Puinen silta seisoo yhä paikallaan. Sen jämäkät jalat ovat asettuneet vanhan kanaalin molemmin puolin. Auringonlasku on pingottanut Canal Granden reunuksille lumoavan sävyn. Talojen ylimmät kerrokset kylpevät valossa, kuten niin monesti aiemmin. Rakennus, jonka pohjakerroksessa ja edustalla ravintola sijaitsee, kuultaa kutsuvasti. Tietysti, kuin itse kiintotähtikin tietäisi, ettei mistään saa niin hyvää pizzaa kuin Accademian sillan lounaisen pään nurkalta.

Sillan tuoksu tuo mieleen Linnanmäen vanhan vuoristoradan. Miten tällaista mielihyvää voikaan syntyä pelkän hajuaistin välityksellä. Miksi puuta hyödynnetään niin harvoin rakentamisessa? Kai tuoksuilla voisi olla isompi painoarvo arkkitehtuurissa. Kaikki alaa opiskelevat olisi syytä lennättää tänne ottamaan oppia. Holistinen kauneus inspiroisi uusiin merkittäviin saavutuksiin. Holistinen sikäli, ettei ympäröivässä maisemassakaan moittimista ole. Tätä ainutlaatuisuutta voisi ihailla loputtomiin, jos vain nälkä ei olisi kasvamaan päin. Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.
– Huomaatko? On kadonneet ne selfiekeppimiehet.
– Totta.
– Hiljaista. Ihanan hiljaista. Saa keskittyä rauhassa.

Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.

Annan silmäni vaeltaa ympäristössä, jonka tunnen läpikotaisin vuorovuotisten vierailujemme ansiosta. Sillalta länteen avautuva näkymä on tosin hieman muuttunut, sillä jokunen rakennus on rivistöstä kadonnut. Näky on silti henkeäsalpaava. Melkein perimmäisenä erottuu Nani Bernardon luksushotelliksi muutettu palatsi, jossa mekin aikanaan olemme yöpyneet. Hienoa nähdä, että se on yhä pystyssä.

Sillan itäpuolella huomio kiinnittyy ensimmäisenä La Saluteen, joka korkeine kupoleineen hallitsee maisemaa. Vastarannalla, sillan kupeessa venetsialaisen gotiikan tyyppiesimerkit Cavalli-Franchettin ja Barbaron palatsit valvovat liikennettä vuosisataiseen tapaansa. Muutama gondoli näyttää vielä olevan vesillä. Muuten kanaali on kovin hiljainen, kun muistelee vuosien takaista tilannetta. Onhan täällä komeampaa näin, ei sen puoleen.

Guggenheimia en katseellani löydä, mutta tiedän sen olevan tuolla jossain. Emme ole siellä kyllä koskaan käyneetkään. Ehkä tällä reissulla pitäisi. Ohjelmamme on toki tarkkaan laadittu, resursseja koukkaukseen ei välttämättä ole. Voi olla, että se jää ensi kerralle. Katsotaan huomenna.

Varausta meillä ei ole. Rehellisyyden nimissä en oikeastaan edes muista, voiko ravintolaan niitä tehdäkään. Lähes aina on ollut tilaa. Luultavasti niin myös nyt.

Asetan suuosan takaisin paikalleen ja lasit silmille ja tarkastan tilanteen. Terassi, jolla on kymmenkunta pöytää, on liki täynnä, mutta aivan sillan kainalossa näyttäisi olevan vapaana pöytä kahdelle. Vakiopöytämme. Käyn varmistamassa asian lähimmältä tarjoilijalta. Kaksi, näytän sormillani ja viittaan pöytiin päin kohottaen kulmakarvojani kysyvään asentoon. Mies kääntyy, luotaa katseellaan terassin, kuikuilee taaimmaisten pöytien suuntaan ja nyökkää. Benvenuti! Hätkähdät, kun pulpahdan hakemaan sinut sillalta, jonne olet jäänyt odottamaan.

Vihdoinkin, uuvuttavan päivän päätteeksi saamme istahtaa alas ja nauttia vaivihkaa pimenevästä illasta. Rentoutumiseen soveltuvan asennon löytäminen vie hetken, sillä varusteet täytyy asetella tarkasti, minkä lisäksi pöytää tai tuoleja ei pysty siirtämään lainkaan, sillä ne on ilmeisesti pultattu kiinni kiviseen maahan. Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen. Se miltei korvaa hapen.

Sinä olet kaunis. Tunnelma on kaunis, samoin seurassamme illallistavat ihmiset. Venetsia, se on niin kaunis.

Ah, tarjoilija saapuu, kuulen itseni havaitsevan. Ruokalistoja ojentaessaan hän kysyy meiltä aperitiiveista. Luonnollisesti tilaan kaksi Aperol Spritziä. Laminoidut listat ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joiden punnitsemiseen tarjoilija ilmaisee antavansa aikaa. Vesi kohoaa kielelleni, kun silmäilen pastoja, mutta muistan, miksi olemme tänne tulleet.

Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen

Pizzavalikoima tuntuu loputtomalta, mutta valinta on lopulta helppo: Margherita. Yksinkertainen on usein kaunista. Sinä puolestasi yllätät, ja osoitat listalta Funghia. Entä mitä haluaisitte juoda ruoan kanssa, tarjoilija kysyy maljaa kumoavalla eleellään. ”Talon punaviiniä, kiitos. Onhan se vähätanniinista? 16 senttiä, molemmille. Ja vettä. Con gas”, viiton.

Tarjoilija pujottelee pöytien välistä sisälle. Ilmeisesti kasvoni ovat pysähtyneet hämmästyneeseen ilmeeseen, sillä tuijotat minua kysyvästi takaisin.
– En tiennyt, että pidät sienistä, selitän.
– Olen kyllä kertonut.
– Kummallista. Luulen, että muistaisin. Mistä lähtien?
– Monesti olen sanonut.
– Miksi en sitten muista kuulleeni?
– Ehkä et ole kuunnellut.

Annan asian olla, viestin sen sinulle. Minä kuuntelen kyllä, minä välitän, mutta ei tästä riitaa kannata kehittää. Käännyn katselemaan ohitsesi. Valoläikät veden pinnalla kilvoittelevat keskenään verkkaisesti. On lähes tyyntä. Kesäillan lämmin seesteisyys saa ajatukset palaamaan tänään koettuun ja nähtyyn.
– Oli upea se Liettuan paviljonki.
– Oli.
– Puhutteleva.

Tarjoilija tuo aperitiivien ohessa pöytään pienen korillisen juuri paistettua leipää ja laakean kulhon, jossa balsamicotilkka kelluu oliiviöljyssä. Ei aikaakaan, kun huomaan käteni hapovan tyhjää yrittäessäni hillitä nälkääni. Naurahdan ja olen viittoa tarjoilijaa tuomaan lisää, mutta erotan ilmeesi, enkä aivan kehtaa. Vatsa kurnii, joten avaan pöydässä valmiiksi olleista leipätikkupussukoista yhden, vaikka tiedän sen suolaisen hinnan näkyvän loppulaskussa. Ei täällä olla kursailemassa. Hymyilen sinulle.
– Ja huomenna Arsenaleen?
– Huomenna Arsenaleen.
– Kiva.
– Täytyy varustautua kunnolla. Se on pitkä kierros. Otetaan pari ylimääräistä pulloa mukaan.

Pizzat lainehtivat pöytään. Oi, miten ne ovatkaan hurmaavia! Mozzarella on sulanut tomaattikastikkeen lomaan täyteläisesti, tuore basilika hehkuu, herkkusienet puolestaan näyttävät suussasulavilta. Kuohkeat reunukset ovat kärähtäneet parista kohdasta, mikä muistuttaa täydellisyyden tavoittamattomuudesta. Quis feret uxorem qui constat omnia, totean mielessäni. Maku on epäilemättä jumalainen.

Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut

Tämä oli kaiken odottamisen ja vaivannäön arvoista, ajattelen. Ei tällaista voi kokea missään muualla.

Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut. Silta ja katu ovat tyhjentyneet ihmisistä, mutta tarjoilijat suhaavat vielä edestakaisin terassilla, jolla kymmenisen pöytäkuntaa nauttii pimentyneestä illasta. Harvat uloshengityskuplat, jotka ovat matkalla korkeuksiin, paljastuvat katulyhtyjen valossa.

Teksti: Leo Taanila
Kuvat: Inka Salminen