Olenko mitä syön?

Suhteemme ruokaan on viimeisten vuosikymmenten aikana sekä monipuolistunut että monimutkaistunut. Samaan aikaan, kun olemme päässeet irti erilaisista satokausiin tai maantieteellisiin sijainteihin liittyvistä saatavuusrajoitteista, on ruokavaliosta kehkeytynyt kompleksinen identiteettikysymys. Ruokavalintojen tulisi tuottaa nautintoa, näyttää visuaalisesti miellyttäviltä, edistää terveyttä, korreloida arvojemme kanssa ja pelastaa maailma – sekä toivottavasti näiden ohella myös pitää meidät kylläisinä.

Lokeroita kaikille ja kaikelle

Vegaani, sekaani, lakto-ovovegetaristi, laktovegetaristi, pescovegetaristi, kotivegaani ja fleksaaja. Erilaisia ruokavalioihin perustuvia termejä ja titteleitä kehitetään lisää jatkuvasti. Ruoka-aineallergioiden yhteydessä ruokarajoitteisiin viittaavat nimikkeet ovat hyödyllisiä ja arkea helpottavia, mutta välttämätön tarve lokeroida kaikki ihmiset ruokavalioiden perusteella tuntuu keinotekoiselta. 

Pystymme toki luokittelujen kautta perustelemaan ulkopuolisille ruokavalintojamme sekä selittämään yksinkertaisemmin, miksi emme valikoituja ruoka-aineita halua tai pysty syömään. Mutta luokittelujen pohjimmainen syy tuskin kuitenkaan on se, että pystyisimme joka päivä muistuttamaan itseämme siitä, mitä saamme tai emme saa syödä. Tarve luokitteluihin ja lokeroihin onkin luotu meille ulkoapäin. 

Tarkkojen luokittelujen kylkiäisenä soppaan sekoitetaan usein rajoittuneisuutta, ehdottomuutta ja syyllisyyttä. Tahallista tai tahatonta poikkeamista itselleen asettamasta ruokavaliosta ei kuitenkaan tarvitse ajatella virheenä, vaan elämään kuuluvana joustavuutena.

Vaikka ruoka-aineiden rajoittamisen taustalla olisi hyvää tarkoittava motiivi, tulisi ruokavalion ensisijaisesti palvella syöjänsä terveyttä, eikä aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa. Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla. Huomion tulisikin kiinnittyä yksittäisten valintojen sijaan kokonaiskuvaan.

Mitä lautaselle sitten kannattaisi laittaa, jotta valinnat olisivat ympäristöystävällisiä, terveellisiä ja vielä edullisiakin? Vaikka vegaaninen ruokavalio on tutkimustulosten valossa todettu ympäristöä vähiten kuormittavaksi, ei ehdoton eläinperäisistä raaka-aineista kieltäytyminen ole ainoa keino oman ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämiseksi ja terveyden edistämiseksi.

Huolimatta siitä, että julistin ruokavalintoja rajoittavat luokittelut aiemmin teennäisiksi ja taipumattomiksi, tutustun seuraavaksi paremmin uusimpaan termitulokkaaseen, fleksaamiseen. Vaikka termi kuulostaakin huvittavasti nuorison keksimältä anglismilta, on sen toiminta-ajatus tarkemman tutustumisen arvoinen. 

Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla.

Fleksaamisella eli fleksitaarisella ruokavaliolla tarkoitetaan nimensä mukaisesti joustavaa kasvissyöntiä. Fleksaaja pyrkii ruokavaliossaan lisäämään kasvisten käyttöä sekä vähentämään lihan kulutusta motiivinaan ympäristöystävällisempi ja terveellisempi tapa syödä. 

Vaikka Cheek tuskin vuonna 2014 tarkoitti joustavaa kasvisruokavaliota räpätessään flexaamisesta, ovat kasvissyönti ja kasvisten lisääminen ruokavalioon olleet kasvavia trendejä viime vuosina. Fleksaamisessa ei ole tarkoitus asettaa tarkkoja sääntöjä sille, kuinka suuri prosentuaalinen osuus ruokavaliosta koostuu kasviksista, vaan ruokavalio perustuu valinnanvapaudelle. Fleksaamisessa kaikki pienetkin askeleet kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota ovat merkityksellisiä.  

Herää kysymys, pitääkö tällaisellekin nyt olla oma terminsä. Kenties, jos sen avulla voidaan kannustaa kuluttajia tekemään kestävämpiä ruokavalintoja. Termin suhteellisen tuntemattomuuden vuoksi itsensä esitteleminen fleksaajana saattaa vaatia vielä muutaman täsmennyksen, ettei termin käyttäminen muodostaisi mielikuvaa omilla kulutusvalinnoilla leveilystä. Kuten aiemmin totesin, kasvipainotteiseen ruokavalioon pyrkiminen ei kuitenkaan vaadi itsensä tituleeraamista fleksaajaksi. 

Virheettömiä vihanneksia

Ruoan ja ruoantuotannon ympäristövaikutusten arvioinnissa tarkastelun kohteena ovat useimmiten yksittäiset tuotteet ja raaka-aineet kasvihuonepäästöjen aiheuttajina. Luokittelujen ja lokeroiden ulkopuolelle jää kuitenkin monia ympäristötekoja, joita voi soveltaa omaan arkeen ruokavaliosta riippumatta.

Merkittävimpänä yksittäisenä askeleena on kotitalouksien ruokahävikin vähentäminen. Vaikka ilmastonmuutosta hillitsevät toimet vaativatkin laajoja muutoksia yhteiskunnan tasolla, ei oman roskapussin sisältöön perehtyminen vaadi käskyä korkeammilta tahoilta.  

