Kategoriat
2019 Pitkät

Missä suimme kerran

Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.

Kategoriat
Arkisto Ihmiset

Paskakuski ei haise paskalle

Groteskin toimittaja Laura Takki tutustui loka-auton kuljettajan työhön ajelemalla yhden aamupäivän tämän mukana pitkin Espoon haja-asutusalueita.

paskakuski (4)

Kääntelen paksua letkua kädessäni ja yritän saada siitä mahdollisimman likaisen kohdan osumaan kännykkäkamerani linssin alle. Ruskeaa on sekä letkussa että kumihanskoissani. En tiedä mitä on se, johon äidiltäni lainaamat Sievin turvakengät ovat uponneet. Tällä kelillä kura ja se muu ei erotu toisistaan.

Kuvayritystäni vieressä huvittuneena seurannut mies ottaa letkun ja siirtää sen takaisin loka-autoon. Hänen pipoonsa on brodeerattu isoilla ruskeilla kirjaimilla ”KAKKAMIES”.

”Kyllä sieltä suuttimesta saattaa joskus jotain tippua, mutta en mäkään sitä tavaraa tykkää itteeni hieroskella. Sen takia mulla on nää kumihanskat.”

Hajua ei juuri ole, tavara kulkee normaalioloissa letkun sisällä. Ei tämä nyt niin likaiselta tunnu.

Kakkamies kiipeää tottuneesti 15 kuution lokatankkia kannattelevan kuorma-auton ohjaamoon jyrkkiä tikasmaisia portaita pitkin. Kammetessani itseäni oven sisäpuolelle Jussi Mielonen istuu jo ratin takana kahvikuppi kädessä.

”Mä oon tottunu kiipeemään noita portaita niin nopeesti, että ne ei ainakaan meikää hidasta”, 35-vuotias lohjalainen virnuilee.

Eerola-yhtiöiden lokakuskille kahvi toimii lounaana. Suurin osa kuskeista käy syömässä tauoillaan, mutta häntä ruokailu päivän aikana hidastaa.

Ennen tapaamistamme Mielonen on jo ehtinyt hoitaa kaksi keikkaa, sillä päivä alkaa tavallisesti kuudelta tai seitsemältä. Tuulilasiin nojaa rekisterikilpi, johon on painetu isoin kirjaimin ”JUSSI”. Kyseessä on hänen nimikkoautonsa, jota hän on ajanut vuodesta 2007. Takana on puoli miljoonaa kilometriä. Kone on käynyt yhteensä laskettuna kaksi vuotta putkeen. Loka-autot ovat ”aikamoisia työjuhtia”. Työ on yksinäistä, mutta Mielosella on mukana lähes aina 9-vuotias Parson Russelin terrieri. Koira ilahduttaa asiakkaita reitillä, jonka kuski saa suunnitella työnsä mukaan.

paskakuski (2)

Mielonen ajelee moottoritieltä kohti pienempiä asutusalueita. Lopulta kiemurtelemme kapeita hiekkateitä. Pelkääjän paikalla tuntuu kuin olisimme jatkuvasti ojan puolella.

”Onpa hyvä, että tääkin tie on nykyisin asfaltoitu. Ennen tää oli vaan hiekkatie. Vaikka pohjahan ei oo kunnossa, siks tää tie on niin epätasainen.”

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun maa sortuu loka-auton alta. Kuorma-auto saattaa upota omakotitalojen hiekkapihoihin niin, että se on hinattava irti. Muutenkin ajamiseen liittyy riskejä.

”Talvi on näissä hommissa vähän semmonen mikä harmittaa, kun on liukasta. Talvet on vaikeita.”

Kesät sitä vastoin ovat leppoisia. Mutta kesäduunikseen tätä ei enää kuka tahansa pysty tekemään. Raskaan liikenteen ajokorttiluvan saamiseksi saa maksaa useita tuhansia, mutta silloinkaan ei voi vielä ajaa työkseen. Sitä varten on hankittava erillinen ammattilupa.

Ammattipätevyyden säilyttämiseksi tulee kokeneidenkin kuljettajien kuitenkin käydä täydentäviä kursseja. Kuljettajille on annettu mm. ensiapukoulutus. Onnettomuuden sattuessa he saattavat olla ensimmäiset paikalle osuvat ihmiset. Uutiset liikenneonnettomuuksista, joissa henkilöauto on ajautunut vastaantulevien kaistalle, huolestuttavat.

”Sitä monesti miettii et koska se voi sattuu omalle kohdalle, milloin joku ajaa omaan nokkaan.”

Jatkokoulutuksessa istuttiin työnantajan toimistolla oppitunneilla ja opiskeltiin. Se tuntui Mielosesta hieman omituiselta. Koulunkäynti ei ole koskaan ollut hänen juttunsa. Hän on aina ollut menevä ja tiennyt tykkäävänsä ajella.

Vuonna 2000 Mielonen aloitti helsinkiläisessä jakelufirmassa jakeluauton kuljettajana ja on jatkanut uraansa erilaisissa ajotehtävissä. Hän ei ole ollut työttömänä päivääkään sen jälkeen, kun päätti jättäytyä lukiosta käytyään sitä ensin yhden vuoden, sitten jäätyään välivuodelle ja palattuaan vielä puoleksi vuodeksi ajatuksella ”josko sittenkin”. Rehtori oli kutsunut silloin kansliaansa juttelemaan joulujuhlan jälkeen. Mielosen pää ei ollut kääntynyt, vaikka keskiarvo oli ollut kahdeksan tietämillä. Nyt rehtori on yksi hänen asiakkaistaan.

paskakuski (3)

Olemme saapuneet ensimmäiselle pihalle. Pihapiiri vaikuttaa autiolta.

”Nyt ei taida olla ketään kotona ni sä et nää kuinka ne tulee juttelemaan.”

Mielosen mukaan työssä vapauden lisäksi parasta on sosiaalisuus. Asiakkaat tulevat usein jututtamaan hyväntuulista ja sanavalmista kuljettajaa. Lapsia kuorma-auto ja koira kiehtovat eniten.

Asiakkaisiin hänen mukaansa tutustuu helposti. Osasta heistä voisi sanoa tulleen vuosien varrella ”ei nyt ihan ystäviä mutta melkeen”. He saattavat soittaa Jussille ja kysyä, milloin tämä on tulossa. Perillä odottaa kahvipannu kuumana. Jos isännän pihassa on koiria, Jussi käy tervehtimässä ne kaikki. Kaupassa tullaan nykimään hihasta. Mitä lähemmäs Kehä III:sta tai sen sisäpuolelle mennään, sitä vähemmän ihmiset juttelevat.

”Täällä sataa”, Jussi toteaa ja katsahtaa vieressään istuvaa yliopistolaista. ”Sä et välttämättä haluu tulla ulos.” Onneksi uteliaisuus voittaa mukavuudenhalun.

Olemme peruuttaneet pieneen ylämäkeen. Mielonen astelee takapihan nurmikon keskellä olevan ruusupensaan luo. Sen keskeltä löytyy sammaloitunut kaivonkansi. Mielonen on oppinut ulkoa kaivojen sijainnit. Kun kansi aukeaa, vedän henkeä ja odotan viemärin ummehtuneen katkun lehahtavan sieraimiini. Sitä ei kuitenkaan tule.

Mielonen kävelee takaisin auton luo ja nappaa auton kyljessä olevasta telineestä paksun letkun, joka on halkaisijaltaan noin 20 senttimetriä. Liitinkohta kiinnitetään tankissa olevaan venttiiliin. Letkun toinen, imevä pää tungetaan kaivon reiästä sisään. Tankista pannaan alipaine päälle ja odotetaan että tulee valmista. Ilmaa halkoo voimakas puhallusääni, kun kaivon pohjalla lainehtiva harmaanruskea, märkä neste siirtyy letkuun ja sieltä tankkiin.

Ruskeaa ei roisku. Olen aavistuksen pettynyt, sillä odotin pääseväni kuvailemaan juttuun hyvinkin aistillisia havaintoja lokakuskin raadollisesta arjesta. Ilmaisen pettymykseni ääneen.

”Mä voin tuolta autosta hakee ton kahvikupin ja kuopasta tuolta alhaalta tota tavaraa. Sä voit viedä sen sinne toimitukseen ja vaik sivellä sitä siihen lehteen. Sen lähemmäks aistillisuutta ei kyllä mun mielestä pääse.”

paskakuski (6)

Letkut pakataan takaisin autoon ja kipuamme jälleen ohjaamoon. Tai no, Mielonen heittää itsensä sisään.

Matkan aikana jutellessamme Mielosen puhe katkeaa vain hetkittäin, kun hänen on keskityttävä kääntymään oikeasta risteyksestä. Mitään karttaa tai navigaattoria ei ole. Ne ovat päässä ulkoa opeteltuina.

”Se on tietysti mun mielipide, mutta musta niitä reittejä ei ikinä opi karttaa tai navigaattoria kattomalla. Ja mä oon ajanu näitä teitä ihan pienestä asti. Toi seuraava paikka johon mennään on ihan lähellä mun vanhempien kotia.”

Seuraava talo on kirjaimellisesti keskellä peltoa. (Heille, joiden mielestä Espoo on urbaania aluetta, suosittelen tutustumaan kaupunkiin myös Tapiolan ja Leppävaaran ulkopuolelta). Vastaan tulee talon isäntä pilkkihaalariin pukeutuneena. Pakkasta ei ole, se on vain täkäläinen kotiasu. Miehet keskustelevat jätevesiuudistuksesta ja kaivon renkaan vaihtamisesta. Mielonen osaa vastata kaikkiin kysymyksiin.

paskakuski (7)

Pääsen kokeilemaan imuletkua käsissäni. Se on painava. Kysyn Mieloselta kuntoileeko hän paljon vapaa-ajallaan.

”Tässähän se menee, tässähän se menee. Välillä lenkkeilen, ja ku mulla on 4-vuotias poika, sen kanssa me peuhataan ja tehdään todella paljon asioita yhdessä.”

Poika on Jussilla hoidossa vuoroviikoin. Silloin hän lopettaa työt aiemmin, jotta ehtisi hakea tämän päivähoidosta. Muina viikkoina saattaa töissä mennä myöhempäänkin. Viimeksi edellisenä päivänä oli eräästä espoolaisesta pumppaamosta menneet sähköt. Jussi oli kollegansa kanssa ajellut jätevesiä loka-autolla pois eli ollut kuivanapidossa reilut seitsemän tuntia. Kahdeksan viikon välein on päivystysviikko, kukin Eerolassa työskentelevästä kahdeksasta lokakuskista vuorollaan. Silloin on oltava saatavilla vuorokauden jokaisena tuntina. Etenkin juhlapyhät ovat työläitä. Silloin ihmiset kokoontuvat jonkun luo ja käyttävät saniteettitiloja moninkertaisella intensiteetillä. Likakaivot täyttyvät nopeammin ja lokayhtiöissä puhelin soi.

”Etenki sellasten perheiden ja seurueiden, joissa on pieniä lapsia, kaivo täyttyy paljon nopeammin. Kun lapset oppii kävelemään, ne käy kauheesti vessassa kun niistä on niin kivaa painaa sitä nappia.”

”Meiltä lähtee auto soitosta aina, jos vaikka kaivo on täyttyny tai hajoo joku painelinja HSY:llä tai jollain muulla. Olen ollut jouluna päivystyksessä ja se on kiva lähtee ku muut menee joulupöytään ja sit tulee se soitto et pitäs lähtee töihin. Et joo kiitti, ei mul ollukaan nälkä.”

Loka-auton kuljettajiin tai ”paskakuskeihin” kohdistuu usein negatiivisesti sävyttyneitä stereotypioita. Paras vastaus niihin on yleensä viedä ne itse vielä pidemmälle.

”Teetin ittelleni pipon missä lukee kakkamies. Sillee mä siihen suhtautaudun. Tottakai mä kerron miten asiat oikeesti on, et kyl mä niinku kerron niille et en mä oo uimassa missään lokasäiliössä. Pyrin olemaan semmonen perus positiivinen ja ilonen, saada niinkun asiakkaatkin ymmärtämään et ei tää oo semmosta mitä vois luulla.”

Uudet kuskit ovat alussa usein varauksellisia. Mielonen pyrkii kannustamaan heitä humoristiseen suhtautumiseen, sillä huumorilla pääsee näissä hommissa todella pitkälle. Vaikka tärkeintä on osata tehdä työt oikein, on oma vireystaso pidettävä yllä. Murjottamiseen ei pidä ryhtyä. Se ei usein pääty hyvin.

”Meinaan, täs on ihan liikaa aikaa miettiäki sit jos niinku sille päälle sattuu. Tää on aika julma paikka siinä mielessä, et jos sulla on asiat huonosti tai siis sä ressaat jostain, ni sit sul on kyl liikaa aikaa ajatella näis kuorma-auton rateissa et.”

paskakuski-(1)

Kojelaudalla lepäävä matkapuhelin pärähtää soimaan. ”Jahas, se on Sami! Mitähän Samilla mahtaa olla asiaa… No moro. Pikkasen huono hetki joo. Juu soitellaan!”

Puhelin on yksinäisille kuorma-auton kuljettajille tärkeä. Sillä pidetään yhteyttä muihin kollegoihin tien päällä, vaikkei mitään varsinaista asiaa olisikaan. Ajatukset kertyvät päivän aikana omassa päässä, ja niitä on silloin tällöin päästävä purkamaan. Mielonen kuuluu Eerola-yhtiössä useimpien kuskien puhelinten pikavalintaan. Kuljettajilla on tapana piikitellä toisiaan, mutta häntä ei kukaan ole vielä onnistunut saamaan hiljaiseksi. Mielonen on aina se, joka saa viimeisen sanan sanottua.

