Kuuleeko Suomi?

Suomessa on nousussa media, jonka juju on tarinankerronnassa. Mikä podcast oikeastaan on ja miten se tehdään? Groteski etsi käsiinsä tekijät, joilla juttu luistaa – ainakin itsekseen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

Suomen podcasteilla on käynnissä näytön paikka. Puolessa vuodessa kotimaisten audiotiedostojen verkkolataamisesta ja -kuuntelemisesta on tullut valtavirtaa. Ensin vuodenvaihteessa aloitti Supla, Nelonen Median ensimmäinen yksinomaan Audio-on-demand -palvelu. Yle taas on panostanut alkuvuonna kahteen podcast-ohjelmaa, jotka ovat kuunneltavissa vain verkossa. Viime kuukausina ovat ilmestyneet myös mm. Puolustusvoimien Kipinä Radio ja Vapa Median Vapahtajat.

Samaan aikaan podcast.fi -facebook-ryhmässä on jo 160 jäsentä, ja twitterissäkin viestitellään melko aktiivisesti. Onko kyse siis buumista?

”Vielä on hankala sanoa, että onko tämä vain hype-käyrää ja havaintoharhaa. Ainakin nyt podcasteista puhutaan, siinä on tilaisuus”, arvioi Olli Sulopuisto, vapaa toimittaja ja mies, joka tietää podcasteista ”suomalaiseksi perustellusti aika paljon”. Sulopuisto muun muassa tuottaa Liberan podcastia, on yksi Ylen viikoittaisen tietotekniikkarevittely Vikasietotilan vetäjistä ja ylläpitää Jakso.fi-sivustoa, jonka tavoite on kerätä yhteen ja tuoda saataville kaikki suomalaiset podcastit.

”Teoriani on kuitenkin edelleen, että nykytilanne on eniten mediapöhinää. Kun jengi on puhunut tarpeeksi pitkään Serialista, niin kylvetään ideansiemen, josko Suomessakin voisi olla jotain samantyyppistä.”

Podcasteista on mahdotonta puhua mainitsematta Serialia, vuonna aloittanutta 2014 hittisarjaa yhtä kuuluisalta This American Lifelta. Baltimorelaisen murhamysteerin, oikeudenkäynnin ja vangitsemisen ympärillä liikkuva podcast yhdisti menestyksekkäästi suosittua True Crime -genreä ja tutkivaa journalismia ja teki sen käyttäen hyväkseen aitoja kuulustelunauhoja, vankilapuheluita ja haastatteluita sekä vangitsevaa musiikkia. Sarjan herättämät intohimot ja vieroitusoireet vetävät vertoja mille tahansa A-luokan HBO-tuotannolle.

Kaiken lisäksi Serialin julkaisu sattui yhteen Applen iOS8-ohjelmistopäivityksen kanssa, joka toi sisäänrakennetun podcast-sovelluksen ensi kertaa yhtiön sadoille miljoonille mobiilikäyttäjille. Teorian mukaan yhden pioneerisarjan vanavedessä yhä useampi kuulija löysi tiensä iTunesin vuodesta 2005 kasvaneeseen laajaan ja tasokkaaseen tarjontaan.

Saman kokoluokan ilmiöstä voi Suomessa vasta unelmoida. Sulopuisto arvelee, että Ylen lisäksi Suomessa on ehkä kourallinen toimijoita, joilla olisi rahkeita pyörittää vaikkapa Planet Moneyn ja Gimlet-podcastien tapaisia kiiltäviä jättituotantoja. Ja tyyypillisempi ohjelmaformaatti olisi silloin puhdaspiirteisempi puheohjelma, jossa samanmieliset tyypit höpöttelevät keskenään tai vaihtavat alansa kuulumisia – piirre, joka leimaa tavalla tai toisella kaikkia Sulopuistonkin podcasteja.

Yksittäisten läpilyöntien sijaan Sulopuisto keskittyisikin luomaan podcastaajille identiteettiä ja tilan vuorovaikutukseen, samaan tapaan kuin bloggaajille ja tubettajille aikanaan. Tärkeintä olisi tukea kokeilevuutta ja yhteisöllisyyttä. ”On oltava yhteisö, joka sekä seuraa mitä muut samassa jengissä olevat tekevät, että tuottaa sisältöä”.

On totta, että podcasteista puhuttaessa jo pelkkä termi särähtää korvaan – puhutaanko podcastaamisesta vai podcästingistä? Sanakirjakäännöksen lisäksi median perustulkintakin vaihtelee vastaajasta toiseen, eikä olematon tutkimustyö auta asiaa.

Sulopuisto ehdottaa työmääritelmäksi karkeaa kahtiajakoa. Teknisessä mielessä podcastaamisessa on kyse jakeluteknologiasta, audiotiedostojen lataamisesta tai suoratoistosta. Sen avulla podcastin kuuntelu verkosta onnistuu missä ja milloin vain, ja lähes aina ilmaiseksi.

”Olennaista on automaattisuus. Podcastin sisältöön ja genreen vaikuttaa todella paljon se, ettei sitä tarvitse lähteä joka kerta erikseen hakemaan. Suurin kynnys on kuitenkin siinä, että rupeaa ikinä kuuntelemaan edes sitä ensimmäistä.”

Tallennetusta radio-ohjelmasta podcastin erottaa kuitenkin yleisellä tasolla sen moninaisuus, kuluttamisen keskittyneisyys ja tekemisen vapaus. Verkossa lähes kuinka erikoislaatuinen aihe tahansa voi löytää uskollisen kuulijakuntansa, ja podcastissa jaksot kuunnellaan radiota useammin asiaan paneutuvasti.

Suurin vapaus podcasteissa radioon verrattuna on kuitenkin aika tai slotit. Kun tekijät ovat vapautettu ohjelmistosuunnittelun aikatauluista, jaksojen pituudesta ja ohjelman ilmestymistiheydestä, keventää se merkittävästi tekemistä ja mahdollistaa kokeilevuutta ja improvisointia sekä äänityshetkessä että leikkauspöydällä.

Podcastien perusominaisuuksiin kuuluu autotallihenkisyys – liikuteltavuus, helppous ja kokeilevuus. Simone Boccedi, markkinointitoimisto Dinglen Creative Planner oli kiertämässä työtovereineen Cannes Lions -festivaaleilla kesällä 2015, kun inspiraatio iski. ”Kuuntelimme joka päivä esitelmiä aivan uskomattomilta ihmisiltä, ja kaikkien yhteinen sanoma oli kokeile, epäonnistu, älä kysy lupaa vaan pyydä anteeksi jälkeenpäin”.

Boccedi otti neuvosta vaarin. Sen suuremmin konsultoimatta hän loi firmalle podcastin, johon matkaseurue päivitti paikan päällä kokemuksensa nauhalle esimerkiksi illallisen äärellä. Jaksot ladattiin päivittäin reaaliaikaisesti Soundcloudiin ja iTunesiin. Suomesta tullut palaute oli välittömästi kannustavaa, ja kun Boccedi nautti tekemisestä täysin rinnoin, konsepti tuotiin kotiin jatkokehitykseen.

Syntyi Dinglecast, digitaalisista trendeistä ja markkinoinnista kertova podcast, jonka toteuttamiseen Boccedi sai täydellisen taiteellisen vapauden. ”Mikä on melko uskomatonta, sillä tekeminen vie paljon aikaan, melkein työpäivän jaksoa kohden.” Suurin osa ajasta kuluu jälkituotantoon, editointiin- ja julkaisemiseen. Sitä seuraa markkinointi, esittelyn hakukoneoptimointi ja twiittien ajastaminen viikoiksi eteenpäin.

Podcastaamisen edellytys oli, että julkaisuaikataulu pysyy liukuvana. Boccedille Dinglecast on sivuprojekti, jossa asiakkaiden tarpeet ajavat ohi. Tai jos taustatutkimus jää tekemättä, äänityssessio siirtyy. Kaiken kaikkiaan uusi jakso ilmestyy vähintään kerran kuussa.

