Teksti: Nella Ruonala
Burnout-tarinoista on tullut nyky-yhteiskunnassamme ikään kuin eräänlaisia likaisia tunnustuksia, joita ihmiset tekevät puoliksi häpeillen ja puoliksi ylpeillen. Uupumusta kuvaillaan usein kokemuksena, jossa ihminen on antanut itsestään enemmän kuin kukaan olisi pyytänyt, ja silti hän kertoo siitä kuin se olisi ollut jollakin tavalla houkuttelevaa. Väsymys esitetään kuin arpi, joka on sekä ruma että kaunis – merkki siitä, että jokin on koskettanut häntä syvemmältä kuin hän täysin uskaltaa tai pystyy sanoin selittämään.
Resepti menestyksekkääseen elämään vaikuttaa nykyään koostuvan loputtomasta ponnistelusta ja kurinalaisesta itsensä hiomisesta. Tutkinnosta on tullut aikuisuuden mittatikku, jonka avulla mitataan, pysyykö yksilö mukana yhteiskunnan kiihtyvässä tahdissa. Korkeakoulututkinto pitäisi saada valmiiksi tavoiteajassa, mieluiten vielä hieman nopeammin kuin muut samanikäiset. Eikä pelkkä tutkinto riitä: sen täytyy olla moitteeton, täynnä vaikuttavia kurssivalintoja ja jotakin ”ainutlaatuista osaamista”, joka erottaa massasta ja antaa edes pienen etulyöntiaseman työmarkkinoilla.
Samaan aikaan pitäisi käydä töissä, jotta vuokra, ruoka ja liikkuminen hoituvat. Velasta on maalattu uhkakuva, joka seuraa kuin varjo, ja opintotuen nostaminenkin tuntuu olevan moraalisesti kyseenalaista. Silti odotetaan, että jokainen sijoittaa tulevaisuutensa, koska kukapa haluaisi tehdä töitä koko loppuelämänsä. Säästötilillä pitäisi olla puskuri yllättäviin menoihin, sillä vastuullinen ihminen on aina varautunut kaikkeen.
Tämän taloudellisen jonglööräyksen ohella aikaa pitäisi löytyä myös verkostoitumiselle, sillä sosiaaliset suhteet ovat nykytyöelämän valuuttaa. Verkostoja kerätään kuin keräilykortteja. Jokainen uusi kontakti on pieni voitto, joka ehkä jonain päivänä lunastaa itsensä. Vapaaehtoistyöhön olisi myös hyvä osallistua edes jollakin tavalla, sillä hyveetkin on nykyään paketoitu brändiksi. LinkedInissä voi kaiken tämän tehtyään kertoa muillekin, kuinka paljon välittää ja kuinka paljon enemmän tekee muihin verrattuna.
Ja kaiken tämän keskellä ei sovi kuitenkaan unohtaa fyysistä hyvinvointia. Salilla pitäisi käydä, lenkillä juosta ja kehoa huoltaa. Tuottavan yhteiskunnan jäsen ei saa väsyä, sillä väsymys tulkitaan heikkoudeksi. Ihmisen odotetaan toimivan kuin laite, jonka akku ei saa koskaan pudota liian alas. Pitää aina käyttövalmiina, aina valmiina suoriutumaan.
Olen huomannut ympärilläni ihmisten jopa romantisoivan burnoutia, ikään kuin se olisi jonkinlainen äärimmäisen omistautumisen kruunu. Uupumisesta on tullut kertomus, jossa kärsimys kääntyy kunnian merkiksi. Se on tarina ihmisestä, joka on ollut niin tärkeä ja aikaansaava, että järjestelmä on lopulta kuluttanut hänet loppuun. Burnoutista puhutaan kuin se olisi eräänlainen ammatillinen rippi tai rituaali, jonka läpikäyminen tekee yksilöstä vakavasti otettavan.
Rietainta tässä kulttuurissa on uupumuksen kilpailullisuus ja jopa seksikkyys. Kuka on tehnyt eniten? Kuka on venynyt pisimmälle? Kuka on niin loppu, ettei jaksanut tänään syödä? Kärsimyksestä tulee sosiaalisen vertailun väline, jossa omistautumisen taso mitataan uupumuksen syvyydellä. Mitä enemmän juuri SINÄ kärsit, sitä enemmän olet ”antanut kaikkesi” ja sitä “arvokkaampi” olet .
Juuri tässä kohtaa kysymys nousee esiin lähes itsestään: kuka hyötyy burnoutista? Kun uupumuksesta tulee kunnian mitta, järjestelmä saa käyttöönsä ihmisiä, jotka venyvät pidemmälle kuin heidän pitäisi. Huolestuttavaa on, miten uupuminen nähdään lähes väistämättömänä osana elämää. ”Kun tämän viikon vielä jaksaa, niin ensi viikolla helpottaa” ja ”kaikkihan me olemme vähän uupuneita” -repliikit normalisoivat rakenteellisen ongelman ja siirtävät vastuun yksilölle. Jos kaikki ovat väsyneitä, väsymys ei enää ole merkki siitä, että jokin olisi pahasti pielessä – se on vain osa tarinaa, jonka jokainen on velvollinen elämään.
Työtä, rahaa ja tehokkuutta ihannoiva järjestelmä on rakennettu niin, että väsynyt ihminen on sille hyödyksi. Väsynyt ei kyseenalaista, ei vaadi eikä hidasta tahtiaan. Järjestelmä vie salakavalasti kaiken energian ja vakuuttaa samalla, että vastuu uupumisesta on yksinomaan sinulla: sinun täytyy vain huolehtia itsestäsi paremmin ja priorisoida. Samalla sivuutetaan ongelman juurisyy – rajaaminen on lähes mahdotonta, jos haluat menestyä.
Ihmisestä on tullut resurssi, jota optimoidaan, mitataan ja arvioidaan jatkuvasti. Arvo sidotaan tuottavuuteen, ei hyvinvointiin. Järjestelmä ei tunnista ihmistä kokonaisena, vaan olettaa hänen jaksavan, venyvän ja sopeutuvan loputtomasti. Hyväksikäyttö ei ole näkyvää tai dramaattista, vaan arkista ja hiljaista: liian tiukat aikataulut, jatkuva tavoitettavuus, rajaton vastuu. Pienet, toistuvat venymiset kasaantuvat ja lopulta uuvuttavat. Joustamisesta palkitaan, mikä vahvistaa käsitystä siitä, että on normaalia antaa kaikkensa. Burnout ei siis ole yksilön heikkous, vaan järjestelmän suunnitteluperiaatteiden looginen seuraus.
Ajattelen, että burnoutin yleistyminen ei kerro vain työelämän rakenteista, vaan myös siitä, mitä me itse olemme alkaneet arvostaa. Jos kunnian, arvostuksen ja menetyksen mitta on se, kuinka paljon ihminen jaksaa kärsiä niiden eteen, olemme rakentaneet kulttuurin, joka palkitsee itsensä tuhoamisen. Ja kun kärsimys muuttuu sosiaaliseksi valuutaksi, kukaan ei enää uskalla olla se, joka pysähtyy. Ehkä meidän pitäisikin juuri siksi kysyä, miksi juuri uupuminen on se tarina, jonka haluamme kertoa toisillemme.
