Verkko koskettaa ja kohahduttaa

TEKSTI Anni Taskinen KUVA Alvi Pakarinen

Ensimmäisenä kirjana yliopistossa käteeni tyrkättiin Manuel Castellsin tiiliskivimäinen Communication Power. Lukukokemus oli, noh, pakahduttava.

Se, mitä keltanokkana teoksen koukeroisen teoriakudonnan läpi sain selvää, kiehtoi pientä mieltäni kuin hehkulamppu yöperhosta. Kirja punoo yhteen lankoja siitä, kuinka maailma, kuten sen nyt tunnemme, rakentuu verkostoille – löyhille ja alati muuntuvaisille yhteenliittymille.

Verkostot, verkostoituminen ja valta ovat viestinnän opiskelun ydintä. Erityisen hyvin Castellsin monimutkaiset ideat näkyvät internetissä – sen rakenteessa, käyttötavoissa, mahdollisuuksissa ja rajoitteissa.

Internet on tehnyt todeksi maailmanlaajuiset verkostot. Aluksi koko viestintäkanava oli vain harvojen ja valittujen käytössä, mutta nykyään nettiä ei voi  paeta, vaikkei välittäisikään pikselimaailmasta. Internetin kehityskaaresta kirjoittaa Roosa Kontiokari sivulla 36.

Hyviä esimerkkejä internetin piilevästä ja radikaalistakin vaikutuksesta arkielämään ovat erilaisten verkkohyökkäysten seuraukset. Uutena vuotena 2015 Tampereen keskustassa liikkuessani huomasin ihmisten kiroavan Otto-automaateille. Myöhemmin selvisi, että teini-ikäinen hakkeri oli verkkohyökkäyksellä lamaannuttanut OP-pankin toiminnan niin, että rahahanat olivat kiinni nostoautomaateillakin.

Tietoliikenteen valvonta herättää paljon tunteita suuntaan ja toiseen. Internetin on julistettu olevan sananvapauden tyyssija, neutraali alusta ja välineistö, jonka kautta ihmiset voivat kommunikoida vapaasti. Ihanne elää vahvana, mutta utopistista teknologista determinismiä on turha viljellä – teknologia ei automaattisesti tee maailmaa autuaaksi. Internet kytkeytyy aina poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihinsa, sillä ihmiset eivät viesti näyttöpäätteillään tyhjiössä.

Internetin anonyymikulttuurin maailmassa tuttuja ilmiöitä ovat myös vihapuhe, rikollisuus ja kiusaaminen. Näiden lieveilmiöiden vuoksi lainvalvojat jalkautuvat yhä enemmän verkkoon. Emma Viitanen ja Heidi Puomisto haastattelevat nettipoliisi Marko “Fobba” Forssia sivulla 12. Anonyymiutta eivät kuitenkaan hyödynnä vain rötöstelevät hakkerit tai vihaiset räyhääjät: anonymiteettia halutaan vaalia myös oman yksityisyydensuojan vuoksi.

Myös suuri osa y-sukupolven yhteisistä kokemuksista kytkeytyy jollain tavalla internetiin. Ennen Facebookia verkostoiduttiin IRC-Galleriassa, ladattiin musiikkia (tai viruksia) Spotifyn puutteessa Limewirestä ja pelattiin miinaharavaa nettiyhteyden takkuillessa.

Vuoden 2017 ensimmäisellä Groteskilla vaihtunut päätoimitus avaa uuden välilehden tulevalle vuodelle. Verkkoteemaisessa lehdessä sekoittuvat suloinen nostalgia, timantinkovat pohdiskelevat artikkelit sekä yhdeksänkymmentäluvun verkkosivujen tyyliin irrotteleva visuaalisuus.

Castells valaisi minua siitä, kuinka virtuaalimaailmat eivät kehity enää erillisinä todellisuuksina, vaan ovat yhä tiukemmin liitoksissa jokapäiväiseen kommunikaatioomme. Groteski 1/2017 on oodi tälle ajatukselle.

Oodi verkostoitumiselle

TEKSTI Anna Jaakonaho

Jokakeväinen työnhakukiima. Siitä on ruusuinen kuva vielä ennen joulua, jolloin näen mielikuvissani Aarresaaren ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Rantaviivalle päästyäni Aarresaari ei kuitenkaan ole sitä, miltä se vielä ulapalta näytti. Mieleni valtaa epävarmuus omista kyvyistäni, enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin näkymättömäksi. Mietin, miksen ole ollut taitavampi verkostoituja.

Niin, miksiköhän?

Jo pelkkä sana aiheuttaa suun kuivumista ja elohiiren poskipäähän. Verkostoitumista epäaidompaa puuhaa ei ole, ja harrasteesta saakin helposti vain tekohymyn rampauttamat suupielet. Systemaattinen verkostoituja tekee itsestään helposti vain puhuvan pään ja kävelevän CV:n. Vauhdissa saattaa jopa unohtua, miksi tätä tekee.

Verkostoituminen on kuitenkin pahinta, jos mielessä on vain päämäärä. Silloin se on jotain arkitekemisestä ja -ajattelusta irrallista. Jotain, mistä puuttuu aito vuorovaikutus. Jos lähtee ehdoin tahdoin verkostoitumaan, voi olla, ettei saa aikaan yhtäkään uutta, toimivaa verkostoa – edes muutamaa kytköstä. Kukaan ei halua olla toiselle vain hyöty, vaan vähintäänkin myös ihminen.

Tämänhän kaikki kuitenkin jo tietävät. Silti tuntuu, että sääntöjä tulkitaan eri tavoin.

On pelottavaa ajatella, millainen epäluulo työmaailman suhdeverkostoissa vallitsee. Koskaan ei voi tietää, hymyileekö tuokin minun asioistani muka kiinnostuneena vain, koska näkee minussa potentiaalisen resurssin. Toisaalta ilmiö saattaa esiintyä myös käänteisenä. Esimerkiksi LinkedInissä ystävät saattavat muuttua kilpailijoiksi. Koko seuraajien ja seurattavien yhteisö koostuukin vain uhkista omalle menestykselle.

Nämä ovat tietysti vain äärimmäisiä kärjistyksiä. Joskus voi silti olla vaikea nähdä, että työelämän ihmissuhteissa pätee se aivan sama, välttämätön peruslähtökohta kuin ystävyydessäkin: vastavuoroisuus. On vaikeaa kuvitella kovinkaan aitoa ihmissuhdetta ilman, että molemmat tuovat peliin jotain.

Näiden mietteiden jälkeen tuntuu itsestään selvältä, etten aio tulevaisuudessakaan verkostoitua. Sen sijaan vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin ja joiden tekemisistä voi olla aidosti kiinnostunut. Tulevaisuudessa kuka tahansa nykyisistä ystävistäni voi olla työkaverini. He ovat kaikista arvokkain verkostoni, kaikilla elämänalueilla. Ehkä joku heistä jopa palkkaa minut – unohtamatta tietysti sitä, että saatan tehdä itse saman muille.

 

Olitko sinäkin rikollinen?

Laitat videokasetin pyörimään. Odotat lempielokuvasi pamahtamista televisioon, mutta sen sijaan näyttöön ilmestyy inhokkimainoksesi. Raflaavan musiikin ja välkkyvän näytön saattelemana näkyy teksti ”You wouldn’t steal a car…”.

No, I wouldn’t. But I’d download one if I could!

Videon alussa näkyvän mainoksen pyrkimyksenä oli saada nuoret pois netistä lataamasta laittomia sisältöjä, kuten musiikkia. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan 15-16 -vuotiaiden yleisimmät rikokset liittyi laittomaan lataamiseen, ja 71% nuorista oli ladannut vuoden aikana netistä luvatonta sisältöä. Nyt tutkimukseen osallistuneet ovat 20-21 vuotiaita – rikollisiin saattaa siis kuulua paras kaverisi tai ainejärjestösi vastuullisin henkilö.

Luvaton lataaminen oli yksi niistä rikoksista, joiden tiedettiin olevan laitonta, mutta joita jokainen silti päätyi tekemään. Vuonna 2010 Elisan toiminnanjohtaja totesi Ylen uutisissa heidän verkkopalveluistaan kolmasosan menevän sisältöjen lataamiseen netistä. Aikana, jolloin netinkäytön laittoman ja laillisen toiminnan rajat olivat vasta muotoutumassa, oli vallitseva ajatusmaailma, ettei netissä olevasta sisällöstä tarvitse maksaa. Toiminnan sallittavuuden illuusio syntyi siitä, ettei kukaan ollut näkemässä tilannetta. Miten voisin ikinä jäädä kiinni?

Luvattoman lataamisen yleisyydestä huolimatta missään ei ollut selkeää opasta siihen, miten lataaminen toimii (johtuen siitä, että puuha oli laitonta). Ohjeet kulkivat huhuina kaveriporukoissa ja niitä selvitettiin googlaamalla ja kyselemällä keskustelufoorumeilla.

Esimerkiksi 23. helmikuuta 2008 nimimerkki keje44w pyysi apua lataamiseen Suomi24- keskustelufoorumilla: ”Mulla on ongelmana se että en saa ladattua musiikkia limewire-ohjelmasta mp3 soittimeeseeni..ohjelman saan näkyviin, mutta musiikkia en..voisko joku auttaa??? haluaisin yksityiskohtaiset ohjeet tai saako ne joltain sivulta netistä?” Vastaukseksi käyttäjä Ogopogo ilmoitti ottavansa yhteyttä virkavaltaan.  

Monissa kodeissa pidettiin hiljainen hetki vuonna 2010, kun Limewire, yksi suosituimmista vertaisverkoista, tuomittiin Yhdysvalloissa tekijänoikeusrikkomuksista ja sivuston toiminta loppui. Laittomat lataukset kääntyivät laskuun, kun keksittiin Spotifyt, Netflixit ja muut lailliset keinot sisältöjen helppoon löytämiseen ja hyödyntämiseen, vaikkakin lataamista vertaisverkon kautta tehdään edelleen.

Pahimmille nostalgiannälkäisille kuitenkin tiedoksi, että Limewiren suljettua sivustoa kunnioittamaan on tehty LimeWire Pirate Edition. Sen saa edelleen ladattua, mikäli haluaa muistella vanhoja, hyviä ja kiellettyjä aikoja.

Teksti: Roosa Savo

Seesteisyyttä etsimässä banaanisaarella

 

Australialainen tubettaja, Freelee the banana girl, on tunnettu hedelmäpitoisesta ruokavaliostaan. Groteskin toimittaja Vilma Ikola testasi, mitä todella tapahtuu, kun syö kolme päivää pelkkää banaania. 

TEKSTI Vilma Ikola

Banana islandiksi kutsutussa kidustusmenetelmässä uhri syö kolmesta päivästä viikkoon nk. monoaterioita, tässä tapauksessa banaania. Joidenkin mukaan banaaneja saisi syödä päivässä kolme, lisäksi juoda kolme lasillista rasvatonta maitoa. Toisten mukaan banaaneita tulisi syödä oman peruskulutuksen mukaan, sillä painonpudotuksen sijaan tavoitteena on yleinen hyvinvointi ja seesteisyys. Päädyn jälkimmäiseen tapaan, sillä ajatus vain kolmesta banaanista päivässä ahdistaa, vaikka lisukkeena saakin käyttää salaattia. Ihan kuin tämä homma ei muuten ahdistaisi. Onneksi saarelta ihanan olon löytäneet raportoivat olevansa nyt seesteisiä ja onnellisempia kuin koskaan. Maratonit ja vuorikiipeily eivät tunnu missään ja elämän tarkoituskin on selvillä. Otan tämän siis mahdollisuutena tulla paremmaksi versioksi itsestäni.

Ensimmäinen päivä

Dieetin aikana ei saisi juoda teetä, kahvia eikä alkoholia, mutta aloitan siitä huolimatta aamuni kahvilla. Tunnen olevani itsenäinen, vahva nainen, joka ei anna netissä möyhäävän banaanihullun riistää aamukahviaan.

En tavallisesti syö aamupalaa, mutta ryystettyäni neljästä banaanista ja cashewjuomasta tehdyn smoothien on olo yllättävän hyvä. Ja sitten se huononee. Oksettaa, on järkyttävän kylmä ja mieli tekee jotain suolaista. Kaksi tuntia aamiaisen jälkeen huomaan hakkaavani viestikenttään ”HALUUN SUOLAA”.

Päivälliseksi syön pannulla paistettuja banaanisiivuja. Kyllä, pannulla paistettuja. Ilman rasvaa. Ilman mausteita. En voi hyvin.

Koko päivä menee palellessa. Minua on varoitettu vatsavaivoista, mutta niiden sijaan kärsin pääkivusta. Särky on lähes tauotonta ja tahtoisin oksentaa. Tekisi mieli vetää naamaan Herbamarea suoraan purkista. Kauppareissu, joka tuntuu suorastaan kidutukselta, päättyy liukuhihnan päässä keikkuvan lapsen oudoksuviin katseisiin. Hermoni ovat niin kireällä, että tahtoisin vetää itkupotkuraivarit siitä, kuinka minulla on oikeus ostaa kilotolkulla banaaneja. Se siitä seesteisyydestä.

Onneksi on iltapalan aika. Matkin näkemääni kuvaa käärimällä banaanin salaatinlehteen ja otan kuvan. Naurattaa. ”Jumalauta kissat, nyt ollaan syvällä”, totean odottaen rohkaisevaa maukaisua. Sitä ei kuulu. Asennan puhelimeeni sovelluksen, joka näyttää montako tuntia, minuuttia ja sekuntia tätä helvettiä on jäljellä.

Toinen päivä

Näen unta, jossa teen helvetin herkullista pizzaa ja tajuttuani, etten saa syödä sitä, kutsun veljeni kylään ja katson kun hän lappaa siivut suuhunsa. Itse istun uunin edessä mussuttamassa banaania. Herättyäni olisin voinut vaikka tirauttaa pari kyyneltä.

Aamiaiseksi juon loput banaanismoothiesta, jota en pystynyt vetämään illalla. Lounaaksi on banaanijäätelöä, joka tuntuu jokseenkin lohdulliselta, vaikka saakin aivoni jäätymään.

Toinen päivä on selkeästi ensimmäistä helpompi. Tämä on kai nyt sitä seesteisyyttä, jota minulle luvattiin. Nälkä ei vaivaa ja olen alistunut kohtalooni. Olen jo yli puolessavälissä, joten tunnelin päässä on kai valoa. Kai. Eskapismi on tänään ystäväni, vaikka television katsominen lähinnä ärsyttääkin. En ole ikinä huomannut, kuinka paljon ihmiset sarjoissa syövät.

Tunnen outoa voimattomuutta, joten soitan isälle kertoakseni, kuinka idiootti olen. Toisin kuin toivoin, isä ei lohduta vakuuttelemalla, että olen kaikesta huolimatta ihan fiksu. Sen sijaan hän toteaa, että kun tämä kerta oli oma ideani, voin syyttää vain itseäni. Katsahdan uunissa kypsyviin banaaneihin ja totean totuuden sattuvan.

Kauppareissulla tapahtuu kauheita: banaanihyllyt ovat tyhjänä. Koko Prismasta ei löydy ainuttakaan banaania ja muut kaupat ovat jo kiinni. Onneksi löydän purkitettua banaanisosetta, joten en joudu nääntymään nälkään.

Kolmas päivä

Pää alkaa jo pettää. Ennen kaksimielisiltä näyttävät asiat tuovat nyt mieleen vain banaanit. Keltainen väri ärsyttää. Elämä ei hymyile. Toisin kuin on luvattu, en tunne tarvetta kuopia kukkapenkkejä. Ennen tätä julmaa ihmiskoetta kuvittelin sekoavani ja riehuvani kaupassa yrttiruukkuja tonkien tai auki repimieni multasäkkien keskellä hyppien. Tunnen kuitenkin lähinnä tarvetta kaivaa itselleni suuren kuopan, tunkea pääni sinne ja vetää mullat päälle.

Netissä hymyilevät raakaruokaluomuvegaanijoogaopettajat hehkuttavat, kuinka banaanisaarella puhdistuu kehon lisäksi mielikin. Olon luvataan olevan rauhallinen, mielen kirkas ja aikaa jäävän muuhunkin kuin ruoan ajattelemiseen. En huomaa näitä positiivisia vaikutuksia, vaan ajatukseni pyörivät tavallista enemmän ruoan ympärillä. Pelkkien banaanien sekopäinen mussuttaminen tuo mieleen vain vuosien takaisen syömishäiriön ja siihen liittyvän neuroottisuuden ja ahdistuksen, eikä sisäisestä rauhasta ole tietoakaan. Olen ennemmin levoton, sillä syömisen rajoittaminen tuntuu vangitsevan minut kotiin noiden keltaisten hirvitysten keskelle.

Voin kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin. Juon aamupalaksi loput soseesta ja haen tuskanirvistys naamallani muutaman banaanin loppupäiväksi. Ilta meneekin lähes paastolla, sillä banaanien näkeminenkin ällöttää. Pari tuntia ennen tämän masokistisen ihmiskokeen loppua yritän juoda smoothien, mutta puolivälin jälkeen sylkäisen suuni tyhjäksi ja alan kakomaan. Siinä lavuaarin yllä banaanisosetta kitusistani rykiessäni manaan nuo keltaiset paholaisen bumerangit alimpaan helvettiin.

Matkaa minuuden sisimpään olemukseen en ole tehnyt, mutta olen kyllä pohtinut suhdettani ruokaan. Kun ruoan olemus ällöttää, tulee syötyä vain silloin kun on todella nälkä. Tämä on joidenkin mukaan ihannetila: syö elääkseen eikä elä syödäkseen. Minä sain tästä irti lähinnä sen, että ruoka todella on ilo elämässä. Banaanit eivät ole ilo.

Painoa lähti kolmen vuorokauden aikana 900g. Uskon, että se on suurimmaksi osaksi menetettyä elämäniloa. Keskiyöllä kaadan itselleni gin tonicin ja kauhaisen suuhuni chilipähkinöitä. Siunattu suola, siunattu hulluus, kirotut banaanit!

Kuvitus: Iisa Pappi

Kuvat: Vilma Ikola