Ympäristötietoisimmille kuluttajille faktat ja tilastot ovat varmasti tulleet tutuiksi, mutta kerrataan kuitenkin: ruokahävikiksi lasketaan jäte, jonka syntyminen olisi voitu välttää paremmalla ennakoinnilla, valmistamisella tai toisenlaisella säilyttämisellä. Suomessa ruokahävikkiä syntyy kotitalouksissa 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa, mikä tekee yksilön aiheuttaman ruokahävikin painolastiksi 20–25 kiloa (Luonnonvarakeskus). Tietoa ruokahävikin ilmastovaikutuksista siis löytyy, mutta miten sen voisi kanavoida toiminnaksi? 

Ruokakauppojen tarjonnan lisääntyminen heijastuu kiistatta kulutustottumuksiimme. Kiireisen arjen keskellä tuntuu houkuttelevalta astella ruokakauppaan ostamaan ainekset johonkin, mitä haluamme juuri sillä hetkellä, tai tilata sama annos suoraan kotiin kuljetettuna. Suunnittelemattomuus ja jatkuva kaupassa ravaaminen johtavat valitettavan usein ruokahävikin muodostumiseen, kun aiemmin ostetut raaka-aineet siirtyvät jääkaapin takimmaiseen nurkkaan uusien ostosten tieltä. 

Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin.

Ruokakaupassa meitä odottaa vaihtoehtojen loputtomuus. Mitä ikinä mieleemme juolahtaakaan haluta, voimme olettaa kaikkien ateriaan vaadittavien raaka-aineiden löytyvän markettien valikoimista. Vihannes- ja hedelmäosastolla ostoskoriin voi halutessaan kerätä vain täydellisimmin muotoutuneet yksilöt ja leipähyllyllä kaivaa häpeämättä sen kaikista kauimmaisen leipäpussin, jossa on pisimmälle ulottuva parasta ennen -päiväys. Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin. 

Rajattomalta tuntuvan valinnanvapauden vuoksi ruokasuhteemme perustuu epärealistisille odotuksille tuotteiden täydellisyydestä. Mikään luonnollinen ei ole virheetöntä, mutta silti vaadimme sitä kuluttamiltamme elintarvikkeilta. Edellisen päivän paistopisteen tuotteiden tai sinkkubanaanien epätäydellisyyttä korostetaan asettamalla ne erilleen muista tuotteista sekä alentamalla ne laadultaan alempiarvoiseen luokkaan.

Näin kuluttajille tehdään selväksi, etteivät nämä tuotteet vastaa sitä tasoa, johon ruokakauppa pyrkii. Kakkosluokan tuotteiden ostamisesta on tullut jalo hyväntekeväisyysele, vaikka jaottelu täydellisiin tai epätäydellisiin tuotteisiin tuntuu itsessään olevan pitkälle kehittyneen ruokakulttuurin etuoikeus.

Ratkaisuja ruokahävikkiin 

Kaappeihin kertyy mitä ihmeellisimpiä purkkien ja pussien loppuja, mutta onko mitään palkitsevampaa kuin saada hyödynnettyä ruoanlaitossa viimeisetkin jämät jääkaapista? Kekseliäisyyden kehittämisestä hyötyy niin henkilökohtainen ruokabudjetti kuin ympäristökin. Ruokahävikistä aiheutunut rahallinen menetys henkilöä kohden on keskimäärin 125 euroa vuodessa. Summalla voisi jätteen tuottamisen sijaan syödä esimerkiksi kahden kuukauden arkilounaat Unicafessa. Ruokaostokset kannattaakin suunnitella etukäteen muistellen kaappien sisältöä ja mahdollisesti pilaantumassa olevia elintarvikkeita. 

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute. Elintarvikkeiden valtavat pakkauskoot eivät suosi yksinasuvaa, minkä vuoksi yhden hengen kotitalouksissa syntyykin eniten ruokahävikkiä. Auton hansikaslokeron kokoiseen pakastimeen ei ole mahdollista säilöä sekä ylijääneitä aterioita, satokausivihanneksia että mökiltä kerättyjä mustikoita ilman harjaantuneita tetristaitoja. 

Myös yhden hengen pasta-annoksen keittäminen on kirjoittajan empiirisen tutkimuksen mukaan mahdottomuus, vaikka väitteelle ei valitettavasti löydy vielä tieteellistä taustaa. Ruokailuhetkien yhteisöllisyydellä onkin sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisen ohella ruokahävikin syntymistä vähentävä vaikutus.  

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute

Syyskuun 29. päivänä vietettiin ensimmäistä YK:n kansainvälistä päivää ruokajätteen ja -hävikin tietoisuuden lisäämiseksi. Globaalin ruokajätteen vähentämisen taustalla on tavoite kasvattaa ruuan saatavuutta haavoittuvassa asemassa oleville, alentaa hiilidioksidipäästöjä sekä vähentää painetta maan- ja vedenkäyttöön ruoantuotannossa (Food and Agriculture Organization of the United Nations). Vaikka arkiset ruokaan liittyvät valinnat tehdään kaupan ja keittiön välillä, suurimmat ruokaan liittyvät haasteet eivät kuitenkaan koske henkilökohtaisia ruokaidentiteettejämme tai ruokavalioiden kautta tehtyjä luokitteluita. 

Taloudellisen kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön avulla olemme saavuttaneet tilanteen, jossa monet aiemmin harvinaisiksi ylellisyystuotteiksi lasketut elintarvikkeet ovat osa arkipäiväisiä ruokaostoksiamme. Kehitys voi kuitenkin muuttua koettelemukseksi, jos emme pysty kääntämään kulkusuuntaa kohti ympäristölle ja terveydelle kestävämpiä valintoja.

TEKSTI: Outi Spolander

KUVAT: Sanni Sirén

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *