Yleinen

Missä suimme kerran

Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa (3. Moos 19:27).

TEKSTI: Antti Putila & Akseli Rouvari KUVAT: Suomen Parrakkaat-Yhteisö & kirjoittajat

Viereisillä penkeillä kaksi miestä puhuu rikoksesta. Toinen on ottanut repustaan esiin osuuskaupan pussiin käärityn pullon, josta hän juo pieniä kulauksia läpinäkyvää nestettä irvistellen. Ulkona tihkuttaa, ehkä. Varmuutta ei ole, sillä ikkunat ovat lian pinttämät. Penkit on verhoiltu vihreällä kankaalla, jonka aika on haalistanut oliivinruskeaksi. Niiden välissä on alumiinista tehdyt roskakorit, jotka loistavat katoissa välkkyvien loisteputkien tahdissa kuin tähdet.

Juna näyttää vankilalta.

“Sitten se käänty just, kun mä yritin lyödä sitä ja osuin sitä vaan kaulaan. Lähti juoksee Hennalaan päin.” Toinen mies kuuntelee rauhallisena, tai ainakaan hän ei kommentoi kertomusta mitenkään. Koko vaunu on täynnä ihmisiä, mutta silti tuntuu kuin olisi junassa yksin.

Kesken rikoskertomuksen jostain kauempaa kuuluu huuto: “Ulos sieltä junasta!” Junien ovet päästävät kolmen piippauksen merkkiäänen, ja hetken on hiljaista. Juna liikkuu hitaasti kohti Pasilaa, jonka jälkeen kovaääniset julistavat säristen: “Tämä on Z-juna Lahteen. Seuraavat pysäkit ovat Tikkurila, Kerava, Haarajoki.”

Jännitys.

Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain ’Liipolan Betoni’.

Olemme edellisenä iltana katsoneet ystävien kanssa venäläistä art housea, jonka jälkeen muistamme, että huomenna todella lähdemme matkaan. Ostamme liput Lahteen, joskin tarkempi päämäärä on edelleen mysteeri. Facebook-tapahtumassa paikaksi on merkitty lyhyesti vain “Liipolan Betoni”. Etsimme internetistä tarkempaa tietoa, jota on tarjolla vain niukalti. Ainoa tiedonmurunen löytyy Pitnit.com-sivustolta, jonka mainoslause kuuluu: “Explore the Best Businesses Around You and Stay Connected With Your Friends While On the Go!” Sivusto on epäselväksi jäävällä harkinnalla lisännyt kohteisiinsa Liipolan Betonin. Paikan sijaintia se ei kerro ilmaiskäyttäjälle. Betonin luokitukseksi mainitaan “landmark and historical place”. Ainoastaan kahden virkkeen mittainen esittelyteksti säväyttää:

Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.

Facebookissa kiertää vuosittain useita hauskan kuuloisia tapahtumia, joihin osallistutaan tai kiinnostutaan ja sitten odotellaan, että kaverit reagoivat heidän etusivuilleen tuleviin ilmoituksiin. On Naruto-juoksua, Area 51:n valtausta ja sankohiipimisen SM-kisaa. Näistä viimeisin toki sillä poikkeuksella, että tapahtuma oikeasti järjestettiin.

Syksyllä 2018 ilmestyi jälleen uusi tapahtuma. “Parran sukimisen SM-kisat” levisi ympäri internetiä niin, että tuhannet ja taas tuhannet ilmoittivat kiinnostuksestaan ja sadat osallistumisestaan. Niin myös me. Olemme jutelleet tapahtumasta jo vuosi sitten syksynä kaleksin äärellä, ja idea on noussut uudelleen esiin pitkin vuotta. Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä käymme tunnustelevan keskustelun: pitäisikö oikeasti mennä?

Parran sukimiskisat tapahtumakonseptina on kiinnostava, mutta sopii hyvin yhteen vallitsevien nykytrendien kanssa: parrakkuus ja partaan liittyvät asiat ovat tällä hetkellä muodissa. Tämä näkyy jo tavaratalojen parranhoitotuotehyllyillä sekä parrakkaan yhteisöllisyyden kasvuna sosiaalisessa mediassa. Tästä paras esimerkki lienee Suomen Parrakkaat-Yhteisö -niminen ryhmä Facebookissa, jonka jäsenmäärä lähentelee jo 1 700.

Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista.

