TEKSTI Otava Ojanperä ja Sanna Halunen KUVITUS Maija Harju

Ilmasto-, pakolais- ja terveyskriisien myötä on viimeistään käynyt selväksi, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa kansallisvaltioiden suvereniteettiin perustuvat päätöksentekojärjestelmät toimivat itseään vastaan ja niitä on muutettava. Valtion aseman heikentyessä myös yhteiskuntatieteitä tutkivan tiedekunnan nimen vaihtaminen tulee ajankohtaiseksi. 

Valtsikalaiset. Määritelmällisesti akateemisesti koulutettuja. Tämän lisäksi valtavalla enemmistöllä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan osalta valkoihoisia, (ainakin tulevaisuudessa) keskiluokkaisia, vaihto-ohjelmien ja harjoitteluiden myötä kansainvälisiä pienpanimo-oluiden maistelijoita. Usein eri tavoin yhteiskunnallisesti aktiivisia, feministejä, ilmastonmuutoksesta huolestuneita lihaa vältteleviä UFF:n kanta-asiakkaita. Ja ennen kaikkea merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. 

Opintojen ja ulkomaanharjoitteluiden ja -vaihtojen myötä maailman keskinäisriippuvuus ja globaalit valtahierarkiat ovat meille peruskauraa. Tiivis yhteys valtioon niin työnantajana kuin koulutusjärjestelmän rahoittajana sekä valtion voimakas asema kulttuurissamme hyvinvoinnin mahdollistajana tekee kuitenkin haasteellisemmaksi “oman” valtion vallankäytön havainnoinnin. 

Nykyisen kv-järjestelmän parasta ennen -päiväys meni

Jo 1990-luvun alussa David Held kritisoi päätöksentekojärjestelmiämme, jotka on rakennettu kansallisvaltiokeskeisen systeemin osaksi. Globalisaation myötä toisten valtioiden ja isojen, monikansallisten yritysten ja muiden organisaatioiden päätökset vaikuttavat ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa näihin prosesseihin. Held ehdottaa ratkaisuksi globaalin hallinnon järjestelmää, joka ottaisi huomioon eri toimijoiden ja toiminnan tasojen keskinäisriippuvuuden. 

Monet enemmän tai vähemmän globaalit kolmannen sektorin järjestöt kannattavat tämänsuuntaista globaalia demokratiaa, esimerkiksi YK:n uudistamista lisäämällä sen osaksi parlamentti ja vähentämällä turvallisuusneuvoston valtaa. Held ehdottaa federalistista rakennetta, jossa päätökset tehdään läheisyysperiaatetta noudattaen. Jotain tämänsuuntaista on kokeiltu jo esimerkiksi Euroopan unionissa, mutta sielläkin perinteiset etelän ja pohjoisen jakolinjat tuottavat neokolonialistista päätöksentekoa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia siitä kärsivien parissa. Kriittisen taloustieteen parissa käyty keskustelu eurokriisin hoidosta keski- ja pohjoiseurooppalaisten pankkien pelastamiseksi on tästä hyvä esimerkki.

Heldin mukaan kansallisvaltiota ei tule pitää itsestäänselvänä premissinä, jonka muodostaman kehikon puitteissa demokratiateoriaa kirjoitetaan. Nykyinen ymmärrys kansallisvaltiosta perustuu suvereniteettiin ja väkivaltamonopoliin sen hallinnoimalla alueella. Koska valtiot pitävät kovaa kiinni suvereniteetistaan, on globaalin yhteistyön muodostaminen hyvin haasteellista. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen muodostetut kansainväliset rakenteet hidastavat tyylikkäästi globaalin hallinnan demokraattisemman kehittämisen. Esimerkkejä näistä rakenteista ovat mm. YK ja sen turvallisuusneuvosto veto-oikeuksineen tai Maailmanpankki ja sen sisäisen päätösvallan jakautuminen rahoitusosuuksittain 

