2020

Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Ilmiöt

Kuinka saa ottaa kantaa?

Call out -kulttuuri on voimistunut sosiaalisen median myötä, ja tuomion väärien sanojen tai sanoitusten käytöstä voi antaa verkossa kuka tahansa. Rap-artisti Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine tietää, miltä tuntuu, kun joutuu omiensa call outtaamaksi.

Teksti: Marissa Rämänen Kuvat: Heta Heikkala

Vuonna 2015 rap-artisti Mercedes Bentso, eli Linda-Maria Roine, julkaisi kappaleen Munaton mies, jossa puhutaan naisystäväänsä omistushaluisesti suhtautuvasta, väkivaltaisesta miehestä. ”Sä oot mies vaan lainausmerkeissä / Sun elimest ei voi puhuu ees senteissä / Melkeinpä ois selkeintä, suorilta sut kuohia / Mut annetaan mun sanojen toimia taas luotina”, Munaton mies -kappaleessa muun muassa sanotaan.

Romanitaustainen Roine kasvoi Itä-Helsingissä, jossa hän ajautui teini-ikäisenä osaksi huumeita käyttävien romanien yhteisöä. Siellä naisten alistaminen oli arkipäivää ja parisuhdeväkivalta normaalia. Roine eli itse suhteessa, jossa joutui alistetuksi ja pahoinpidellyksi. Venla Pystysen kirjoittaman, Roineen elämää käsittelevän Ei koira muttei mieskään -kirjan nimi kuvaa, millaisena nainen nähdään huumeita käyttävien romanien yhteisössä: ei aivan niin alhainen kuin koira, muttei arvoltaan ihan mieskään. Mercedes Bentson kappaleiden sanoitukset pohjautuvat Roineen omaan elämään ja hän pyrkii niillä ottamaan kantaa ja tuomaan kokemuksiaan julkisuuteen, usein provosoivin sanankääntein.

Kappaleen julkaisun jälkeen vasemmistonuori ja feministi Roine sai osakseen rajua kritiikkiä muilta vasemmistonuorilta feministeiltä. Palautetta tuli myös transmiehiltä. Kappaleen koettiin vahvistavan haitallisia sukupuolirooleja ja kappaleen sanoitusten koettiin viittaavan siihen, että ilman penistä ei voi olla mies – ja tämä nähtiin transfobisena. Keskustelu kävi kiivaana erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Roine call outattiin. Call outtaamisella tarkoitetaan erityisesti internetissä tapahtuvaa toimintaa, jossa ongelmalliseksi koetulla tavalla, esimerkiksi rasistisesti tai seksistisesti puhuva haastetaan julkisesti. Call outtaamalla pyritään saamaan call outattu ottamaan vastuu sanomisistaan, muuttamaan toimintaansa ja ymmärtämään toimintansa haitallisuus. Call out -kulttuuri pohjaa taisteluun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Julkinen call outtaaminen voi tuntua hävettävältä ja ahdistavalta, jos on pyrkinyt toimimaan oikein. Se voi myös lisätä vastakkainasetteluja – erityisesti, kun se tehdään samaa asiaa ajavien ihmisten kesken. Munaton mies -kappaleen nostattama julkinen paheksunta aiheutti Roineessa vastareaktion. Ei koira muttei mieskään -kirjassa Roine kertoo ärsyyntyneensä siihen, miten porukka, jonka oli aiemmin kokenut omakseen, kääntyi häntä vastaan. Vastareaktiona hän erosi Vasemmistonuorista, alkoi tarkoituksella ”vittuilemaan vassareille” ja kävi pyörähtämässä Kokoomusnuorten saunaillassa, joka sekään ei tosin tuntunut omalta. Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

“Call outtaamisen seurauksena alan tutkia vastapuolta, koska identiteettini on vielä hakusessa. Call outtaamisesta tulee tunne, että nämä eivät halua mua – haluaakohan joku muu? Mulla on kova tarve tulla hyväksytyksi”, Roine sanoo. “Keskustelu on mielestäni eri asia kuin call outtaaminen. Otan sen paljon paremmin.”

Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

Roine löysi lopulta itselleen porukan Vihreistä nuorista, joihin hän liittyi. Mutta vain kunhan häntä ei pyritä hiljentämään.

Call out -kulttuuri liittyy intersektionaaliseen feminismiin, eli ajatukseen siitä, että yksilöön kohdistuu samanaikaisesti erilaisia syrjinnän muotoja. Ne kasautuvat toistensa päälle: tummaihoinen nainen kohtaa syrjintää sekä sukupuolensa että ihonvärinsä vuoksi ja on siksi syrjitymmässä asemassa yhteiskunnassa kuin valkoinen nainen tai tummaihoinen mies.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien eteen taistelevat ovat aina nostaneet julkiseen keskusteluun haitalliseksi kokemaansa toimintaa. Sosiaalisessa mediassa call outtaaminen yleistyi, kun tummaihoiset naiset alkoivat siten puuttumaan muun muassa siellä kohtaamaansa rasismiin ja seksismiin: tuomalla julkisesti esiin tällaiset kommentit voitiin vaatia niiden esittäjää kohtaamaan sanansa ja muuttamaan käytöstään. Call outtaaminen oli heidän keinonsa puolustautua vahingollisia kommentteja esittäviä vastaan.

Call out -kulttuuri ei ole täysin ongelmatonta. Sen lisäksi, että call outtaaminen luo vastakkainasetteluja, antaa se mahdollisuuden tuomita toisia. Erityisesti sosiaalisessa mediassa toisten tekemisiin tartutaan hanakasti. Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama esitti oman näkemyksensä call out -kulttuurin haitallisuudesta Obama Summit -säätiön tapahtumassa lokakuun lopussa. Hän nosti tapahtumassa järjestetyssä keskustelussa esiin sen, miten ajan henkeen kuuluu ajatus tinkimättömyydestä. Obama puhui vallalla olevasta, sosiaalisen median korostamasta ajatuksesta, että muutos saadaan aikaiseksi tuomitsemalla – ja call outtaamalla – muita esimerkiksi väärien sanojen käytöstä. “Maailma on sotkuinen ja asiat ovat monitulkintaisia”, Obama muistutti keskustelusta julkaistulla videolla.

Sosiaalisessa mediassa asioihin voidaan ottaa kantaa nopeasti ja useilla alustoilla sen voi tehdä anonyymisti – usein vajavaisilla tiedoilla. Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön. Suuren ja samaa mieltä olevan yleisön edessä julkaistu kommentti leviää helposti ja call outattu voi tulla nopeasti tuomituksi kymmenien toimesta.

Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön.

Call out -kulttuuria on kritisoitu myös siitä, että se ei anna kohteelleen mahdollisuutta oppia ja muuttaa käytöstään. Munaton mies -kappaleen jälkeisen kohun aikana Linda-Maria Roine pahoitteli kappaleen sanavalintoja, mutta vastaanotto ei ollut pelkästään lempeä. “Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa”, Roine sanoo. ”Käytin Munattomassa miehessä sanoja, joiden tiesin loukkaavan kappaleen kohdetta eniten. Kun räppärinä tekee dissausbiisin, täytyy loukkaukset kohdistaa tiettyyn henkilöön. En olisi voinut haukkua sitä feministisin termein, koska ne eivät olisi vaikuttaneet samalla tavalla”, Roine kertoo.

Haitallisiin puhetapoihin puuttuminen on tarpeellista, ja vähemmistöjen kokema syrjintä tulee tiedostaa. Sillä, miten asian ilmaisee, on kuitenkin merkitystä. Roineen mielestä mediassa puhetapoihin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota, sillä sieltä ne tarttuvat helposti katsojille. Yksityishenkilöiden kohdalla Roine korostaa keskustelun ja perusteluiden roolia.

Roine kokee, että keskittyminen yksittäisiin sanavalintoihin vie huomiota muilta asioilta. “Romanit ovat Euroopan syrjityin vähemmistö, ja jos romania kutsutaan vahingossa jollain haitallisella termillä, niin siihen todennäköisesti sanotaan vain, että ‘älä käytä tota termiä’. Romaneilla on ongelmia, jotka estävät ihmisoikeuksien toteutumisen: ei saada töitä, ei saada asuntoa, eikä voida hoitaa arjen asioita, koska ei päästä sisään kauppaan. Termit ovat pienin ongelma romaneille”, Roine sanoo.

Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa.

Kun sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa on vaara tulla call outatuksi, nousee kynnys osallistua keskusteluun. Call out -kulttuurin aiheuttama tarve miettiä omia sanojaan ja käyttämiään termejä yksipuolistaa keskustelua, sillä kaikki eivät koe voivansa osallistua keskusteluun. Keskustelun ulkopuolelle on vaarassa jäädä myös vähemmistöihin kuuluvia ja marginaalissa olevia, joiden äänen tulisi kuulua keskusteluissa.

”Täytyy olla akateeminen tai ainakin helvetin hyvä edes jossakin kielessä, jotta tietää edes perustermit. Se on ulossulkevaa. Romaneilla on keskimääräistä pienempi sanavarasto, koska suomea tai romanikieltä ei kumpaakaan puhuta täydellisesti. Niitä puhutaan useimmiten sekaisin. Sen lisäksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät sanat ovat tabuja”, Linda-Maria Roine sanoo. 

“Jos mun on vaikeaa päästä mukaan keskusteluun, niin miten sitten joku huumeita käyttävä romaninainen Itäkeskuksesta, joka vasta miettii, että onkohan ok, että sen mies hakkaa sitä joka päivä? Sitä syrjii valtaväestö, ja sen lisäksi se saa turpaan. Sillä on jäänyt joskus kahdeksannella luokalla koulu kesken. Sitten, kun linkkaan sen johonkin feministiryhmään ja sanon, että kerro täällä kokemuksistasi, niin se käyttää jotain väärää sanaa ja sen kimppuun hyökätään. Se on kauheeta, eikä todellakaan mitään kaikkien feminismiä”, Roine sanoo. “Jos kertoo julkisuudessa oman tarinansa, pitää pelätä, että kertooko sen jollain väärillä sanoilla”, Roine lisää viitaten siihen, miten on itse julkisuudessa kertonut omista kokemuksistaan.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, Munaton mies -kappaleen aiheuttama kohu on laantunut ja Linda-Maria Roine on vakiinnuttanut paikkansa feministisenä artistina. Miten Roine näkee kappaleen aiheuttaman kritiikin nyt? “Totta kai saa sanoa mielipiteensä, mutta se ei tarkoita, että asia on niin. Jos sanotaan, että kappale on transfobinen, niin se ei välttämättä ole. Ja jos sanon, että se ei ole transfobinen, niin sekään ei ole mikään absoluuttinen totuus. On vain näkökulmaeroja, eikä yhtä totuutta. Miettisin kyllä tekoprosessissa enemmän asiaa, mutta nimenomaan siltä kannalta, että miten joku transmies kokee sen. Ei kiinnostaisi muiden mielipiteet”, Roine toteaa.

On tärkeää ottaa vähemmistöt huomioon ja miettiä mitä, miten ja missä yhteydessä sanoo jotakin. On myös tärkeää, että ääneen pääsevät mahdollisimman monet vähemmistöjen edustajat – myös ne, joiden sanavarasto on rajallinen. Sosiaalisen median mustavalkoisuus tuo oman lisänsä keskusteluun, eikä se, mikä on oikein tai väärin ole kiveen hakattu. “Kenelläkään ei ole valtaa määritellä, että mikä on absoluuttisesti oikein ja mikä väärin”, Roine muistuttaa. “Se olisikin tosi pelottavaa.”

Yleinen

Missä suimme kerran

Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.

Yleinen

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

TEKSTI Antti Putila & Leo Taanila KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

Mamu, joka osaa käyttää Twitteriä.

Kerro jotain taustastasi.

Olen kotoisin Venäjältä. Olen opiskellut ruotsiksi eli se on mun “äidinkieli” täällä. Suomen kielen olen oppinut kavereiden kautta, en ole sitä koskaan opiskellut. 

Twiittaat hyvin aktiivisesti muun muassa politiikasta. Mistä kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin?

Periaatteessa koko mun perhe on aina ollut melko poliittinen. Faija on aina sanonut, että politiikkaa kannattaa seurata. Siksi hain myös opiskelemaan valtiotieteitä.

Haastattelua edeltäneen kuukauden aikana twiittasit yli 1 000 kertaa. Mistä aika ja energia moiseen?

Ei se vie kovinkaan paljoa energiaa. Olen tosi nopea lukemaan. Herätessäni avaan Twitterin, sitten Hommaforumin, Futisforumin, Punk in Finlandin ja Ylilaudan. Käyn kaikki läpi. Siihen ei mene kovin kauaa. Voin aamulla kirjoittaa kymmenen luonnosta ja julkaista niitä päivän mittaan. Töissä voin viiden minuutin tauon aikana laittaa kymmenen twiittiä, mä olen suht tehokas. Ei se oikeasti ole raskasta. 

Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä.

Tavoitteletko jotain aktiivisuudellasi?

No, mä en tykkää äärioikeistosta ja natseista. Kai tavoite on vähentää niiden tukea yhteiskunnassa. Ja sitten mä shitpostaan aika paljon huonoja meemejä.

Niin, Twitter-profiilissasi kerrot olevasi äärioikeistoasiantuntija. Milloin kiinnostuit aiheesta?

Varmaan 2011 aiheen ollessa nousussa. Minulla on myös tausta, josta natsit eivät tykkää, minkä takia se alkoi kiinnostaa, ja aloin lukea enemmän aiheesta. Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä. Ilman sitä on todella vaikeaa ymmärtää, mitä mieltä äärioikeistolaiset ovat, ja minkälaiset asiat niitä yhdistää ja erottaa. Pienet nyanssit voivat aiheuttaa giganttisia riitoja koko liikkeessä. Lapuan liikkeen historiaa on tutkittu paljon, mutta myöhempiä liikkeitä melko vähän.

Twiittaan noista aiheista, koska Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka sitä tekisi. Historiantutkija Oula Silvennoinen on viime aikoina lähtenyt twiittaamaan paljon enemmän. Äärioikeistotutkija Tommi Kotonen on tullut myös Twitteriin, mutta hän on vähän epäaktiivisempi. 

Aiotko itse paneutua aiheeseen akateemisessa elämässäsi?

Luultavasti. Saan pian valmiiksi kandini, joka käsittelee sitä, minkälainen sisäinen jarrujärjestelmä on estänyt Soldiers of Odin -ryhmää käyttämästä väkivaltaa, vaikka heillä olisi aika kova väkivaltapotentiaali. Tutkijan urasta en osaa sanoa. Apurahahakemuksien tekeminen ei välttämättä kiinnosta. Instagram-tarinoista olen nähnyt sen stressaavuuden.

Ahdistaako kaiken ikävän lukeminen?

En sanoisi, että ahdistaa. Joskus tulee sellaisia päiviä, että vituttaa tämä paska, esimerkiksi silloin kuin Uudessa-Seelannissa tapahtui terrori-isku. Pystyn onneksi palaamaan takaisin raiteilleni melko nopeasti.

Mitä teet kun et ole netissä?

Opiskelen ja käyn töissä. Mä tykkään pyöräillä paljon, harrastan vapaaottelua ja urheilen. Luen myös tosi paljon. Joskus se on vaikeaa, jos puhelin on vieressä. Olen Twitterissä viisi minuuttia, sitten luen viisi minuuttia.

Voitko suositella jotain kirjaa?

Viimeksi luin Benjamin Carter Hettin Death of Democracyn. Se käännettiin suomeksi, mutta ostin sen englanninkielisenä, kun en jaksanut odottaa sitä kirjastosta. Se oli tosi selkeästi ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koetko olevasi jonkinnäköinen vallan vahtikoira?

En oikeastaan. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on kohta 10 000 seuraajaa ja aloin olla huolellisempi sen suhteen, etten jaa sellaista materiaalia, joka voisi vahingoittaa ihan tavallista kansalaista. Siksi peitän henkilöiden nimet, kun jaan jonkin hauskan kuvan Facebook-kommenteista, vaikka ne ovatkin julkisia viestejä ja kenen tahansa luettavissa. Yritän sensuroida, vaikka ne eivät tulekaan mistään privaattiryhmästä.

Koen, että mulla on jonkin sortin vaikutusvaltaa, koska joskus kansanedustajat uudelleentwiittaavat, ja jotkut perussuomalaiset luulevat, että mä olen vaikuttanut esimerkiksi Iltalehden linjaan tai tällaista. Jani Mäkelä kirjoitti, että mun takiani Iltalehti on tarjonnut Maria Ohisalolle mahdollisuuden vastineeseen, kun otsikko oli huono. Silloin tajuaa, että on päässyt jonkun ihon alle.

Saatko törkyä yksityisviestein tai muuta kautta?

Yllättävän vähän. Varmasti saisin enemmän, jos olisin nainen tai kuuluisin seksuaalivähemmistöön. Ehkä kerran kuukaudessa tulee sellainen “tapa ittes” -juttu. Noin viisi vuotta sitten oveeni liimattiin jokin tarra, mutta se oli ainoa tuollainen tapaus. Sisältö liittyy harvemmin venäläisyyteeni, mutta esimerkiksi natsit ovat korostaneet juutalaista taustaani.

Minkälaisia ajatuksia Venäjä herättää sinussa nykyisin?

Sukulaisiani asuu siellä, mutta en oikeastaan ikävöi sieltä mitään. Mulla on kaksoiskansalaisuus, enkä periaatteessa tarvitsisi Venäjän passia mihinkään, mutta siitä on paljon vaikeampi luopua kuin monet luulevat. Se vaatii paljon paperitöitä ja rahaa, jotta voi todistaa olevansa velaton ja niin edelleen. Kun käydään keskustelua siitä, mikseivät Venäjän kansalaiset luovu toisesta passista, tätä ei tiedetä. Maan johto on ihan perseestä, mutta kansaa ei siihen saa sekoittaa. Ne ovat ihan eri asioita.

Miten sosiaalinen media on mielestäsi muuttanut politiikkaa?

Nuoriso ei saa uutisia enää niin paljoa peruskanavista kuten esimerkiksi Yleltä, vaan sosiaalisesta mediasta. Myös vanhemmat ihmiset ovat siirtyneet valtamedian ulkopuolelle ja tämä näkyy siinä, että monet salaliittoteorioihin uskovat ovat keski-ikäisiä. Esimerkiksi QAnon on selvästi vanhemman väestön asia, ja jos katsoo niiden mielenosoituksia, niin siellä marssii 40-vuotias Karen Wisconsinista. Kokonaisuudessaan muutos on ollut positiivinen. Ihmiset, joilla ei ollut aikaisemmin ääntä yhteiskunnassa, ovat saaneet ihan helvetin voimakkaan megafonin. Esimerkiksi transihmiset, jotka eivät aiemmin saaneet ääntään kuuluviin valtamediassa, voivat nyt kirjoittaa kaikkien saataville omat mielipiteensä. 

Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin kaksi koulukuntaa, joista toinen korostaa, että pitäisi kuunnella tasapuolisesti kaikkien mielipiteitä huolimatta siitä, millaisia ne ovat. Toinen puoli taas näkee, ettei meillä ole mitään velvoitetta kuunnella kaikkien mielipiteitä, jos ne esimerkiksi loukkaavat. Mitä ajattelet tästä?

Liberaali ajatus aatteiden vapaasta markkinapaikasta perustuu siihen, että asioista keskustelevilla ihmisillä on edes jonkinlainen konsensus siitä, millainen maailma ja todellisuus on. Jos vastapuoli esimerkiksi uskoo, että käynnissä on valkoisen väestön kansanmurha, sillä on ihan eri todellisuus kuin minulla, eikä tällainen keskustelu johda mihinkään, vaan polarisoi ihmisiä. 

Olet arvostellut mediaa siitä, miten se kohtelee perussuomalaisia ja muuta oikeistoa. Mitä se voisi tehdä paremmin?

Perussuomalaisia ei haasteta tarpeeksi. Kun perussuomalaisia haastetaan, nähdään miten heikolla pohjalla puolue on. He puhuvat väestönvaihdoksesta tilastollisena faktana. Toimittajat eivät kuitenkaan kysy, keitä ne väestönvaihtajat ovat. Jos perussuomalaisilla olisi selkeä määritelmä, kuka on väestövaihtaja ja kuka on suomalainen, voitaisiin väitteet helposti tarkistaa tilastoista. Pitäisi tietää, onko Suomessa syntynyt tummaihoinen henkilö, joka juo kaljaa ja tykkää käydä saunassa, katsoa lätkää ja jonottaa ämpäreitä, suomalainen vai määrittääkö ihonväri sen. Persunuorten kohdalla tämä on selvää, mutta emopuoluetta toimittajat eivät grillaa tarpeeksi, vaikka he ovat gallupeissa suurin puolue. 

Mistä se voi johtua?

Mediakenttä ei ole ymmärtänyt, kuinka suuri puolue perussuomalaiset on. He olivat keväällä kymmenen prosentin puolue, jonka kannatus nousi Oulun uutisten räjäytettyä somen ja poliittisen keskustelun. Muut puolueet ja media eivät olleet valmiita siihen. Ne ajattelivat, ettei perussuomalaisia kannata haastaa eikä heihin kannata kiinnittää huomiota, ja se on mun mielestä ollut todella huono taktiikka. 

Onko perussuomalaisten nousu vaikuttanut äärioikeistoon Suomessa?

Vuosien 2015–2016 verrattain suurikokoinen ulkoparlamentaarinen joukko on kutistunut pieneksi ja radikaalimmaksi, kun äärioikeistosta monet ovat kertoneet suoraan siirtyneensä kannattamaan perussuomalaisia. Väestönvaihdospuheet ovat selvästi tehonneet tähän porukkaan. Itsenäisenä pysyvät äärioikeistoliikkeet joutuvat puolestaan olemaan entistäkin radikaalimpia tehdäkseen pesäeron perussuomalaisiin, koska kuka helvetissä haluaa äänestää porukkaa, jolla on perussuomalainen agenda, mutta on hörhömpi. Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa. 

Arvostelit viime vaalikaudella paljon Juha Sipilän hallitusta, mutta näetkö siinä jotain hyvääkin?

Hyvää siinä oli se, että näimme populismin heikon puolen. Soinin perussuomalaiset huusivat oppositiosta, miten he muuttaisivat kaiken, mutta hallituksen konsensusdemokratiassa kaikki muuttui, ja he joutuivat nielemään paljon lupauksiaan saadakseen edes joitakin asioita läpi. 

Mitä ajattelet nykyhallituksesta?

Vaikea sanoa. Paljon on ollut puhetta, mutta vielä vähän konkreettisia tekoja. Politiikassa asiat kestävät, eikä kaikki voi muuttua sekunnissa. Kyllä keskustan mukanaolo hallituksessa harmittaa, koska ne yrittävät vieläkin ylläpitää mainettaan arvokonservatiivisena puolueena. Tämän takia esimerkiksi translaki vesittyi, koska oli pakko tehdä kompromisseja. 

Entä mitä ongelmia vasemmistopuolueilla on?

Vihreiden ongelma on, että ne eivät tiedä, mitä mieltä ne ovat talouspoliittisesti. Tietysti he puhuvat mieluummin ilmastonmuutoksesta. Vasemmistoliitto puolueena vaikuttaa epämodernilta, vaikka Li Andersson on ihan mahtava ja osaava tyyppi. Puolueessa on vieläkin ihmisiä, jotka puhuvat kommunismista eikä sellainen vetoa. Identiteettipoliittinen taistelu on nykypäivänä talouspolitiikkaa suuremmassa osassa, ja tämän vihreät hallitsee vasemmistoliittoa paremmin. Olen samaa mieltä Halla-ahon kanssa, että perussuomalaiset ja vihreät asettavat tällä hetkellä poliittisen keskustelun agendan ja muut puolueet mukautuvat siihen. 

Tällä hetkellä ei ole ainakaan minkäänlaisia suunnitelmia lähteä politiikkaan.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen tiimoilta julkisuudessa on puhuttu siitä, riittääkö demokratia enää, vai pitäisikö siirtyä johonkin muuhun. Toimiiko demokratia?

Ymmärrän sen, että demokratiassa monet asiat kestävät pidempään kuin moni ehkä haluaa, ja ilmastonmuutoksen eteen on pakko tehdä asioita nopeasti. En kuitenkaan ole valmis avaamaan porttia sellaisille asioille, että yhtäkkiä vaikka hylättäisiin perustuslaki, koska nyt on pakko tehdä asioita. Esimerkiksi Boris Johnson ajatteli voivansa ajaa brexitin läpi vaikka autoritaarisesti, kun kansa oli aiemmin sen puolesta äänestänyt. En ole valmis sellaiseen. 

Kiinnostaako itseäsi politiikkaan lähteminen?

Ei. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia siihen suuntaan. Ihmiset joutuvat puoluepolitiikassa puolustamaan päätöksiä, joista eivät ole samaa mieltä. Ymmärrän, miksi niin tehdään, mutta en ole valmis puolustamaan jotain ihan vierasta mielipidettä, sellaista, jota mä vihaan. Parlamentaarinen politiikka ei tällä hetkellä kiinnosta.

Missä Dmitry Gurbanov on kymmenen vuoden päästä?

No ainakin varmaan slaavikyykyssä twiittaamassa. Varmaan edelleen tykkään suolakurkuista.

Mikä on paras suolakurkkumerkki?

Hapatetut venäläiset suolakurkut ovat hyviä, mutta kyllä mä tykkään niistä aika laajalla skaalalla.

Relevantit

Televisio menee someen

Kaikki tietävät, että kirjoitettu journalismi on kokenut kovia. Se on jo aikapäivää sitten seurannut yleisöään printistä verkkoon ja yhä eteenpäin mobiiliin. Myös draamasarjat ovat käyneet läpi saman elinkaaren, kun television parhaasta katseluajasta ollaan siirrytty suoratoistopalvelujen kautta jälleen puhelimen ruudulle. Instagram Stories -draamojen suuri suosio puhututtaa.

TEKSTI Rosa Lehtokari KUVITUS Roosa Kontiokari

NOPEUS, VISUAALISUUS JA sitoutumattomuus aikaan ja paikkaan – sitä kaikkea ovat Instagram Stories -formaatissa toteutetut draamasarjat. Suomessa suosituimmiksi näistä on noussut Karma, Instagramissa julkaistu Whatsapp-draama Pientä säätöä, sekä kahdeksalla eri Instagram-tilillä sekä Yle Areenassa pyörivä Goals. Muualla maailmassa tätä on toki tehty menestynein tuloksin jo ennen Suomea. Ilmiö on monen muun villityksen tavoin lähtöisin Yhdysvalloista, jossa useat eri mediatoimijat ovat tarttuneet ideaan.

Miksi kukaan haluaisi seurata käsikirjoitettua draamaa, jonka postaukset pysyvät Storiesissa vain 24 tunnin ajan? Entä, jos ei muista katsoa päivän jaksoa ennen, kuin se häviää? Instagram-draamat tuovat niin helppoutta kuin haasteita sarjojen katsomiselle. On selvää, että konsepti on niin uusi, että se vaatii totuttelua – etenkin kun esimerkiksi Ylen Goals -draamassa on seurattava kahdeksan eri päähenkilön Instagram-tiliä, jos haluaa pysyä juonessa mukana.

Luultavasti Instagram-draama konseptina on ilmiö, joka koskee myös mitä tahansa muuta median kuluttamista – kun yleisö ei enää tule median luo, on median mentävä sinne, missä yleisö on. On kiinnostavaa nähdä, onko kyseessä vain kokeiluksi jäävä lyhyt draamasarjojen trendi, vai onko Stories tullut draamojen alustana jäädäkseen.

Tutkimus todistaa, että konsepti toimii

Media-alan tutkimussäätiö teki Pientä säätöä -draamasta tutkimuksen, jonka mukaan kyseessä oli onnistunut Suomen ensimmäinen chatfiction-formaatin draamasarja. Pientä säätöä on Whatsapp-keskustelujen näyttötallennuksina toteutettu draama, joka julkaistiin Demi-lehden Instagram-tilin Storiesissa (@demilehti).

A-lehtien Hanna Kännön ja Anni Lintulan kokoaman tutkimusraportin mukaan nuoret saa sitoutettua tarinoihin, jotka tarjotaan oikeanlaisissa kanavissa, oikeaan aikaan ja nuorelle yleisölle luontevalla tavalla.

Tyttöjen tosielämän draama tapahtuu puhelimen keskustelusovelluksissa, joten on luonnollista tehdä myös fiktiota samoille alustoille”, kertoo tutkimuksen raportti.

17-vuotias tutkimukseen haastateltu samaistuu Pientä säätöä -draamaan. ”Mekin usein kaveriporukassamme kerromme Whatsapissa, mitä ympärillä tapahtuu, ja onko niin sanotusti draamaa käynnissä paikkakunnalla tai lähialueella”, hän kommentoi raportissa.

Instagramissa sisältö on lähempänä yleisöään

Instagram Stories -draamojen suosio perustuu siis osin aitouteen ja samaistuttavuuteen. Nuori yleisö kaipaa draamalta vertaisiaan – ei auta, jos nuorista päähenkilöistä paistaa läpi, että käsikirjoittajina ovat nuoruutensa 80-luvulla eläneet aikuiset, joiden käsitys kohderyhmästä ei kohtaa todellisuuden kanssa. Epäaitous ja väkisin yrittäminen huomataan heti.

Mikä tarve televisiolla on mennä Instagramiin? Stories-ominaisuuteen toki on melko kevyttä tuottaa draamasarjaa – ainakaan Suomessa ei vielä ole nähty kyseisen konseptin draamoja, jotka olisi tehty raskaasti monikameratuotantoina studioineen ja valaistuksineen. Ehkä formaatin suosio perustuukin juuri siihen, että yleisö on tottunut jo itseään etukameralla kuvaaviin sosiaalisen median vaikuttajiin, jolloin on luontevaa tehdä myös draama samalla formaatilla.

Jos draamaa halutaan kuluttaa yhä enemmän niin sanotusti nopeana kertakäyttöviihteenä, on kiinnostavaa nähdä, haluaako tämä sama yleisö tulevaisuudessa katsoa lainkaan pitkiä monikameratuotantoina tehtyjä elokuvia, saati lukea paksuja kirjoja. Visuaalinen, nopeasti saatavilla oleva viestintä toimii – se tuskin enää vuonna 2018 yllättää ketään.

Draaman tulevaisuus näyttää säästävän aikaa ja rahaa

Nuori yleisö on tunnetusti vaikea ja kiireinen, jolloin on toki luontevaa tehdä sosiaalisessa mediassa myös se, mikä olisi vielä viisi vuotta sitten nähty televisiossa. Tämän päivän median kuluttaja kaipaa helppoutta ja nopeutta myös viihteen kulutuksen saralla. Z-sukupolvi ei rytmitä arkeaan mediatarjonnan mukaan, vaan odottaa, että mediaa voi kuluttaa pitkin päivää tyhjissä hetkissä.

Onko tämä hyvä asia kuluttajan näkökulmasta? Siitä voidaan olla montaa mieltä; keskittymiskyvyn ja esimerkiksi opiskelun tehokkuuden kannalta ei välttämättä. Instagram-draamat ovat usein suunnattu nuorille ihmisille, jotka jo valmiiksi käyttävät sosiaalista mediaa verrattain paljon. Saatavuuden nopeus ja helppous ei aina ole hyvä asia – nopean palkitsemisen kulttuurin leviäminen draamasarjoihin ei todennäköisesti ole hyvä suunta, sillä sen on todettu heikentävän keskittymiskykyä.

Draamojen tuottajien näkökulmasta uusi suunta tuo luultavasti silti rahaa tiskiin. Kun Instagram-draamasarjojen seuraaminen on tehty helpoksi ja niitä on oikeaa televisiota kevyempi toteuttaa, hyppivät sarjojen tuotannot ilosta. Kyseessä on kuitenkin tapa, jolla voi sekä sitouttaa yleisönsä somessa että julkaista sisältönsä yllättävästi ja uudenlaisella tavalla. Ehkäpä Instagram-draamat – tai jotkut sen suuntaiset shortform-videosisällöt – ovat tulleet jäädäkseen.