sillä hänestä etenkin aktiivinen puuttuminen epäkohtiin on osa ihmisyyttä. Ongelmista lukeminen tai kirjaviisaus ei kuitenkaan riitä, vaan Häkkinen sanoo valveutuneen ihmisen olevan ennen kaikkea maailmaa kokenut, ”sydämeltään viisas”. Kokemuksia keräämällä kehittyvät keinot eri tapahtumien tulkitsemiseen ja ihminen pystyy näkemään ikään kuin uutisten lävitse.

Mia Silfver-Kuhalampi jatkaa samalla linjalla. Hänen mukaansa pieni maailmantuska on vain tervettä, jos se motivoi hyviin tekoihin. Toisaalta liikaa vastuuta itselleen keräävä ihminen saattaa huomaamattaan keskittyä vain muiden ihmisten auttamiseen ja maailmantuskissaan laiminlyödä omat tarpeensa. Tällöin voi Silfver-Kuhalammen mukaan miettiä, mikä olisi kohtuullinen määrä auttamista, jos kyseessä olisi jokin toinen ihminen. Maailmantuskaa poteva henkilö on nimittäin usein ankarampi itselleen kuin muille. On siis hyvä palata Häkkisen ajatukseen inhimillisyydestä: on oltava inhimillinen muille, mutta myös itselleen.

TOISAALTA HYVÄÄ tarkoittavan, valveutuneenkaan ihmisen ei ole aina helppo tehdä oikeita valintoja. Toki maailmantuskaa on helppo lievittää omilla kulutusvalinnoillaan: ostamalla vähemmän, eettisempää ja ekologisempaa. Erityisen hyviä valintoja ovat tuotteet, joita ostamalla sinä, korkeakoulutettu ihmiskunnan kruunu tarjoat samanlaisen kehitysmaassa asuvalle kouluttamattomalle raukalle. Tätä mallia noudattaa esimerkiksi kengistään tunnettu TOMS. Kengät mulle, kengät sulle, kengät kaikille kuin Oprahissa konsanaan. Hyvä ihminen heittää vanhat ruotsalaisen halpaketjun vaatteet UFF:n keräyslaatikkoon ja kipittää kotiinsa heikompia auttavissa tossuissaan. Maailma kiittää ja hyvä ihminen voi nukahtaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta kirkuviin lakanoihin rauhallisin mielin.

Totuus on kuitenkin mainospuheita ihmeellisempää: buy one give one -logiikalla toimivien yritysten avunanto on kyseenalaista, sillä lahjoittamalla saatetaan jyrätä alle paikalliset toimijat. EU:n eläinkoekieltoa kierretään testauttamalla tuotteet muualla. Farkkujen kivipesun on toteuttanut ihminen, joka tienaa viikossa aamukahvisi verran ja saa lisäksi keuhkonsa täyteen vaarallisia kemikaaleja. Valveutunut tietää tämän ja ahdistuu tajutessaan, että kaikki valinnat ovat vääriä. Pitäisi kävellä vain paljain jaloin ja lopettaa omien lumppujen lemppaaminen muiden riesaksi. Oikeastaan olisi paras luopua vaatteista kokonaan, niistä kun ei kierrätettynäkään saa mitään räsymattohalkokoria parempaa.

Häkkisen näkemys valveutuneisuudesta sydämen viisautena onkin valonpilkahdus vaikeiden kulutusvalintojen viidakossa. Vaikka valveutuneisuudelle tulee tuskin koskaan löytymään yksinkertaista määritelmää, onnistuu Häkkinen haastattelun lopuksi tiivistämään sen kenties universaaleimman muodon: ”myötäeläminen on  luonnonvara, jota toivoisi olevan enemmän.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *