Teksti ja kuvitus: Anne Haussalo

Aloin tässä taannoin tiskatessani pohtimaan: Mitä on riettaus, ja miksi se kuuluu Groteskin arvoihin? 

Ripustautukaamme hetkeksi sanakirjamääritelmään. Kielitoimiston sanakirjan mukaan adjektiivi ‘rietas’ kuvailee jotakin ‘irstasta’, ‘rivoa’, ‘siveetöntä’ tai ‘paheellista.’ Sivistyssanakirjan tarjoaman synonyymiletkan mukaan riettaus on ‘säädytöntä’ ja ‘roisia’, suorastaan ‘moraalitonta’ toimintaa. 

Epäripustautukaamme mitä pikimmiten. Eikö alkanutkin jo henkeä ahdistaa? Minulla ainakin. Hierokaamme niskojamme, hengähtäkäämme. Punnitkaamme riettauden käsitettä uudelleen, sillä juuri tiukkarajaisiin määritelmiin hirttäytyminen luo normit sekä niiden ulkopuolelle jäävät, paheksuttavina pidetyt toimintatavat ja moraalittomiksi leimatut yhteisöt. 

Diskurssiteorian kiemuroihin sen syvällisemmin sotkeutumatta: kielenkäyttö ja identiteettien rakentuminen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Molempiin liittyy aina jonkinlaista rajanvetoa, ja rajoista kun on kyse, jää niiden toiselle puolelle väistämättä jotain. Tämä jokin uhkaa tulla mielletyksi kieroutuneena, uhkaavana, ylipäätään vääränlaisena. Törkeä, häiritsevä tai hyväksikäyttävä toiminta on toki asia erikseen, mutta usein säädyttömyyden leima lätkäistään minkä tahansa valtavirran ihanteiden ulkopuolella olemassa olevan, itsessään neutraalin tai jopa normaalin asian päälle. Viime aikoina tätä lätkintää on tuntunut tapahtuvan yhä useammin, entistä useammalta taholta ja aiempaa pontevammin. 

‘Riettaan’ määritelmään sisältyvä sana ‘säädytön’ on mielestäni melko paljastava; yhteiskunnan vallitsevat ihanteet määrittää hallitseva luokka, ja miksikäs muuksi luokkia ennen muinoin kutsuttiinkaan kuin ‘säädyiksi’. Säädyttömät olivat yhteiskunnan huono-osaisimpia, niitä joita katsottiin nenänvartta pitkin, jotka ansaitsivat silkalla olemassaolollaan säätyläisten paheksunnan. Mieleen nousee kuvia pöyristyneistä herroista ja kauhistuneista rouvista salonkien samettisohvilla, viuhkoja löyhytellään ja helmikaulakoruja väännellään.

Nykyään yhteiskuntarakenne ei ainakaan näennäisesti perustu jäykkään luokkajakoon, mutta selkeän säätypyramidin puuttumisesta huolimatta joku täällä päättää, millaisia ihanteita meille myydään. Nykypäivän neoliberalistisessa yhteiskunnassa hallitsevan luokan muodostavat ne, joilla on valta vaikuttaa siihen, mitä näemme, kuulemme ja pikku hiljaa sisäistämme – siis siihen, mitä päädymme lopulta kuluttamaan. Ärsykkeiden virtaan on helppo tulla imaistuksi ikään kuin vasten tahtoaan. Siksi onkin tärkeää olla valppaana sen suhteen, mihin kyseinen virta kuljettaa. Suunta tuntuu jälleen vaihtuneen, uoma kaartuu jyrkästi kohti yhä armottomampien ideaalien säätelemää maailmaa.

Monen näkökulmasta 2010-luku saatteli maailmaan avarakatseisuuden ja avoimuuden aikakauden – sosiaalinen media täyttyi kehopositiivisista sisällöistä, perinteinen media soi näkyvyyttä myös muille kuin muutamalle suosikki-angloamerikkalaiselleen, ja aina kesäkuun koittaessa suuret korporaatiot kantoivat kortensa tasa-arvon kekoon lätkäisten sateenkaariliput pakkaustensa kylkeen. 

Jotain on kuitenkin muuttunut. Käynnissä olevan vuosikymmenen aikana rasismi ja fasismi ovat pulpahtaneet jälleen pinnalle politiikassa ja mediassa. Normit ovat kaventuneet. Viihdeteollisuuden trendaavimmat kasvot keikkuvat kasaan kuihtuvien kehojen jatkeena, multimiljoonayhtiöt perääntyvät Priden sponsoroinnista ympäri maailman. Tämän pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Olemmeko taantumassa takaisin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa yhä useammanlainen olemassaolo mielletään paheelliseksi vain sen takia, että se jää hiekkaan piirretyn viivan väärälle puolelle?

Ehkäpä riettauden voisi tulkita hävyttömyyden sijaan häpeilemättömyydeksi, itsensä ja muiden kohtaamiseksi sellaisena kuin on. Ehkä, jos nykyisen trendin mukaisesti yhä useammat tahot päätyvät mieltämään tietyt itset ja muut lähtökohtaisesti ‘irstaiksi’ tai ‘paheellisiksi’, tulee riettaudesta vastarintaa. Voisiko riettaus olla mielenosoitus?

Ehkä riettaus voi edelleen olla myös pientä pervoilua, ajoittaista kevytkenkäisyyttä tai kaksimielisyyttä. Emme ole minkään edellämainitun yläpuolella, vaikka tässä taas flirttaillaankin ah niin ylevän luokka-analyysin ja yhteiskunnallisen kommentaarin kanssa. 

Riettauden kauneus piilee siinä, ettei sitä voi sulloa yhden- tahi toisenlaisiin jäykkiin raameihin. Uskonkin vakaasti, että kaikki riettauden ulottuvuudet voivat viettää rauhaisaa yhteiseloa saman kallon sisällä, saman lehden sivuilla.