Kuka luulet olevasi, Ina Mikkola?

Teksti: Lumia Lammi Kuva: Anne Hämäläinen / Yle

Mä olen revolutionista, vallankumoustaistelija. Vaikka ammatiltani olen muun muassa toimittaja ja ohjaaja, niin se kuvastaa parhaiten sellaista kantavaa voimaa, jolla haluan tehdä asioita.

Uraasi tarkastellessa välittyy kuva, että olet tietoisesti pyrkinyt purkamaan stigmaa vaikeista aiheista. Onko tabujen rikkominen ollut journalistina ensisijainen tavoitteesi?

Kyllä se on ollut keskeistä. Tabut luovat pohjaa vallan väärinkäytölle ja ihmisten onnettomuudelle. Jos me tavoitellaan onnellisempaa yhteiskuntaa ja ihmisyyttä, meillä ei kannattaisi olla mitään tabuja. Journalismin ydintehtävä on välittää totuudenmukaista kuvaa maailmasta, ja se ei onnistu, jos emme murra tabuja, stereotypioita ja ennakkoluuloja.

Seksuaalisuus ei ole enää Suomessa samalla tavalla tabu kuin vaikka Ina <3 porno -sarjan aikoihin. Mutta liberaalissakin yhteiskunnassa esimerkiksi monisuhteisuus voi olla edelleen melko tabu, samoin todella vaikeat aiheet, kuten pedofilia. Meidän ei pidä ikinä hyväksyä lapsiin kohdistuvia seksuaalisia tekoja, mutta meidän pitää pystyä auttamaan tällaisia mielihaluja omaavia ihmisiä ilman stigmaa.

Myös tuoreessa podcast-sarjassa Ina Mikkola & portinvartijat ollaan tabujen äärellä, kun ihmiset laitetaan puhumaan omasta vallankäytöstään. Se on monelle kiusallista.

Kyllä, monelle se saattoi olla jopa ensimmäinen kerta, kun joutui reflektoimaan omaa vallankäyttöään. Kun kirjoitin 2021 Valtakirjani-teoksen, yritin popularisoida ja neutraloida vallan käsitettä. Meillä on edelleen todella suppea käsitys vallasta, ja harvemmin vaikkapa pohdimme, kuka päättää, millaista kulttuuria on tarjolla. 

Podcastia tehdessäni huomasin, että ihmiset tiedostavat oman valtansa tosi erilaisilla tavoilla. On oikeastaan aika huolestuttavaa, jos ei kykene myöntämään omaa valtaansa, koska silloin sen väärinkäytön riski kasvaa. Mutta jos vallankäytöstä ei puhuta, niin sen erilaiset tasot ja muodot pysyvät piilossa.

Ina <3 porno ilmestyi vuonna 2018 ja Runkkarin käsikirja vuonna 2020. 2010-luvun jälkipuoliskolla oli paljon keskustelua esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä ja kehopositiivisuudesta. Oletko huomannut, että asenteet olisivat tiukentuneet viime aikoina?

Seksuaalivähemmistöjen ohella on alettu yhä enemmän puhua myös sukupuolivähemmistöistä ja heidän oikeuksistaan. Huomasin jo Ina <3 pornon taustatyötä tehdessäni anti-gender -liikehdintää, joka on nyt vain vahvistunut vastavoimana vapautumiselle. Myös äärioikeiston nousun mukana tulee kaikenlaista rajoittamista ja sortoa. Niinhän se usein menee, että edistystä seuraa takapakki. 

Viime vuosina myös sellaiset feminismin muodot, joita en itse laskisi feminismiksi, ovat alkaneet nostamaan päätään. On esimerkiksi TERF-liikehdintää, joka ei hyväksy transnaisia. 

Äärioikeistolainen retoriikka on myös oppinut ottamaan haltuun feminististä retoriikkaa ihan uudella tavalla.

Kun näyttelijä Sydney Sweeney poseerasi mainoksessa vähäpukeisena urheiluvälineiden kanssa, syntyi kohu. Naisurheilijoiden mielestä Sweeney vähätteli työtä, jonka he ovat tehneet päästäkseen eroon jatkuvasta seksualisoinnista. Toiset taas puolustivat naisten oikeutta tehdä kehollaan mitä haluaa. Kummatkin argumentit ottivat lähtökohtansa feministisestä diskurssista. 

Feministinä mä vastustan kauneustoimenpiteiden yleistymistä. Niiden kohdalla tehdään samaa. Käytetään kehopositiivisuudesta ja jopa aborttioikeustaisteluista tuttuja argumentteja, että naisilla on oikeus päättää omasta kehostaan, vaikka oikeasti esteettisten toimenpiteiden normalisoituminen vain ylläpitää patriarkaattia. Myös tradwife-liikettä pyritään naamioimaan ties mihin valinnanvapauteen. 

Mun analyysi on se, että esimerkiksi kehopositiivisuuden viesti alkoi oikeasti tehoamaan. Silloin kauneusteollisuuden on ollut pakko reagoida siihen jotenkin. Ja tehokastahan on käyttää samoja keinoja ja sloganeita. 

Toisaalta vaikka popmaailmassa seksikkyydestä on tullut naislaulajille melko normi. Voiko se jossain kohtaa kääntyä seksuaalisen vapautumisen tavoitetta vastaan?

Muistan, kun Miley Cyruksen Wrecking Ball -musiikkivideo ilmestyi 2013, ja jopa minä olin siitä aivan shokissa. Vähän yli kymmenessä vuodessa on tapahtunut jonkinlainen ultra-seksualisoituminen, jonka myötä vastaava riettaus ei tunnu yhtään radikaalilta. 

Onhan se absurdia, että melkein jokaisella jenkkipopparilla pitää olla sääret näkyvillä. Olen miettinyt, miksi jopa Taylor Swift esiintyy aina bodyssa, vaikka eihän se sovi yhtään sen muuhun brändiin. 

Toisaalta myös vähäpukeisuuden voi tehdä monella eri tavalla. Minua ei kiinnostaisi, vaikka Zara Larsson olisi lavalla alasti, koska hän on niin vahva poliittinen kannanottaja ja naisasianainen esimerkiksi somessa. Se tekee myös seksikkyydestä voimaannuttavaa ja feminististä. Kun sitten taas vaika Sabrina Carpenterin kohdalla en ole varma, lipsutaanko kuitenkin mieskatseen miellyttämiseen Man child -henkisistä lyriikoista huolimatta.

Olet tehnyt someen eroottissävytteisiä videoita, joissa ihmisiä neuvotaan esimerkiksi äänestämään eurovaaleissa. Miten seksi ja politiikka sopivat yhteen?

Käytännön politiikka on lähtökohtaisesti tosi epäseksikästä: kuivaa, puuduttavaa, stressaavaa ja työlästä. Koska seksi on ihmisille kiinnostavaa ja kiihottavaa, sen liittäminen politiikkaan saa ihmiset kiinnostumaan. 

Se on oikeastaan aika läppä, että vaikka mä puhun näistä aiheista, olen itse asiassa usein aika siveyden sipuli. En esimerkiksi mielelläni esittele mun kehoa julkisesti. Mutta demokratia ja vaikuttaminen on mulle niin tärkeitä ydinarvoja, että niiden takia voin vaikka seksualisoida mun omaa kehoa somessa. Jos mä niin voin edistää jotain suurempaa agendaa, niin sehän on vaan hienoa. 

Seksiin liittyy aina leikkisyyttä ja vapautta, ja niin sanotun seksivasemmiston ohelle tarvittaisiin myös seksioikeisto, seksikeskusta, seksipersut, whatever. Vastavoimana mielikuvalle politiikan ankeudesta. 

Mikä on riettain asia, jonka olet työsi puolesta tehnyt?

Toimittajana olen halunnut tehdä rajanvetoa sen suhteen, kuinka paljon puhun henkilökohtaisesta elämästäni. Mutta yhdessä Boys Club -nimisen, seksuaalisuutta käsittelevän podcastin jaksossa kerroin omasta kokemuksestani Berliinin KitKat-seksiklubilla. Se oli henkilökohtainen ja seksuaalisesti kerrottu tarina, jossa oli kuitenkin missiona lisätä ymmärrystä ja ihmisten vapautumista.

Mä sain jaksosta kommentteja, jotka sai mut kyseenalaistamaan mun valintaa kertoa siitä. Mutta toisaalta ihmisten reaktio myös kertoi, että nyt ollaan jossain tabulevelillä. Jos jollain oikeasti menee niin yli hilseen mun kiva kokemus, niin sitten siitä oli itse asiassa tärkeää kertoa.

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten vaikeuksista löytää rakkautta ja seksiä. Ihmisten kohtaamisen eksperttinä, mutta myös milleniaalina –  mikä mättää?

Sanoisin, että alustatalouden aiheuttama fyysisen läsnäolon puute, mutta myös se, että ihmisistä on tavallaan tullut kertakäyttötavaraa. Ihmissuhteissa pelataan kapitalismin, ei ihmissuhteiden säännöillä, jolloin ihmiset typistyvät yksittäisiin tinderprofiileihin ja red flageihin. 

Millenniaalit oli ehkä ensimmäinen sukupolvi, joka alkoi isommin puhumaan tunnetaidoista ja siitä, että parisuhteessa voi asettaa omat rajat ja standardit. Mutta nuorempi sukupolvi on saattanut mennä metsään siinä, että ei tunnisteta mieletöntä individualismia ja yksilökeskeisyyttä. Samaan aikaan kun terapia- ja itsetutkiskelupuhe ovat lisääntyneet, saattaa kyky kuunnella ja tehdä kompromisseja unohtua. Jos jatkuvasti miettii vain sitä, miten olla parempi itselleen, eikä parempi muille, on vähän huono tilanne pariutua. 

Toki puhun itse myös harvinaisesta lähtökohdasta, että olen ollut saman ihmisen kanssa parisuhteessa 18 vuotta. Keskiössä on ollut kummankin halu oppia ja tehdä kompromisseja hukkaamatta silti itseään. Jos jostain mä oon elämässäni ylpeä, niin siitä, että olen voinut rakentaa tällaista ihmissuhdetta.

Pitäisikö ihmisten lisätä elämäänsä riettautta?

Kyllä, ehdottomasti. Aikuiset ihmiset ovat lähtökohtaisesti vitun tylsiä ennen kuin pääsevät vauhtiin. Olisi niin ihana maailma, jos me voitaisiin vapaasti kaduilla flirttailla toisillemme. Mutta ei sellaisella creepyllä tavalla, vaan niin, että meillä kaikilla vaan olisi niin vahva seksuaalienergia ja itsevarmuus. Tällaisessa ideaalimaailmassa meillä ei myöskään olisi häirintää tai ahdistelua, koska kaikessa ei olisi koko ajan kyse jostain seksiin tai penetraatioon tähtäävästä toiminnasta. Olisi vaan vapaampaa energiaa, joka voisi virrata tuolla ympäriinsä.

On harmi, että ihmiset olettavat flirttailuun aina liittyvän jonkinlaisia taka-ajatuksia. Heti tehdään selväksi, että ollaan vaikka varattuja. Mutta vapaampaa flirttikulttuuria voi rakentaa vaikka niin, että kehuu jotain flirttaavasti ja poistuu heti paikalta. Maailma paranisi huomattavasti, jos kehuisimme toisiamme enemmän.