Vuodenvaihteeseen asti Boccedi haastatteli Cannesissa tavattuja markkinointimaailman pioneereja, osaa henkilökohtaisesti, osaa Skypen välityksellä. Kun lista loppui, toisella kaudella päätettiin keskittyä tarkemmin pinnalla oleviin trendeihin. ”Nyt podcastia viedään eteenpäin markkinointityökaluna, joten jatkossa saan varmaankin toteutettavakseni enemmän rakennetta, mutta en paljon”.

Boccedi on ammentanut vaikutteita sieltä täältä: henkilöhaastattelut Tim Ferrisiltä, kausimuotoisuus Serialilta ja teemakeskustelut /Filmcastistä.

Vaikka Dinglecastin aiheet on suunnattu asiakkaille ja alan kollegoille, tekijän omienkin lempijaksoissa on puhtaasti alan ulkopuolelta tulevia, mutta inspiroivia vieraita, jotka avaavat omaan työhön uusia näkökulmia.

Kerran vauhtiin päästyään Boccedista voi päätellä, että Dinglecastilla on pitkä tulevaisuus edessään. Työläimpäänkin editointityöhön verrattuna podcastaaminen on yhä blogintekemistä nopeampaa ja vieraiden jututtamisen ansiosta paljon palkitsevampaa. Podcastin jälkeen aiheesta voi kirjoittaa blogin samalla vaivalla ja jaksot kestävät paremmin aikaa. Sitä paitsi Boccedi myöntää puhuvansa paljon ja se välittyy koko hänen persoonastaan.

Podcastin tekeminen tuskin olisi mahdollista ilman vapautunutta suhdetta omaan ääneensä ja jutusteluunsa. Sulopuisto tunnustautuu luennoijatyypiksi ja Boccedi on huomannut, kuinka henkilökohtaisesti yleisö tuntuu tuntevan hänet pelkästään median perustella. Tällaisella asenteella on liikkeellä myös Henri Huikuri, 27-vuotias, Jämsästä kotoisin oleva opiskelija ja Hunri Heikuri Show:n isäntä.

”Show on vähän sellainen oma terapiaprojekti itselleni, ja jos joku siitä saa naurun tai pari, niin se on aina plussaa”.

Kommentti kiteyttää ohjelman sisällön hyvin. Tyypillisessä jaksossa voi kuulla, kuinka Huikuri flippailee kahvikupin äärellä, huudattaa vuoroin Tomas Lediniä ja vuoroin ryydittää monologia kirosanoilla ja ranttauksella, jota tarjoillaan vähän joka suuntaan. Show onkin 95-prosenttisesti hauskanpitoa.

Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö Huikuri olisi samaistuttava ja hauska tyyppi, joka tekee päteviä havaintoja elävästä elämästä. Parhaat kohdat vain sattuvat tulemaan hetkessä, pilalaulun tai imitaation muodossa. Esikuvatkin ovat podcastaavia stand-up-koomikkoja, kuten Joe Rogan ja Bill Burr

Huikuri nauttii kaikista podcastin vapauksista. Jaksot ilmestyvät viikoittain tai sitten eivät, teknisesti kaikki oleellinen onnistuu älypuhelimella, ja välillä mukana voi olla vieraskin. Samalla hän pyörittää kuitenkin somessa aktiivisesti ohjelman markkinointia usealla eri kanavalla.

Mitä yleisöihin tulee, Huikurista kuulee, että HHS:n latauskerroilla ei ole juurikaan merkitystä. Ohjelmaa kuitenkin tehdään etupäässä itselleen ja vasta sen jälkeen some-kaveripiirille. Sitä paitsi, Huikurilta puuttuu latauspalvelun maksullinen versio, joten data on muutenkin niukkaa. Vertailun vuoksi ohjelman YouTube -kanavalla (jossa muuten pyörii podcastien ohella humoristinen ruokaohjelma) on tällä hetkellä 75 tilaajaa, ja jaksojen katselukerrat vaihtelevat muutamasta kymmenestä useisiin satoihin.

Loppujen lopuksi Huikurin podcastaaminen on samalla viivalla Sulopuiston ja Boccedin kanssa. Kuunnella ja ottaa vaikutteita ympäristöstään, kehittyä tarinankertojana ja luottaa tekemiseensä – yleisön koosta riippumatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *