Arda Yıldırım testasi onnellisuutta kuukauden ajan ja raportoi siitä Groteskille. 

Kun lupautuu testaamaan onnellisuutta kuukauden ajan, on lähtökohtaisena oletuksena se, ettei ole onnellinen.

Kysymys onnellisuudesta on pyörinyt mielessäni usein viimeisten vuosien aikana. Olenko onneton? Miksi 23-vuotias, ja mikäli elokuvia on uskomaan, elämänsä parasta aikaa elävä nuori nainen, jolla on kaikki hyvin, voisi huonosti?

Perheeni muistelee aina aikaa, jolloin nauruni valaisi huoneet ja vapautti energiaa. Olen aina kokenut kaiken hyvin voimakkaasti. Värit, maut, tunteet, äänet. Parhaita ovat ne hetket, kun osuu lämpimään keväiseen valonkajoon, poskia kuumottaa ja selkärankaa pitkin tuntee virtaavan jotain ihmeellistä energiaa. Ne on niitä hetkiä, jolloin muistuttaa joogaretriiteistä palaavia, autuaita ja rauhallisia, itse aurinkoja.

Kun ei muista, milloin näitä hetkiä ja tuota energiaa olisi viimeksi kokenut, on onnettoman leima lyöty otsaan ja olo on syyllinen. Toistaiseksi, kunnes toisin todetaan. Pelkäämme niin voimakkaasti kaiken romahtamista, ettemme uskalla heittäytyä siihen tunteeseen, joka on akuutisti päällämme. Miksi? Näin viestinnän opiskelijana on aina hyvä tuoda esiin median voima. Hukumme ja tukehdumme kaikkeen siihen hyvään oloon, joka muilla on ja tulisi meilläkin olla, ettemme huomaa olevamme onnellisia jo valmiiksi. Maksamme itsemme kipeiksi terapiasta, maitohappobakteereista ja pakastekuivatuista marjoista. Toisaalta, mikäli rahan arvoisilla kokemuksilla ja tuotteilla saa olonsa edes hetkeksi paremmaksi, onko se harhaa ja todellisuuden pakoilua? Lumevaikutus saattaa olla lumetta jollakin olemisen tasolla. Jotain kohtaa se meissä kuitenkin aina koskettaa.

Yhtenä päivänä havahduin ajatukseen, josta olin unelmoinut tietämättäni jo kuukausia. Eläke. Kerroin kavereilleni tämänhetkisestä suurimmasta unelmastani: petankkiseurasta, siitä omasta lounaskuppilasta, seuramatkoista ja ylipäätään leppoisuudesta. En ilmeisesti ollut yksin ajatusteni kanssa. Toisaalta taantuma päiväkotiaikaan ei olisi huono sekään. Vanhat Nalle Puhit ja Uppo Nallet olen katsonut itkien tyynyni märäksi. Tähänkö ollaan nyt tultu? Opiskelijat elävät niin stressaavaa ja hektistä elämää, että haluaisivat jutustella tuntikausia uimahallien saunoissa lapsenlapsista, säästä ja käytännössä odottaa kuolemaa (tai vasta vuoroisesti pyöriä kakkavaipoissa kokohaalarissa).

On 31.1. ja elämäni onnellisin kuukauteni on alkamassa huomenna. Yläkerrassa imuroidaan viereisen kirkon kellojen tahtiin, niin kuin aina sunnuntai-aamuisin. Makkarin puolella nukutaan eilisiä juhlintoja pois ja nähdään luultavasti korkealentoisia unia. Illalla on firman pikkujoulut ja sitä ennen DocPoint-näytös. Kaikki on hyvin.

Istun keittiössä, aamupala on syöty ja mielessäni pyörii äsken katsomani Wille Hyvösen dokumentin Onnelliset tapahtumat. Hyvösen puoliso Siiri lähti Lontooseen opiskelemaan, ja näin romuttui elämäänsä tyytyväisen Willen psyyke. Pieni särö arjessa, ja tietenkin rakkaan muutto, saivat Willen etsimään onnellisuutta. En nyt halua paljastaa dokumentin sanomaa, vaan kannustankin teitä kaikkia katsomaan sen.

Dokumentin pohjalta annankin koekuukaudellani uuden suunnan. En aio kokeilla olla onnellinen sellaisena, kuin koko muu maailma sen antaa ymmärtää. En aio osallistua hyvinvointikursseille tai tehdä elämäntaparemonttia tulokset ja täyspuhdistus mielessäni. Hyväksyn sen hetkisen tunnetilani sitä sen enempää analysoimatta ja annan itselleni armoa. Mikäli itkettää, itken. Tarvitseeko aina olla onnellinen?

Viikko 1 – Armoa

Monet asiat, joista olisin ennen tätä haastetta ahdistunut, olen saanut kukistetuksi hetken rauhoittumisella. Olen huomannut, kuinka rakennan päässäni valmiita suunnitelmia, niistä edes muille kertomatta. Odottaessaan paljon sitä tulee myös usein pettyneeksi. Kun avaa suunsa ja kertoo unelmistaan ja suunnitelmistaan, pääsee paljon helpommalla.