Suomen valtiolla on lusikkansa neokolonialistisessa sopassa 

“Suomalaisuudesta tulee olla ylpeä”, meille kerrotaan. Laulamme keuhkot puhkuen kansallislaulun, vaikka tiedämme “homogeenisen kansan” olevan hobbesilainen, 1600-luvulta periytyvä konstruktio. Konseptina kansan käsite tukee nykyistä valta-järjestelmää, joka valikoi ihonvärin perusteella ihmiset, joiden sallitaan saapua “meidän maahamme”. Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa. Missä meille on mahdollistettu äkkilähdöt ulkomaille ja varma kotiinpaluu samalla, kun rajakontrolli on äärimmäisen tiukkaa ja toisia kanssaihmisiä pakkopalautetaan väkivalloin pois silmistämme. 

Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa.

Keskustelu Suomen asemasta osana länsimaita ja siten hyötyjänä kolonialismin tuomasta vauraudesta on edelleen näkymätön aihe julkisessa keskustelussa. Rakenteellisesta rasismista, kuten EU:n rajavalvonnasta, asekauppasta ja sotilaallisesta läsnäolosta unionin ulkopuolella puhutaan turhauttavan vähän, vaikka anti-rasistinen työ kenties vähitellen tuottaakin hedelmää paikallistasolla. Saamelaisten tiedetään vaativan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mutta Suomen valtion harjoittamasta assimilaatiopolitiikasta ja maiden pakkolunastuksista ollaan vuosikymmentenkin jälkeen hiljaa ja aihe on lähes näkymätön meidänkin opinnoissamme.

Nykyinen, suvereenien ja rikkaiden länsimaisten kansallisvaltioiden muodostama maailmanjärjestys on jäänyt 1900-luvulle. Sen kykenemättömyys vastata esimerkiksi ilmastonmuutokseen on osoittautunut selväksi samalla, kun suurimpien valtioiden kokoiset jättiyritykset toimivat kaiken demokratian ulkopuolella, omien intressiensä mukaisesti. Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan. Patriarkaalinen, orientalistinen ja neokolonialistinen “globaalin etelän” puolesta hallinnoiminen tulee tuoda näkyväksi ja globaalit rakenteet muodostaa aidosti demokraattisiksi ja inklusiivisiksi. 

Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan.

Niin se Valtsikan nimi :—-)

Tätä pohjaa vasten myös valtiotieteellisen tiedekunnan nimi tuntuu vanhentuneelta ja huvittavalta. Vaikka valtiota ei tulekaan tutkimuskohteena hylätä, on se kuitenkin vain yksi monista yhteiskunnallisen päätöksenteon paikoista. Tiedekunnan nimen vaihtaminen esimerkiksi “yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi” olisi poliittinen teko maailmanlaajuisen demokratian ja yhteistyön edistämiseksi sekä osoitus laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Halu erottua Suomen tasolla erilaisena tiedekuntana verrattuna muihin yhteiskuntatieteitä tutkiviin yliopistoihin ei palvele muuta kuin pääkaupunkiseudun ja muun Suomen kahtiajakoa ja hierarkiaa. 

Pienten valtioiden on todettu edistävän demilitarisointia, kun niiden on harjoitettava diplomatiaa ja yhteistyötä olemassaolonsa turvaamiseksi. Suomen valtio on yksi maailmanlaajuisen valtapelin pelaajista, joten sillä on valtaa myös muuttaa pelin säännöt inklusiivisemmiksi, reilummiksi ja rauhanomaisemmiksi. Tulevina valtion virkamiehinä, toimittajina ja tutkijoina meidän on kiinnitettävä huomiota omaan valta-asemaamme sen suhteen, millaista ideologista hallintajärjestelmää omalta osaltamme edistämme, mitä asioita kielen avulla osoitamme keskeisiksi ja mitkä seikat jätämme samalla huomioimatta.