Teksti: Essi Sen

Kuva: Unsplash

Turkin politiikkaa on vaikea hahmottaa yhtenäisenä kokonaisuutena. Syynä ei välttämättä ole tiedon puute, vaan informaatiotilan sirpaloituminen ja rinnakkaisten todellisuuksien rakentaminen.

Mitä enemmän yritän ymmärtää Turkkia, sitä vähemmän se tuntuu käyvän järkeen. 

Joka kerta kun luulen pääseväni lähemmäs, kokonaiskuva tuntuu karkaavan. Uutiset tarjoavat sinänsä selkeitä selityksiä: Nato-neuvotteluja, sotilasoperaatioita ja presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kommentteja milloin mistäkin. Niiden perusteella maa näyttäytyy ennen kaikkea sotilaallisena ja diplomaattisena toimijana.

Silti jokin tässä selityksessä ei tunnu riittävältä. Miten sama valtio kykenee ylläpitämään kunnianhimoista ulkopolitiikkaa samaan aikaan, kun se kamppailee vakavan talouskriisin ja syvän yhteiskunnallisen polarisaation kanssa? Kuva alkaa hajota aina, kun yritän tarkentaa siihen lähemmäs.

Vastausta ei löydy pelkästään asejärjestelmistä tai diplomatiasta. Yhtä tärkeää on tarkastella sitä, miten Turkki hallitsee omaa informaatiotilaansa. Geopoliittinen vaikutusvalta rakentuu myös sille, miten julkinen keskustelu kotimaassa järjestetään.

Kuka hallitsee todellisuutta?

Ulkopolitiikkaa voi paperilla tarkastella sen tavoitteiden, liittolaisten ja riskien kautta. Turkin kohdalla kokonaisuus jää ontoksi. Ehkä siksi katse täytyy kääntää rajojen sisälle. Kysymys ei ole vain siitä, mitä Turkki tekee, vaan siitä, kuka maassa saa määritellä, mitä tapahtuu.

Viimeisen vuosikymmenen aikana merkittävä osa maan suurista televisiokanavista ja sanomalehdistä on siirtynyt hallitusta lähellä olevien liikemiesten omistukseen. Tätä kehitystä kutsutaan median kaappaamiseksi (media capture), jolla viitataan mediajärjestelmän riippumattomuuden korvaamiseen vähitellen poliittisella kontrollilla. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa media on pitkälti yksityisomistuksessa mutta silti institutionaalisesti hajautunut, Turkissa omistuksen keskittyminen kytkeytyy suoremmin poliittiseen valtaan.

Tämä selittää osan, mutta ei vieläkään sitä, miksi ymmärrys tuntuu jatkuvasti karkaavan.

Moderni disinformaatio ei pyri ensisijaisesti vakuuttamaan yhdestä oikeasta totuudesta, vaan murentamaan uskoa siihen, että objektiivista tietoa on ylipäätään mahdollista saavuttaa (Peter Pomerantsev, 2019). Kun yhteinen todellisuuspohja alkaa hajota, myös ulkopuolisen mahdollisuus hahmottaa tilannetta heikkenee. Politiikan tutkijat Sergei Guriev ja Daniel Treisman (2022) kuvaavat tätä spin-diktatuuriksi, jossa valtaa ylläpidetään ennen kaikkea informaatiota hallitsemalla, ei avoimella pakolla. 

Turkissa tämä näkyy myös kansainvälisissä vertailuissa. Lehdistönvapausindekseissä maa sijoittuu vuodesta toiseen häntäpäähän, ja mediakenttää luonnehtii poikkeuksellisen vahva polarisaatio.

Kun faktoihin perustuva yhteinen todellisuuskäsitys murenee, tilalle syntyy hyvin kyyninen kuva. Silloin kysymys ei enää ole, mikä on totta, vaan mikä versio todellisuudesta onnistuu vakiintumaan. Vahvin narratiivi ei voita, koska se olisi uskottavin, vaan koska sillä on eniten valtaa.

Kun sensuuri siirtyy pään sisään

Epävarmuus syntyy myös siitä, mitä jätetään sanomatta. 

Turkissa valtion kontrolli ei rajoitu perinteiseen mediaan. Se ulottuu verkkoon ja lopulta yksilön mieleen. Vuonna 2022 voimaan tullut disinformaatiolaki kriminalisoi harhaanjohtavan tiedon levittämisen tavalla, jonka rajat jäävät tarkoituksella epäselviksi.

Kaikkea ei tarvitse kieltää. Riittää, että ihmiset alkavat varoa.

Kun kirjoittaja epäröi ennen julkaisemista, sensuuri on jo tehnyt työnsä. Julkinen keskustelu kapenee ilman näkyviä kieltoja. Kun itsesensuurista tulee selviytymiskeino, kaikkia ääniä ei tarvitse enää erikseen vaientaa. Juuri siinä piilee digitaalisen autoritarismin tehokkuus.

Ymmärtäminen muuttuu entistä vaikeammaksi.

Rajojen yli, rajojen sisällä

Hämmennys ei rajoitu Turkin rajojen sisäpuolelle. Se kasvaa, kun katse siirtyy rajojen yli.

Toimittaja Hannah Lucinda Smith tarkastelee teoksessaan Hinterlands: Journeys through Europe’s Unfinished Frontiers (2026) Euroopan reuna-alueita tiloina, joissa sotilaalliset, poliittiset ja taloudelliset vaikutusverkostot kietoutuvat toisiinsa. Hänen kuvaamansa rajaseudut osoittavat, miten alueellinen vaikutusvalta ei rajoitu valtioiden omiin rajoihin, vaan rakentuu myös historian, turvallisuuspolitiikan ja viestinnän kautta.

Tätä näkökulmaa voidaan täydentää tarkastelemalla Turkin sisäistä ja ulkoista viestintää: sama valtio voi rakentaa eri yleisöille erilaisia poliittisia kertomuksia, joissa korostuvat tilanteesta riippuen esimerkiksi kansallinen turvallisuus, alueellinen vakaus tai globaalin etelän solidaarisuus.

Kansainväliselle yleisölle suunnattu viestintä korostaa vastuullisuutta, kansainvälistä oikeutta ja globaalia vakautta. Se hyödyntää sujuvasti länsimaista sanastoa, puhuu postkolonialismista, alueellisesta tasapainosta ja heikompien puolustamisesta. Viesti on tunnistettava – ja siksi uskottava. 

Tätä kuvaa vahvistaa Turkin rooli Ukrainan sodassa välittäjänä, joka samalla tasapainottelee omien intressiensä välillä Venäjän ja lännen suuntaan. Samaan aikaan maa on pyrkinyt profiloitumaan myös globaalin etelän puolustajana esimerkiksi Palestiina-kysymyksessä.

Kotimaassa sävy on toinen. Talouskriisin ja korkean inflaation keskellä samat ulkopoliittiset toimet kehystetään selviytymiskamppailuna, jossa kansallinen turvallisuus syrjäyttää muut kysymykset. Ulkoinen uhka toimii selityksenä myös sisäisille vaikeuksille. Samalla vaihtoehtoiset näkemykset jäävät marginaaliin.

Kyse ei enää vaikuta olevan pelkistä painotuseroista, vaan erillisistä todellisuuksista.

Kansainväliselle yleisölle Turkki näyttäytyy rationaalisena toimijana, joka operoi yhteisesti jaetuilla säännöillä. Kotimaassa sama toiminta esitetään välttämättömyytenä, jossa kriittisyys alkaa muistuttaa epälojaaliutta. Tämä kaksitasoinen viestintä ei ainoastaan selitä politiikkaa, vaan se tekee siitä myös vaikeasti haastettavaa. Se mahdollistaa tilanteen, jossa ulkoinen legitimiteetti ja sisäinen hyväksyntä rakentuvat eri logiikoille ilman, että niiden tarvitsee koskaan kohdata.

Tässä on ehkäpä koko asetelman epämukavin kulma. Ongelma ei välttämättä ole se, ettemme tiedä tarpeeksi, vaan se, että yritämme lukea Turkkia yhtenä todellisuutena. 

Voiko pelko riittää?

Turkin mediaympäristö viittaa siihen, ettei nykyaikainen autoritarismi tarvitse enää raskasta, näkyvää kontrollia. Siihen riittää epävarmuuden ja hienovaraisen pelon hallinta.

Kun valtio kykenee ylläpitämään kalliita ulkopoliittisia operaatioita talouskriisin keskellä ilman laajaa kotimaista kritiikkiä, kyse ei ole vain sensuurista. Kyse on todellisuuden järjestämisestä tavalla, jossa kansallinen etu ja vallan säilyttäminen sulautuvat yhdeksi.

Länsimaiselle turvallisuuspolitiikalle asetelma on ongelmallinen. Jos valtioita arvioidaan niiden kansainvälisen retoriikan perusteella, tarkastellaan näyttämöä, ei itse esitystä.

Geopolitiikan keskeinen riski ei tällöin liity pelkästään sotilaallisiin siirtoihin, vaan siihen, että viestinnällinen sumuverho hyväksytään todellisuutena. Jos näin käy, ongelma ei ole vain se, mitä emme näe.