Teksti: Frida Kriikku

Kuvitus: Elli Reinikainen

Kun Tom Wambsgans (Matthew Macfadyen) tarjoaa Succession-tv-sarjassa Greg Hirchille (Nicholas Braun) mahdollisuutta edetä firmassa, hän kysyy lähes kuiskaten, ‘haluaako tämä tehdä sopimuksen paholaisen kanssa’ – olettaen Gregin olevan tarpeen tullen valmis tinkimään moraalistaan. Greg hihittelee innostuneena ja vastaa sitten: ‘Mitä minä edes sielulla tekisin? Sielut ovat tylsiä.’

Tammikuu 2024. Saavun viime tipassa keskustassa sijaitsevalle presidentinvaalien ennakkoäänestyspaikalle. Vatsanpohjassa kutittelee. Olen valmis tekemään diilin paholaisen kanssa. Oloni on suorastaan ilkikurinen, olenhan tekemässä jotain vasemmistolaisessa ystäväpiirissäni täysin ennenkuulumatonta: antamassa ääneni kokoomustaustaiselle Alexander Stubbille.

Kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen astun koppiin maamme ainoissa vaaleissa, joissa äänestysvuoroa joutuu jonottamaan. Vedän syvään henkeä, olen tässä vaiheessa lähes kiihottunut. Nostan narun päässä roikkuvan kynän ja katson kuinka nätisti numero kahdeksan piirtyy paperille. Miten tuhmaa.

Tuona iltana laitoin äänestyskopissa liikkeelle sellaiset voimat, joihin en ollut osannut täysin varautua. 

Seuraavana päivänä ystäväni kysyivät varovasti, olinko oikeasti äänestänyt Stubbia; he luulivat sen olleen vitsi. Järkyttynyttä hiljaisuutta seurasi pitkähkö läksytys, jonka hallitseva sanoma oli, että olin hylännyt moraalini. Sain kuulla olevani huono vassari, jota ei selkeästi kiinnostanut antirasismi, ilmasto tai ihmisoikeudet. Arvojani kyseenalaistettiin sellaisella aggressiolla, että jopa välirikko tuntui yhtäkkiä mahdolliselta. Olin Stubbin TikTokeille naurava idiootti, joka toimi omien arvojensa vastaisesti, enkä raukka edes itse ymmärtänyt sitä. 

Vielä hetki sitten kokemani erotiikka vaihtui limakalvoja kuivattavaksi epätoivoksi naputellessani näkemyksiäni ryhmächattiin. Puolustin vaalikopissa harjoittamaani hulluttelua akryylikynnet näyttöä vasten paukkuen. Presidentti luopuu puoluekirjastaan virkaan astuessaan, selitin. Nämä ovat henkilövaalit, vaikeroin. En IKINÄ äänestäisi kokoomusta eduskuntavaaleissa, vakuutin. Presidentin tehtävät painottuvat muutenkin suurelta osin ulkopolitiikkaan, josta Stubbilla on paljon kokemusta. Stubb on sitä paitsi kielitaitoinen ja hyvä puhuja.

Blaa blaa blaa.

Puhuin paskaa ja tiesin sen. Oikeasti päätökseni oli täysin tunnepohjainen, ja heijasti siten myös vaaleille antamaani painoarvoa. Presidentti tulee joka tapauksessa olemaan valkoihoinen vanha mies, joten otetaan sitten se, joka hymyilee ja harrastaa triathloneja, ajattelin. Olin edustuksellisen demokratian väsyttämä, nyt halusin energisen pöhinäpressan. Ennen kaikkea halusin kuitenkin vähän irrotella. Olin kyllästynyt tähän vasemmistopiirien raskauteen, joka todisti jälleen itseään.

Kirjailija ja vasemmistolainen ajattelija Pontus Purokuru kirjoittaa tästä samaisesta raskauden tunteesta Kansan Uutisissa viime kesänä julkaistussa esseessään. Purokuru (2025) puhuu sisäisestä ja ulkoisesta “vasemmistoverosta”, joista ensimmäinen kohdistuu erityisesti kulutuspäätöksiin: “Pienistäkin iloista – matkailusta, taiteesta, popkulttuurista – pitää taistella läpi itsekriittisen reflektiokierteen: saako tästä nauttia, vai onko nautintoni jo lähtökohtaisesti kyseenalaista?” 

Kysymys resonoi, haaveilenhan itsekin esimerkiksi BMW x5 -sarjan bensaa syövästä katumaasturista, jonka ratissa pääsisin räppäri Gettomasan sanoin kuulemaan kun se iso kaunis germaani murisee. 

Olen myös itse syyllistynyt kyttäyskulttuurin ylläpitoon ja toisaalta pysynyt vaiti, jos oma mielipiteeni on ollut ristiriidassa sen hetken vassarikuplassa vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa. Purokurun mukaan yksi syyllistämisen lopputulos on toiminnan sijaan ihmisten poliittisesta toiminnasta irtautuminen ja ajattelun laimentuminen, minkä tunnistan itsessänikin. Se on myös seurausta maailmantilanteesta, joka on ollut synkkä ja lannistava jo pitkään ennen parin vuoden takaisia vaaleja.

Ulkoinen vasemmistovero on hieman monimutkaisempi konsepti. Tutkimukset, joihin Purokuru viittaa osoittavat, että vasemmistolaisuuteen liitetty politiikka, kuten tasainen tulonjako tai rasismin vastustaminen, yhdistää suurta osaa suomalaisista, mutta näitä arvoja ajavien puolueiden kannatuksessa tämä ei näy. Purokuru esittää, että vasemmistolaisuudesta tehdään oikeistolaisuutta avoimemmin identiteetti, johon leimattu uhkaa puolueen linjasta poiketessaan menettää uskottavuutensa tavalla, jota ei oikeistossa juuri tapahdu: “Identiteetti ja raskaat moraaliset vaatimukset karkottavat vasemmistolaisuudesta”.

Äänestysvalinnastani kaverien kesken keskustellessamme mainitsin erään yhteisen tuttumme, jonka tiesin myös äänestäneen Stubbia. Kuulemma valinta oli hänen kohdallaan kuitenkin hyväksyttävä eikä kriisiyttänyt suhdetta, sillä kyseinen tuttu ei ollut koskaan väittänytkään pitävänsä vasemmistoliitolle ominaisia arvoja kovin tärkeinä. Ongelma oli siis nimenomaan vasemmistoleimassa, joka kirkui otsassani ja oikeutti moraalieni totaalisen kyseenalaistamisen. Itsepä olin identiteettini valinnut.

Kenties juuri siksi Stubbin äänestäminen kutitteli samalla tavalla kuin rap-musiikissa toistuva “ryysyistä rikkauksiin” -teema. Kukapa ei haluaisi hypätä ankeiden kyttääjien ikeestä voittajien kyytiin, menestyä ja juoda Hennesyä keskarit pystyssä juhlissa, jotka eivät ikinä lopu? Kuten Purokuru tuo esiin, on mielikuvilla merkitystä: “Ainakin tietyllä halujen tasolla oikeisto lupaa ilahduttavaa kulutusjuhlaa ja valinnanvapautta, vasemmisto taas velvollisuutta, syyllisyyttä ja mustaa mieltä.” 

Oikeiston juhlissa on se huono puoli, että vaikka pääsisitkin menestyjien pöytään, ei se tee sinusta yhtä heistä. Vaalikopissa kokemani kutkutus oli vain sekoitus vitutusta ja arvoristiriitaa. Minussa on aina kytenyt pieni kokoomusliekki, sisälläni asuva Greg, jonka vuoksi nuorempana muun muassa kuvittelin tulevan sielunkumppanini olevan kokoomusta äänestävä rikkaan perheen kauppispoika. Mutta eihän teillä olisi mitään yhteistä, paras ystäväni sanoi. Ei meillä tarvikaan olla, vastasin, sillä halusin vaan jotain kiellettyä ja jännittävää. Halusin maistaa menestystä. Sitä paitsi, joskus sitä vasemmiston masentuneinta pöytäseuruetta katsoessa tulee mieleen, että fuck it, mieluummin tavoittelen nimeä listalle noihin toisiin bileisiin. Ainakin ne on luvanneet ilmaista samppanjaa.

Hakemani jännitys ei tietenkään koskaan realisoitunut. Sen sijaan olen seurannut katkerana, kuinka Suomen valtionjohto on kaiken muun sekoilun lisäksi pidättäytynyt tuomitsemasta Israelia Gazan kansanmurhasta ja syventänyt yhteistyötä entisestään. Ilahduttava kulutusjuhla vaihtui väsyneiksi jatkoiksi. Kuka vittu kutsui Benjamin Netanjahun tänne?

Stubbin äänestäminen oli kuitenkin tuskastuneelle vasemmistolaiselle pakollinen syrjähyppy. Minun oli irtauduttava symbolisesti kaikesta siitä, mikä vasemmistossa vaivasi. Olin seksittömässä avioliitossa elävä tylsistynyt rouvashenkilö, joka lopulta antautui vaaralliselle ja lihaksikkaalle vieraalle. Pettämisenä se näkyi ystävillekin. Tähän asti olimme tietääkseni paria vihreiden pussiin lentänyttä ääntä lukuun ottamatta kaikki äänestäneet vasemmistoa, ja ilmassa leijui selkeästi vahva oletus siitä, että näin tulisi aina olemaankin. Poliittiset kannat saattavat kuitenkin muuttua meistä kaikkein puolueuskollisimmillakin, ja mielestäni siihen on hyvä valmistautua.

Eräällä hiljattaisella Lontoon-reissullani keskustelin pubissa paikallisen kanssa. Kuultuaan minun olevan Suomesta, hänen kasvonsa vääntyivät leveään hymyyn. “Finland, oh yes, I like your president, he’s quite young isn’t he? Very fit and energetic!” hän hihkaisi ja löimme Guinness-tuoppimme yhteen. Halusin energisen pöhinäpressan, ja energisen pöhinäpressan sain. 

—

 

Purokuru, P. (2025, 28. elokuuta). Miksi vasemmistolaisuus tuntuu joskus raskaalta elämäntavalta? – Vastaus löytyy vasemmistoverosta. Kansan Uutiset. https://www.ku.fi/artikkeli/5202755-miksi-vasemmistolaisuus-tuntuu-joskus-raskaalta-elamantavalta-vastaus-loytyy-vasemmistoverosta