Ensimmäisen viikon aikana huomasin olevani itselleni paljon armollisempi. Tunsin oloni tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi. Kutsutaanko tätä nyt sitten itsevarmuudeksi? Olen aina kokenut olevani itsevarma. Tietenkin meissä kaikissa on niitä puolia ja ominaisuuksia, joista emme ole tulenkestävän varmoja. Nyt olen kuitenkin tuntenut päätösteni merkityksellisyyden, ainakin minulle itselleni. Teen päätöksen, ja seison sen takana. Helposti voisin jonkun toisen mielipiteen varjolla kokea omista päätöksistäni huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Se on kuitenkin mennyttä.

En voi kuitenkaan olla miettimättä tätä kirjoittaessani aiheeni triviaalisuutta ja vähäistä merkityksellisyyttä. Ketä kiinnostaa onneni? Tyydyn kuitenkin rauhoittelemaan itseäni dokumentin teon ykkös-säännöllä: omakohtaisuus. Konkretia saa ihmiset ajattelemaan myös omaa elämäänsä. Uskon, että kaikki pohtivat enemmän tai vähemmän samoja asioita.

Julistin ennen koeaikaani hyväksyväni ”sen hetkisen tunnetilani sitä sen enempää analysoimatta”. Olen tuntenutkin onnistuneeni siinä, mutta mitä enemmän annoin mieleni vain olla, sitä enemmän se lähti vaeltelemaan pilvissä keksien kaikenlaisia syy-seuraus –suhteita. Mitä vähemmän tein tietoista ajatustyötä, sitä enemmän huomasin ajattelevani ja pohtivani. Kiinnostavaa.

Viikko 2 – Kyyneleet

Ensimmäinen viikko meni pohtiessa omia päätöksiä ja mielenmaisemaa. Henkiset harjoitukseni ovat selkeästi kantaneet hedelmää. Olen jo kauan kärsinyt, ja toisaalta nauttinut, aikaisista herätyksistä. Menin nukkumaan milloin tahansa, olen herännyt päivittäin kuuden ja seitsemän välillä. Nyt olen onnekseni saanut huomata yöunieni pidentyneen tunnilla! Tämä voi kuulostaa pieneltä ilonaiheelta, mutta se yksi tunti on saanut pääni huomattavan paljon levollisemmaksi. Muistan herätessäni pitkästä aikaa kaikki uneni pienine juonenkäänteineen. Olin jo unohtanut, kuinka ihanaa on aamulla päivitellä unissa esiintyvien henkilöiden esiintymistä. Kuinka ihmeessä jouduin maalaismarkkinoille myymään pölyhuiskia ala-asteen musiikinopettajani kanssa?

Ajattelin käyttää tätä koejaksoa ajatellen siskoltani joululahjaksi saamani joogakäynnin. Vaikka aioin olla kokeilematta niitä perinteisiä keinoja, joilla ihmiset nykyään tavoittelevat mielenrauhaa (joka minulle tarkoittaa onnellisuutta), päätin antaa hot joogalle mahdollisuuden. Kaiken sen hikoilun ja puuhkutuksen keskeltä en valitettavasti löytänyt

nirvanaa. Haastoin toki itseni ja venyin varmaan viisi senttiä enemmän lattiaa kohti, mutta olo ei ollut yhtä autuas, kuin viime viikon pohdintojen jälkeen.

Postiluukusta kolahti tällä viikolla myös ikävä kirje. Entinen minä olisi luultavasti märehtinyt ja käsitellyt sitä pitkään ja hartaasti. Nyt huomasin pystyväni itkemään itkut ja katsomaan asian positiivisia vaikutuksia. Tässä tilanteessa ne olivat kylläkin melko minimaalisia.

Kun tilanne vaatii kylmiä hermoja ja rationaalisuutta, on melodramaattisuus onnellisuuden kannalta heivattava hetkeksi hattulaatikkoon. Tulevaisuutta ajatellen se on toki peiteltävä pumpuliin ja suihkutettava naftaliinilla. Kun seuraavan kerran on käyttöä nostalgian täyteisille ja puhdistaville kyynelille, voi sen taas kaivaa esiin.

Jälkipyykki

Onnen tavoittelu on kovin täyspäivästä työtä. Sitä miettii joka negatiivisen ajatuksen kohdalla sen triviaalisuutta ja suurempaa kuvaa. Keskustellessani läheisteni kanssa siitä, mitä onni heille merkitsee, on moni ollut sitä mieltä, ettei voidessaan hetkellisesti huonosti voi tuntea samanaikaisesti olevansa onnellinen.

Olen ymmärtänyt, kuinka onni ja onnellisuus eivät minulle itselleni ole jatkuvaa hyvää oloa. Se on jokin kantava voima. Se on kenties rakkautta ja luottoa siihen, että minusta välitetään ja tunnen itseni, heikkouksineenkin. Olen aina nauttinut perheeni ja rakkaitteni kanssa vietetystä ajasta. Nyt kuitenkin näen näiden suhteiden suuremman merkityksen. Tieto siitä, että olen osa jotain yhteisöä, perhettä, antaa jo onnellisuudelle hyvän lähtökohdan.