Olipa kiusallista!

Olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi, kirjoittaa Emilia Jaakkola.

 

Olen ollut äärimmäisen helposti kiusaantuva ihminen aina teiniajoistani lähtien.

Ensimmäinen kiusallinen muistoni sijoittuu ruokakaupan kassajonoon, kun olin vielä 12-vuotias varhaisteini.  Otin hyllystä käteeni Sultan-paketin, sillä luulin sitä kertakäyttöiseksi suihkuhatuksi. Ennen kuin vieressä seisova äitini ehti korjata erehdykseni, olin jo aloittanut lapselle tyypillisen, rutiininomaisen mangunnan: ”Äiti pliiiiis mä haluun tääään.” Opin kantapään kautta, että aina ei saa mitä haluaa.

Kiusallisissa tilanteissa kohtaamani ongelmat eivät niinkään liity kiusallisuuden fyysisiin ilmenemismuotoihin kuten tärisevään ääneen, änkyttämiseen tai punastumiseen. Noloja hetkiä syntyy, kun totean ääneen jonkin tilanteen olleen kiusallinen. Mikä olisikaan kiusallisempaa, kuin vaivaannuttavan hetken jälkeen huomauttaa, että ”Olipa kiusallista”! Jospa joku ei sitä vielä tajunnut.

Vaikka kiusaannun itsekin hyvin usein, olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi – vaikka se tapahtuukin pääosin tahattomasti. Ihmisten kiusaantuminen niin sanotusti vääränlaisissa tilanteissa on joskus äärimmäisen koomista. Olen omaperäisellä käytökselläni onnistunut hämmentämään lähipiirini lisäksi myös muun muassa lääkärin, fysioterapeutin, vakuutusvirkailijan sekä yläasteen opettajan. Lukijoiden myötähäpeää välttääkseni jätän kuitenkin nämä tarinat kertomatta.

Vuosien kuluessa olen tullut sinuiksi kiusaantumisen kanssa, ja hyväksynyt sen osaksi persoonallisuuttani. Kun hermostunut kikatus tulee, sitä on turha yrittää estää. Ainakin voin viihdyttää kanssaeläjiäni koomisilla kohtaamisillani ja nauruntäyteisillä tarinoillani. Elämä on paljon helpompaa (lue: kiusallisempaa) ripauksella itseironiaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *