TEKSTI Anni Taskinen

Vuoden alussa olin vasta alkanut sulatella David Bowien tammikuussa ilmestyneen 25. albumin, Blackstarin, synkkiä lyriikoita ja jylhähköjä säveliä, kun media oli jo parin päivän päästä täyttynyt uusista Bowie-otsikoista.

Uutiset olivat tällä kertaa kaikkea muuta kuin iloisia: David Robert Jones oli nukkunut pois pitkän syöpätaistelun väsyttämänä. Iman Abdulmajidin puolison sekä Duncanin ja Alexandrian isän mukana sammui myös kulttuuritaivaan kirkas kestotähti, edelläkävijän aseman itselleen vakiinnuttanut rock-dandy.

Ullakolta löydetty pölyttynyt vinyyli, kannessa oranssitukkainen siro mies salama kasvoillaan. Heroes ja voittamattomuuden tunne. Nuoruuden uhma ja melankolia, Rebel Rebel ja Ashes to Ashes. Lähikirjaston levynurkkauksen B-kirjain, moneen kertaan läpi nuohottu. Ne lukemattomat tilanteet, tunteet, elämänvaiheet – säestyksenä sävelet aina Space Odditylta Blackstariin.

Kaikki tämä vilisi filminauhana silmissäni, kun epäuskoisena tavailin lehtien Bowie-muistokirjoituksia. Samankaltaisia flashbackeja saivat varmasti lukemattomat muut: ikäiseni, nuoremmat, vanhemmat ja paljon vanhemmat. Harva muu artisti on koskettanut niin monista ikäpolvista koostuvaa maailmanlaajuista ihmisjoukkoa. Tämä androgyyni avantgardisti jos kuka ansaitsee oman suuren, tähtipölyisen sivunsa kirjasta nimeltä Populaarikulttuurin Kaikkien Aikojen Uranuurtajat.

Ikonisimmillaan Bowie tunnetaan varmasti Ziggy Stardustina. Moni samaistui nuoruusiän kehitysvaiheissa artistin röyhkeydessään kiehtovaan sivupersoonaan ja Bowien identiteettisirkukseen ylipäätäänsä. Oli oivaltavaa huomata, että joskus on ihan ok tuntea olevansa eksyksissä itsensä kanssa. Olla kuin kuunkamaralta palloa tallaamaan pudonnut kalpea muukalainen.

On sallittua paukutella itsensä ja ympäristönsä sietorajoja, provosoida auktoriteetteja, kokeilla eri rooleja, olla ottamatta kaikkea niin vakavasti. Bowien artistiuran alkuaikojen lateksilta tuoksuva kapina puhuttelee nuoria. Vanhemmille se on puolestaan suloisen nostalgian lähde. Artistin kulttuurinen nerokkuus ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan 70- ja 80-lukujen teinien anomisten tunteiden tulkintaan.  Bowie on enemmän kuin Ziggyn, Aladdin Sanen ja Thin White Duken summa: hänen tuotantonsa tarjoaa elämyksiä huimasti laajemmalta skaalalta.

Bowien hämmentävää identiteettikirjoakin ihmeellisempää on nimittäin hänen musiikillinen diversiteettinsä – genrejen rajat venyvät kapellimestarin heilautuksesta suuntaan jos toiseen, välittämättä yleisistä musiikkibisneksen lainalaisuuksista. Mitä sitten, jos poolopaita vaihtuu kokovartalohopeaan tai rempseä glam rock svengaavaan souliin?  Bowielle ei myöskään ollut mikään ongelma siirtyä kaupallisen tanssittavan pop-musiikin kautta takaisin sointujen sulatusuuniin.

On makuasia, minkä artistin uran vaiheista tai albumeista mieltää parhaaksi, mutta se on varmaa, että valinnanvarasta ei ole pulaa. Bowie oli uskollinen omille musiikillisille intresseilleen aina loppuun asti, uskaltaen hypätä uudestaan ja uudestaan epämukavuusalueelle – kaiken kukkuraksi aina yleisönsä yllättävällä tavalla.

Artistin kokeellisuus ulottui muihinkin taiteenlajeihin: hän levitteli uskaliaasti siipiään myös elokuvarooleissa ja Broadwaylla, vieläpä varsin uskottavin suorituksin. Kuitenkin niin yleisönsä kuin kollegoidensakin silmissä Bowie oli ennen kaikkea virtuoosimainen muusikko ja erilaisuuden puolestapuhuja; hän ei sovittanut itseään muotteihin, vaan veisti ne itse.

David Bowie, elit 69 ihmisen vuotta, antaen ajallasi korvaamattoman lahjan vielä vuosiksi eteenpäin. Musiikki on ikuista – hengentuotoksesi ovat kaikkialla, kuolemattomina. Perintösi elää lukuisten artistien tuotannossa vuosikausia. Legendaarisen Berliinin kotisi edustalle Hauptstrasselle on syntynyt pyhiinvaelluskohde – paikka, johon surun, muistot ja kunnioituksen voi konkretisoida. Viimeiseksi lepopaikaksesi toivoit Indonesiaa, mutta kuten joskus itsekin sanoit: ”I don’t know where I’m going from here, but I promise it won’t be boring”.

Kiittäen, minä ja maailma.