”Se harmittaa tosi monia, et ne ei saa ikinä sitä viimestä sanaa sanottua.”

Hän uskoo monilapsisessa perheessä kasvamisen opettaneen sanavalmiiksi ja äänekkääksi.

Mielosta on joskus baarissa kartettu sen jälkeen, kun hän on kertonut mitä tekee. Hän ei tosin kaunistele sitä, vaan kuorma-auton kuljettajan sijaan esittelee itsensä ”paskakuskina”. Ja mitäpä sitä kaunistelemaan. Mielonen on todennut, että jos joku ei halua ystävystyä hänen kanssaan siitä syystä, että hän sattuu olemaan paskakuski, ei tämän kuulukaan olla hänen ystävänsä. Tällaisella ihmisellä on ”aika moni muukin asia vialla”.

Tankki on lähes täynnä. ”Takakontissa” on 12 kuutiota ”sitä itseään”. Ajamme Nummelan jätevesipuhdistamolle. Siellä on myös suihku, jossa Mielonen saa käydä, jos työpäivän aikana sattuu vahinko. Vaikka työssä ei pääsääntöisesti uida ulosteessa, siihenkin on varauduttava. Pelkääjän penkin takaa ohjaamosta löytyvät varavaatteet ja -kengät. Toisinaan letku saattaa hajota, jolloin löytää itsensä ruskeat sylissä.

Joskus kaivoon saattaa olla kertynyt niin paksu kerros, että sitä on hajotettava lapiolla letkun saattamiseksi pohjaan. Pahimmillaan pintakerroksen paksuus on lähes metrin mittainen. Silloin ”siinä vois pitää vaikka tanssit”. Riskinä on tietenkin pulahtaminen. Joskus kaivoon on joutunut sukeltamaan esimerkiksi asiakkaan puhelimen perässä. Suhtautuminen jätöksiin on oltava maanläheinen ja arkinen.

Mielonen asentaa letkun kiinni jätevesipuhdistamon seinään ja napsauttaa ylipaineen päälle. Tavara alkaa valua seinän läpi putkistoon. Siellä jätevedestä erotetaan kiinteä jäte, kuten vieraat materiaalit, hiekka ja sora.

Astumme sisään halliin. Nyt haju valtaa kaikki aistini. Se ei ole voimakas, mutta saa ilmeen nyrpistymään ja synnyttää halun lisätä siedätyskykyä ajattelemalla mukavia asioita.

”Tänne kerätään koko Vihdin kaikki paska. Aika lievä haju siihen nähden.”

Vesi jatkaa matkaansa halliin, jossa se virtaa silmänkantamattomiin jatkuvassa allaslinjassa kymmenien siivilöiden läpi. Jätevesi puhdistetaan sekä mekaanisesti että biologisesti vedessä luontaisesti olevien bakteerien avulla. Hallin toisessa päässä näkyvyys pohjaan on jo kolme metriä.

”Eikö ookki aika jännä, miten puhtaaksi tän jäteveden oikeesti saa?”

Mielonen on suhteellisen tyytyväinen palkkaukseen. Rahaa saa sen verran, että pärjää ja tulee toimeen. Vaikka työ on keikkaperusteista, hän pyrkii pitämään päivänsä säännöllisinä kahdeksan tunnin rupeamina. Mielonen ei kuitenkaan kiellä, etteikö alan vaihto välillä houkuttelisi.

”Jos täältä puhdistamolta vapautuisi joskus vakituinen paikka, niin mä harkitsisin tosi vakavasti. Ja kyl mä joskus aikuislukiooki mietin. Toisaalta siitä pitäis taas jatkaa seuraavaan kouluun ja en mä oikeen tiedä, mitä niillä papereilla lopulta tekis.”

Jään kyydistä Nummelan linja-autoasemalla.

Mielosen puhelin soi jälleen. Se on esimies, jolla on taas yksi keikka tiedossa. Onneksi saman tien varrella kuin seuraava asiakas. Muuten Jussi ei ehtisi hakea poikaansa ajoissa.

Jään vilkuttamaan laiturille nurkan taakse kääntyvää punaista työjuhtaa. Tunnen itseni inspiroituneeksi asenteesta, joilla ihminen voi kääntää niin monen asian mielekkääksi. Paskallakin voi olla puhdistava vaikutus.