Yhteisön ylläpitäjä A-J Keskinen kertoo perustaneensa ryhmän vuonna 2016 idean synnyttyä hänen Parrakas Mies -bloginsa kautta. “Huomasin blogin suosion kautta partojen, ja varsinkin niiden hoitamisen, alkavan olla Suomessakin selkeästi nouseva trendi”, hän toteaa. “Mielestäni yhteisö on hieno läpileikkaus suomalaisista parrakkaista: on nuorempaa ja vanhempaa, pitempipartaista ja lyhyempipartaista, jo pidempään parrakkaina olleita sekä vasta parran kasvattamisen aloittaneita”, jatkaa Keskinen. “Yhteisö on verkosto suomalaisille parrakkaille. Siellä keskustellaan niin partaan liittyvistä asioista, mutta myös kaikesta muusta. Ryhmässä on jaettu ajatuksia muun muassa koulukiusaamisesta, seksuaalivähemmistöistä, matkailusta ja harrastuksista, ja aina positiiviseen sävyyn.” Keskinen kertoo myös ryhmän toteuttaneen viime jouluna keräyksen Kummit ry:n hyväntekeväisyyskampanjaan. Parrakkuus vaikuttaa siis tulleen jäädäkseen osaksi suomalaisen somekulttuurin tiheikköä.

Z-junassa suurin osa matkustajista, myös kovanaamat, ovat kaikonneet ennen Lahtea. Junan hiljentäessä vauhtia Lahden Betoni siintää jylhänä horisontissa kolmoistornineen. Vuotta aikaisemmin Suomen suosituin rap-artisti Cheek on lopettanut uransa mäkimontussa räjähdysten saattelemana.

Hyppytornit ovat kaupungin suosituin maamerkki. Suomalaisen kulttuurin nousut ja laskut nähnyt urheilupyhättö seisoo yksinäisenä Salpausselän ympäröimänä. Liipolan betonista ei sen sijaan näy vielä häivähdystäkään.

Rantaudumme junasta Lahden asemalle, joka on perjantai-iltapäivänä seesteinen. Eilisillasta jatkunut jännitys ja päivällä tehty matkustaminen hiukovat hiljalleen, joten päätämme poiketa lounaalle rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevaan Ravintola Vinosiaan.

Tilaamme annokset ja ravintoloitsija Ismaelin tuodessa ne pöytään kysymme, josko hän paikallisena tietäisi Liipolan Betonista.

Hämmentyneen näköinen ravintoloitsija ei ole koskaan kuullutkaan paikasta, saati sitten siellä järjestettävästä tapahtumasta mutta lupaa soittaa ystävälleen, joka “tietää kaikkea tuollaista turhaa”. Kotvasen kuluttua Ismael palaa kertomaan viestin ystävältään. ”Liipolan Betoni on ostoskatu”, hän sanoo. Itse kisat eivät kuulemma ole näkyneet katukuvassa.

Katsomme karttasovellusta ja nopeasti selviää, että Lahden Liipolan kaupunginosassa sijaitsee todella ostoskatu. Kuvitelmat hämärästä kujasta häviävät ja näemme mielessämme, kuinka kävelykadulle on pystytetty pieni lava, jossa kilpaillaan sulassa sovussa.

Siirrymme odottamaan bussia Marskin aukiolle, jonka keskellä seisoo lahtelaisen kuvanveistäjän Veikko Leppäsen veistämä, Suomen ensimmäinen marsalkka Mannerheimin patsas. Leppäsen patsas oli alunperin tarkoitettu Helsinkiin, juuri siihen, missä Mannerheiminaukiolla nyt seisoo toinen lähes identtinen Marski, mutta suunnittelukilpailussa hänen luomuksensa jäi toiselle sijalle. Leppäsen patsaasta pidettiin kuitenkin hänen kotiseudullaan niin paljon, että se päätettiin siirtää Lahteen, keskeiselle paikalle rautatieaseman viereen.

Odotellessa keskustelu kääntyy parrakkuuteen ja sen merkitykseen. Sosiaalisesta mediasta löydetyn yhteisöllisyyden ja sitä kautta organisoitujen tapahtumien kautta parrakkuus voidaan nykyään kokea hyvin vahvana ja kokonaisvaltaisena osana omaa identiteettiä ja elämää, johon me molemmat myös samaistumme.

Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu…

Suomen Parrakkaat-Yhteisön aktiivi Markku T. Penttinen kuvaa parrakkuutta ja yhteisöä päivittäiseksi harrastukseksi. “Parta on olennainen osa persoonaani, vaimo ei edes muista, milloin minulla ei olisi ollut partaa – paitsi 35 vuotta sitten, kun meidät vihittiin!” hän naurahtaa. Penttinen näkee yhteisön somekotinaan, jossa voi aina olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muussa elämässä tapahtuu. “Kavereiden postauksia seuratessa rentoutuu, aivan kuin juttelisi omien veljien tai parhaiden ystävien kanssa.”

Ryhmän aktiivisuus ja positiivinen henki on silmiinpistävää, aivan toisenlaista kuin muissa vastaavankokoisissa isoissa Facebook-ryhmissä. Julkaisuja tulee joka päivä lukuisia, ja esimerkiksi tämän jutun kuvitusta varten postaamamme ketju keräsi yhteensä yli 150 kommenttia. Ryhmään jopa monia kertoja päivässä postaava Penttinen kertoo myös saaneensa ryhmästä lukuisia kavereita, joita on tavannut sosiaalisen median ulkopuolella. “Tunnelma esimerkiksi partamiitissä oli yhtä rento kuin ryhmässä. Itse tapasin myös juuri puolentusinaa partaveljeä viikon aikana työmatkoilla eri puolilla Suomea.”

Yhteisön merkitys näyttäytyy sen jäsenille arvokkaana ja tärkeänä, mikä on aistittavissa yhteisön hengestä.

Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia.

Bussi 1R kaartaa hitaasti pysäkille ja nousemme kyytiin. Toivomme näkevämme bussissa muita osallistujia, mutta turhaan. Mistään sukimiseen viittaavasta ei ole merkkejä. Ohitamme jäähallin, jonka piha on täynnä punaisia perheautoja. Tienvartta koristaa komea lakana, jossa mainostetaan Nipan Grillin suuria annoksia. Äkkiä olemme keskellä teollisuusaluetta, joka vaihtuu nopeasti metsäksi. Bussi yskii ylöspäin pitkää, jyrkkää mäkeä niin, että kyydissä olevat matkustajat pitävät kiinni kaiteistaan. Mäen päällä on yksinäinen Luhtikadun pysäkki, jonka kohdalla karttasovellus käskee jäädä pois.

Pysäkiltä taivallamme muutaman minuutin syrjäistä metsäpolkua, jonka jälkeen kohtaamme yllättävän näyn. Metsän keskeltä avautuu leveä asfalttitie, jonka vieressä on tyhjiä parkkipaikkoja ja autioita liiketiloja. Tyhjässä liiketilassa on ollut ravintola, josta muistuttavat enää vain kuluneet teippaukset ikkunoissa ja kolme uljasta lipputankoa, joiden nupit kiiltävät pilvisestä säästä huolimatta.

Ostoskadun loistosta on jäljellä enää pelkät paljaat luut.

Kauempana siintävät lähikaupan valotaulut ja huomaamme toisen ravintolan edessä olevilla penkeillä noin kymmenisen ihmistä.

Innostus.

Olemme ehtineet kävellä vain muutaman askeleen kohti kaukana näkyvää joukkoa, kun kaukaa kuuluu rosoisella äänellä toimitettu aggressiivinen huuto.

“Älä saatana lähetä tota viestii!”  

Astumme lähemmäksi ja huomaamme, että ravintolan edessä istuva ihmisjoukko koostuukin hieman nuhraantuneista ravintolan asiakkaista, jotka ovat siirtyneet epäviralliselle anniskelualueelle omine eväineen. Bongaamme heidän tukikohtansa olevan sama Pitnit.comin kuvassa esiintyvä betonikoroke: olemme löytäneet Liipolan Betonin.

Kello lyö hieman yli neljän. Itse kilpailun on julistettu alkavan Liipolan Betonilla kello 16:20. Päätämme kävellä vielä kerran ostoskadun takakautta ympäri, tutkaillen josko jostain löytyisi viitteitä muista osallistujista.

Paikalle on saapunut vain hiljaisuus.

Asetumme odottamaan muita osallistujia vielä Liipolan parturi-kampaamon eteen, mistä pystymme tarkkailemaan joka suuntaa. Muita ei kuitenkaan näy. Päätämme odottaa reilusti ja toivomme, että paikalle saapuisi vielä mattimyöhäisiä. Turhaan. Varttia vaille viisi aloitamme kilpailun, joka on lyhyt. Asetumme vuorotellen parturi-kampaamon oven eteen ja aloitamme noin kahdenkymmenen sekunnin suorituksen. Ei aplodeja, ei kättelyitä, ei kanssakilpailijoita. Olemme kai voittaneet parran sukimisen Suomen mestaruuden.

Yleinen

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

TEKSTI Antti Putila & Leo Taanila KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Dmitry Gurbanov?

Mamu, joka osaa käyttää Twitteriä.

Kerro jotain taustastasi.

Olen kotoisin Venäjältä. Olen opiskellut ruotsiksi eli se on mun “äidinkieli” täällä. Suomen kielen olen oppinut kavereiden kautta, en ole sitä koskaan opiskellut. 

Twiittaat hyvin aktiivisesti muun muassa politiikasta. Mistä kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin?

Periaatteessa koko mun perhe on aina ollut melko poliittinen. Faija on aina sanonut, että politiikkaa kannattaa seurata. Siksi hain myös opiskelemaan valtiotieteitä.

Haastattelua edeltäneen kuukauden aikana twiittasit yli 1 000 kertaa. Mistä aika ja energia moiseen?

Ei se vie kovinkaan paljoa energiaa. Olen tosi nopea lukemaan. Herätessäni avaan Twitterin, sitten Hommaforumin, Futisforumin, Punk in Finlandin ja Ylilaudan. Käyn kaikki läpi. Siihen ei mene kovin kauaa. Voin aamulla kirjoittaa kymmenen luonnosta ja julkaista niitä päivän mittaan. Töissä voin viiden minuutin tauon aikana laittaa kymmenen twiittiä, mä olen suht tehokas. Ei se oikeasti ole raskasta. 

Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä.

Tavoitteletko jotain aktiivisuudellasi?

No, mä en tykkää äärioikeistosta ja natseista. Kai tavoite on vähentää niiden tukea yhteiskunnassa. Ja sitten mä shitpostaan aika paljon huonoja meemejä.

Niin, Twitter-profiilissasi kerrot olevasi äärioikeistoasiantuntija. Milloin kiinnostuit aiheesta?

Varmaan 2011 aiheen ollessa nousussa. Minulla on myös tausta, josta natsit eivät tykkää, minkä takia se alkoi kiinnostaa, ja aloin lukea enemmän aiheesta. Monet tutkijat lukevat paljon kirjoja, mutta he eivät välttämättä lue internetin syvää päätyä. Ilman sitä on todella vaikeaa ymmärtää, mitä mieltä äärioikeistolaiset ovat, ja minkälaiset asiat niitä yhdistää ja erottaa. Pienet nyanssit voivat aiheuttaa giganttisia riitoja koko liikkeessä. Lapuan liikkeen historiaa on tutkittu paljon, mutta myöhempiä liikkeitä melko vähän.

Twiittaan noista aiheista, koska Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka sitä tekisi. Historiantutkija Oula Silvennoinen on viime aikoina lähtenyt twiittaamaan paljon enemmän. Äärioikeistotutkija Tommi Kotonen on tullut myös Twitteriin, mutta hän on vähän epäaktiivisempi. 

Aiotko itse paneutua aiheeseen akateemisessa elämässäsi?

Luultavasti. Saan pian valmiiksi kandini, joka käsittelee sitä, minkälainen sisäinen jarrujärjestelmä on estänyt Soldiers of Odin -ryhmää käyttämästä väkivaltaa, vaikka heillä olisi aika kova väkivaltapotentiaali. Tutkijan urasta en osaa sanoa. Apurahahakemuksien tekeminen ei välttämättä kiinnosta. Instagram-tarinoista olen nähnyt sen stressaavuuden.

Ahdistaako kaiken ikävän lukeminen?

En sanoisi, että ahdistaa. Joskus tulee sellaisia päiviä, että vituttaa tämä paska, esimerkiksi silloin kuin Uudessa-Seelannissa tapahtui terrori-isku. Pystyn onneksi palaamaan takaisin raiteilleni melko nopeasti.

Mitä teet kun et ole netissä?

Opiskelen ja käyn töissä. Mä tykkään pyöräillä paljon, harrastan vapaaottelua ja urheilen. Luen myös tosi paljon. Joskus se on vaikeaa, jos puhelin on vieressä. Olen Twitterissä viisi minuuttia, sitten luen viisi minuuttia.

Voitko suositella jotain kirjaa?

Viimeksi luin Benjamin Carter Hettin Death of Democracyn. Se käännettiin suomeksi, mutta ostin sen englanninkielisenä, kun en jaksanut odottaa sitä kirjastosta. Se oli tosi selkeästi ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koetko olevasi jonkinnäköinen vallan vahtikoira?

En oikeastaan. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on kohta 10 000 seuraajaa ja aloin olla huolellisempi sen suhteen, etten jaa sellaista materiaalia, joka voisi vahingoittaa ihan tavallista kansalaista. Siksi peitän henkilöiden nimet, kun jaan jonkin hauskan kuvan Facebook-kommenteista, vaikka ne ovatkin julkisia viestejä ja kenen tahansa luettavissa. Yritän sensuroida, vaikka ne eivät tulekaan mistään privaattiryhmästä.

Koen, että mulla on jonkin sortin vaikutusvaltaa, koska joskus kansanedustajat uudelleentwiittaavat, ja jotkut perussuomalaiset luulevat, että mä olen vaikuttanut esimerkiksi Iltalehden linjaan tai tällaista. Jani Mäkelä kirjoitti, että mun takiani Iltalehti on tarjonnut Maria Ohisalolle mahdollisuuden vastineeseen, kun otsikko oli huono. Silloin tajuaa, että on päässyt jonkun ihon alle.

Saatko törkyä yksityisviestein tai muuta kautta?

Yllättävän vähän. Varmasti saisin enemmän, jos olisin nainen tai kuuluisin seksuaalivähemmistöön. Ehkä kerran kuukaudessa tulee sellainen “tapa ittes” -juttu. Noin viisi vuotta sitten oveeni liimattiin jokin tarra, mutta se oli ainoa tuollainen tapaus. Sisältö liittyy harvemmin venäläisyyteeni, mutta esimerkiksi natsit ovat korostaneet juutalaista taustaani.

Minkälaisia ajatuksia Venäjä herättää sinussa nykyisin?

Sukulaisiani asuu siellä, mutta en oikeastaan ikävöi sieltä mitään. Mulla on kaksoiskansalaisuus, enkä periaatteessa tarvitsisi Venäjän passia mihinkään, mutta siitä on paljon vaikeampi luopua kuin monet luulevat. Se vaatii paljon paperitöitä ja rahaa, jotta voi todistaa olevansa velaton ja niin edelleen. Kun käydään keskustelua siitä, mikseivät Venäjän kansalaiset luovu toisesta passista, tätä ei tiedetä. Maan johto on ihan perseestä, mutta kansaa ei siihen saa sekoittaa. Ne ovat ihan eri asioita.

Miten sosiaalinen media on mielestäsi muuttanut politiikkaa?

Nuoriso ei saa uutisia enää niin paljoa peruskanavista kuten esimerkiksi Yleltä, vaan sosiaalisesta mediasta. Myös vanhemmat ihmiset ovat siirtyneet valtamedian ulkopuolelle ja tämä näkyy siinä, että monet salaliittoteorioihin uskovat ovat keski-ikäisiä. Esimerkiksi QAnon on selvästi vanhemman väestön asia, ja jos katsoo niiden mielenosoituksia, niin siellä marssii 40-vuotias Karen Wisconsinista. Kokonaisuudessaan muutos on ollut positiivinen. Ihmiset, joilla ei ollut aikaisemmin ääntä yhteiskunnassa, ovat saaneet ihan helvetin voimakkaan megafonin. Esimerkiksi transihmiset, jotka eivät aiemmin saaneet ääntään kuuluviin valtamediassa, voivat nyt kirjoittaa kaikkien saataville omat mielipiteensä. 

Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin kaksi koulukuntaa, joista toinen korostaa, että pitäisi kuunnella tasapuolisesti kaikkien mielipiteitä huolimatta siitä, millaisia ne ovat. Toinen puoli taas näkee, ettei meillä ole mitään velvoitetta kuunnella kaikkien mielipiteitä, jos ne esimerkiksi loukkaavat. Mitä ajattelet tästä?

Liberaali ajatus aatteiden vapaasta markkinapaikasta perustuu siihen, että asioista keskustelevilla ihmisillä on edes jonkinlainen konsensus siitä, millainen maailma ja todellisuus on. Jos vastapuoli esimerkiksi uskoo, että käynnissä on valkoisen väestön kansanmurha, sillä on ihan eri todellisuus kuin minulla, eikä tällainen keskustelu johda mihinkään, vaan polarisoi ihmisiä. 

Olet arvostellut mediaa siitä, miten se kohtelee perussuomalaisia ja muuta oikeistoa. Mitä se voisi tehdä paremmin?

Perussuomalaisia ei haasteta tarpeeksi. Kun perussuomalaisia haastetaan, nähdään miten heikolla pohjalla puolue on. He puhuvat väestönvaihdoksesta tilastollisena faktana. Toimittajat eivät kuitenkaan kysy, keitä ne väestönvaihtajat ovat. Jos perussuomalaisilla olisi selkeä määritelmä, kuka on väestövaihtaja ja kuka on suomalainen, voitaisiin väitteet helposti tarkistaa tilastoista. Pitäisi tietää, onko Suomessa syntynyt tummaihoinen henkilö, joka juo kaljaa ja tykkää käydä saunassa, katsoa lätkää ja jonottaa ämpäreitä, suomalainen vai määrittääkö ihonväri sen. Persunuorten kohdalla tämä on selvää, mutta emopuoluetta toimittajat eivät grillaa tarpeeksi, vaikka he ovat gallupeissa suurin puolue. 

Mistä se voi johtua?

Mediakenttä ei ole ymmärtänyt, kuinka suuri puolue perussuomalaiset on. He olivat keväällä kymmenen prosentin puolue, jonka kannatus nousi Oulun uutisten räjäytettyä somen ja poliittisen keskustelun. Muut puolueet ja media eivät olleet valmiita siihen. Ne ajattelivat, ettei perussuomalaisia kannata haastaa eikä heihin kannata kiinnittää huomiota, ja se on mun mielestä ollut todella huono taktiikka. 

Onko perussuomalaisten nousu vaikuttanut äärioikeistoon Suomessa?

Vuosien 2015–2016 verrattain suurikokoinen ulkoparlamentaarinen joukko on kutistunut pieneksi ja radikaalimmaksi, kun äärioikeistosta monet ovat kertoneet suoraan siirtyneensä kannattamaan perussuomalaisia. Väestönvaihdospuheet ovat selvästi tehonneet tähän porukkaan. Itsenäisenä pysyvät äärioikeistoliikkeet joutuvat puolestaan olemaan entistäkin radikaalimpia tehdäkseen pesäeron perussuomalaisiin, koska kuka helvetissä haluaa äänestää porukkaa, jolla on perussuomalainen agenda, mutta on hörhömpi. Voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys on tappanut koko ulkoparlamentaarisen äärioikeiston Suomessa. 

Arvostelit viime vaalikaudella paljon Juha Sipilän hallitusta, mutta näetkö siinä jotain hyvääkin?

Hyvää siinä oli se, että näimme populismin heikon puolen. Soinin perussuomalaiset huusivat oppositiosta, miten he muuttaisivat kaiken, mutta hallituksen konsensusdemokratiassa kaikki muuttui, ja he joutuivat nielemään paljon lupauksiaan saadakseen edes joitakin asioita läpi. 

Mitä ajattelet nykyhallituksesta?

Vaikea sanoa. Paljon on ollut puhetta, mutta vielä vähän konkreettisia tekoja. Politiikassa asiat kestävät, eikä kaikki voi muuttua sekunnissa. Kyllä keskustan mukanaolo hallituksessa harmittaa, koska ne yrittävät vieläkin ylläpitää mainettaan arvokonservatiivisena puolueena. Tämän takia esimerkiksi translaki vesittyi, koska oli pakko tehdä kompromisseja. 

Entä mitä ongelmia vasemmistopuolueilla on?

Vihreiden ongelma on, että ne eivät tiedä, mitä mieltä ne ovat talouspoliittisesti. Tietysti he puhuvat mieluummin ilmastonmuutoksesta. Vasemmistoliitto puolueena vaikuttaa epämodernilta, vaikka Li Andersson on ihan mahtava ja osaava tyyppi. Puolueessa on vieläkin ihmisiä, jotka puhuvat kommunismista eikä sellainen vetoa. Identiteettipoliittinen taistelu on nykypäivänä talouspolitiikkaa suuremmassa osassa, ja tämän vihreät hallitsee vasemmistoliittoa paremmin. Olen samaa mieltä Halla-ahon kanssa, että perussuomalaiset ja vihreät asettavat tällä hetkellä poliittisen keskustelun agendan ja muut puolueet mukautuvat siihen. 

Tällä hetkellä ei ole ainakaan minkäänlaisia suunnitelmia lähteä politiikkaan.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen tiimoilta julkisuudessa on puhuttu siitä, riittääkö demokratia enää, vai pitäisikö siirtyä johonkin muuhun. Toimiiko demokratia?

Ymmärrän sen, että demokratiassa monet asiat kestävät pidempään kuin moni ehkä haluaa, ja ilmastonmuutoksen eteen on pakko tehdä asioita nopeasti. En kuitenkaan ole valmis avaamaan porttia sellaisille asioille, että yhtäkkiä vaikka hylättäisiin perustuslaki, koska nyt on pakko tehdä asioita. Esimerkiksi Boris Johnson ajatteli voivansa ajaa brexitin läpi vaikka autoritaarisesti, kun kansa oli aiemmin sen puolesta äänestänyt. En ole valmis sellaiseen. 

Kiinnostaako itseäsi politiikkaan lähteminen?

Ei. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia siihen suuntaan. Ihmiset joutuvat puoluepolitiikassa puolustamaan päätöksiä, joista eivät ole samaa mieltä. Ymmärrän, miksi niin tehdään, mutta en ole valmis puolustamaan jotain ihan vierasta mielipidettä, sellaista, jota mä vihaan. Parlamentaarinen politiikka ei tällä hetkellä kiinnosta.

Missä Dmitry Gurbanov on kymmenen vuoden päästä?

No ainakin varmaan slaavikyykyssä twiittaamassa. Varmaan edelleen tykkään suolakurkuista.

Mikä on paras suolakurkkumerkki?

Hapatetut venäläiset suolakurkut ovat hyviä, mutta kyllä mä tykkään niistä aika laajalla skaalalla.

Relevantit

Televisio menee someen

Kaikki tietävät, että kirjoitettu journalismi on kokenut kovia. Se on jo aikapäivää sitten seurannut yleisöään printistä verkkoon ja yhä eteenpäin mobiiliin. Myös draamasarjat ovat käyneet läpi saman elinkaaren, kun television parhaasta katseluajasta ollaan siirrytty suoratoistopalvelujen kautta jälleen puhelimen ruudulle. Instagram Stories -draamojen suuri suosio puhututtaa.

TEKSTI Rosa Lehtokari KUVITUS Roosa Kontiokari

NOPEUS, VISUAALISUUS JA sitoutumattomuus aikaan ja paikkaan – sitä kaikkea ovat Instagram Stories -formaatissa toteutetut draamasarjat. Suomessa suosituimmiksi näistä on noussut Karma, Instagramissa julkaistu Whatsapp-draama Pientä säätöä, sekä kahdeksalla eri Instagram-tilillä sekä Yle Areenassa pyörivä Goals. Muualla maailmassa tätä on toki tehty menestynein tuloksin jo ennen Suomea. Ilmiö on monen muun villityksen tavoin lähtöisin Yhdysvalloista, jossa useat eri mediatoimijat ovat tarttuneet ideaan.

Miksi kukaan haluaisi seurata käsikirjoitettua draamaa, jonka postaukset pysyvät Storiesissa vain 24 tunnin ajan? Entä, jos ei muista katsoa päivän jaksoa ennen, kuin se häviää? Instagram-draamat tuovat niin helppoutta kuin haasteita sarjojen katsomiselle. On selvää, että konsepti on niin uusi, että se vaatii totuttelua – etenkin kun esimerkiksi Ylen Goals -draamassa on seurattava kahdeksan eri päähenkilön Instagram-tiliä, jos haluaa pysyä juonessa mukana.

Luultavasti Instagram-draama konseptina on ilmiö, joka koskee myös mitä tahansa muuta median kuluttamista – kun yleisö ei enää tule median luo, on median mentävä sinne, missä yleisö on. On kiinnostavaa nähdä, onko kyseessä vain kokeiluksi jäävä lyhyt draamasarjojen trendi, vai onko Stories tullut draamojen alustana jäädäkseen.

Tutkimus todistaa, että konsepti toimii

Media-alan tutkimussäätiö teki Pientä säätöä -draamasta tutkimuksen, jonka mukaan kyseessä oli onnistunut Suomen ensimmäinen chatfiction-formaatin draamasarja. Pientä säätöä on Whatsapp-keskustelujen näyttötallennuksina toteutettu draama, joka julkaistiin Demi-lehden Instagram-tilin Storiesissa (@demilehti).

A-lehtien Hanna Kännön ja Anni Lintulan kokoaman tutkimusraportin mukaan nuoret saa sitoutettua tarinoihin, jotka tarjotaan oikeanlaisissa kanavissa, oikeaan aikaan ja nuorelle yleisölle luontevalla tavalla.

Tyttöjen tosielämän draama tapahtuu puhelimen keskustelusovelluksissa, joten on luonnollista tehdä myös fiktiota samoille alustoille”, kertoo tutkimuksen raportti.

17-vuotias tutkimukseen haastateltu samaistuu Pientä säätöä -draamaan. ”Mekin usein kaveriporukassamme kerromme Whatsapissa, mitä ympärillä tapahtuu, ja onko niin sanotusti draamaa käynnissä paikkakunnalla tai lähialueella”, hän kommentoi raportissa.

Instagramissa sisältö on lähempänä yleisöään

Instagram Stories -draamojen suosio perustuu siis osin aitouteen ja samaistuttavuuteen. Nuori yleisö kaipaa draamalta vertaisiaan – ei auta, jos nuorista päähenkilöistä paistaa läpi, että käsikirjoittajina ovat nuoruutensa 80-luvulla eläneet aikuiset, joiden käsitys kohderyhmästä ei kohtaa todellisuuden kanssa. Epäaitous ja väkisin yrittäminen huomataan heti.

Mikä tarve televisiolla on mennä Instagramiin? Stories-ominaisuuteen toki on melko kevyttä tuottaa draamasarjaa – ainakaan Suomessa ei vielä ole nähty kyseisen konseptin draamoja, jotka olisi tehty raskaasti monikameratuotantoina studioineen ja valaistuksineen. Ehkä formaatin suosio perustuukin juuri siihen, että yleisö on tottunut jo itseään etukameralla kuvaaviin sosiaalisen median vaikuttajiin, jolloin on luontevaa tehdä myös draama samalla formaatilla.

Jos draamaa halutaan kuluttaa yhä enemmän niin sanotusti nopeana kertakäyttöviihteenä, on kiinnostavaa nähdä, haluaako tämä sama yleisö tulevaisuudessa katsoa lainkaan pitkiä monikameratuotantoina tehtyjä elokuvia, saati lukea paksuja kirjoja. Visuaalinen, nopeasti saatavilla oleva viestintä toimii – se tuskin enää vuonna 2018 yllättää ketään.

Draaman tulevaisuus näyttää säästävän aikaa ja rahaa

Nuori yleisö on tunnetusti vaikea ja kiireinen, jolloin on toki luontevaa tehdä sosiaalisessa mediassa myös se, mikä olisi vielä viisi vuotta sitten nähty televisiossa. Tämän päivän median kuluttaja kaipaa helppoutta ja nopeutta myös viihteen kulutuksen saralla. Z-sukupolvi ei rytmitä arkeaan mediatarjonnan mukaan, vaan odottaa, että mediaa voi kuluttaa pitkin päivää tyhjissä hetkissä.

Onko tämä hyvä asia kuluttajan näkökulmasta? Siitä voidaan olla montaa mieltä; keskittymiskyvyn ja esimerkiksi opiskelun tehokkuuden kannalta ei välttämättä. Instagram-draamat ovat usein suunnattu nuorille ihmisille, jotka jo valmiiksi käyttävät sosiaalista mediaa verrattain paljon. Saatavuuden nopeus ja helppous ei aina ole hyvä asia – nopean palkitsemisen kulttuurin leviäminen draamasarjoihin ei todennäköisesti ole hyvä suunta, sillä sen on todettu heikentävän keskittymiskykyä.

Draamojen tuottajien näkökulmasta uusi suunta tuo luultavasti silti rahaa tiskiin. Kun Instagram-draamasarjojen seuraaminen on tehty helpoksi ja niitä on oikeaa televisiota kevyempi toteuttaa, hyppivät sarjojen tuotannot ilosta. Kyseessä on kuitenkin tapa, jolla voi sekä sitouttaa yleisönsä somessa että julkaista sisältönsä yllättävästi ja uudenlaisella tavalla. Ehkäpä Instagram-draamat – tai jotkut sen suuntaiset shortform-videosisällöt – ovat tulleet jäädäkseen.

Röyhkeät

Pelkkää paskaa tilalla

He ovat pilanneet jotain hyvää. On aika avautua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVITUS Roosa Kontiokari

Keski-ikäiset Facebookin

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forsskin sen sanoi: keski-ikäiset ovat pilanneet Facebookin. Muistaako kukaan samanlaista vihapuheen määrää siihen aikaan, kun Facebookiin päivitettiin “kaupungille kamujen kaa (::”, “nyt nuq →” tai “ihan parasta luokkaretkellä ft. parhaat <3”?

Taannoisessa Groteskin haastattelussa Forss kuvaili nykyistä tilannetta kyläkokoukseksi, jossa parilta rähisijältä ei saa mikrofonia pois. Siltä se vaikuttaakin, ainakin kun katsoo iltapäivälehtien kommenttiosioita. Eikä tilanne ota rauhoittuakseen.

Facebookin piti pelastaa habermasilainen julkisuus globaalissa mittakaavassa. En ole vielä täysin vakuuttunut.

Donald Trump Amerikan

Paljon on tapahtunut reilussa puolessatoista vuodessa. Kytkökset Venäjään, monet potkut, maksut Stormy Danielsille, jatkuvat hyökkäykset mediaa vastaan, lasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla. Siinä vain muutama juttu.

Ikävä Obamaa.

Jukka Kola yliopiston

Vuonna 2017 uutisoitiin Yorkin yliopiston professori Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportista, jossa kävi ilmi vakavia ongelmia Helsingin yliopiston johdossa. Jukka Kola toimitti tuolloin rehtorin virkaa ja ohjasi yliopistoa läpi suurten rakenteellisten muutosten. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelmien uudistus sekä valtionrahoituksen merkittävä pieneneminen.

Raportissa kritiikkiä saivat erityisesti itsevaltainen johtaminen sekä huono viestintä. Työntekijöitä ei kuunneltu, irtisanomisista ei tiedotettu tarpeeksi hyvin. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin olivat tyytymättömiä. Ja ovat varmaan edelleen.

Lähetin erään kurssin opettajalle palautepyynnön noin vuosi sitten. Vastausta ei ole vieläkään kuulunut. Saan tasaisin väliajoin kuulla, etten mahdu ilmoittautumilleni sivuainekursseille. Pienryhmäopetusta ei ole ollut aikoihin.

Mutta hei, huippuyliopisto! Saatiin tosi hyvä sijoitus Shanghai Rankingissa!

“Netflix & Chill” sanonnan keksinyt tyyppi rennot leffaillat

Tuntuu vaikealta pyytää deittiä katsomaan leffaa ilman väärinymmärrysten vaaraa. Että kiitos vaan.

Atte Jääskeläinen Yleisradion

Tarina lienee tuttu monelle, mutta tiivistetään silti: toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti marraskuussa 2016 uutisen pääministeri Juha Sipilän sukulaisten kytköksistä kaivosyhtiö Terrafameen. Sipilä suuttui, lähetti monta sähköpostia ja kirjoitti muun muassa, että “Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla, ei tietysti poikkea teidän arvostuksestanne minua kohtaan. Tasoissa ollaan. t. Juha”. Niin.

Viestirumban jälkeen Yleisradion johto päätti perua Sipilää koskevien juttujen julkaisemisen. Syntyi kohu, jonka jälkeen Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen poliittiseen painostukseen taipumisesta. Silloin vastaava päätoimittaja Jääskeläinenkin ymmärsi viimein lähteä muihin tehtäviin.

Jonnet Jodelin

Hnngh. Menkää jo muualle.

Sanna Ukkola Pressiklubin

Ruben Stiller ehti juontaa Pressiklubia vuodesta 2009 asti, kunnes päätti jättää ohjelman keväällä 2017. Paikalle napattiin Stilleriä tämän sairauslomalla tuurannut Sanna Ukkola.

No, eihän se enää ollut sama juttu. Pressiklubille sanoimme lopulliset jäähyväiset tänä vuonna, kun Yleisradio päätti vaihtaa ohjelman tilalle Ukkolan ja Marja Sannikan Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelman. Ja samalla pistettiin uusiksi myös Pressiklubin sosiaaliset mediat, joiden tykkääjät siirrettiin suoraan seuraamaan Sannikkaa ja Ukkolaa.

Lepää rauhassa, Pressiklubi. Kiitos kaikesta.

Maanviljelyn keksijä elämänlaadun

Historioitsija Yuval Noah Harari ravisutti maailmojamme toteamalla Sapiens -teoksessaan, että neoliittinen vallankumous on “historian suurin huijaus”.

Maanviljelystä seurasi väestöräjähdyksiä, hierarkkisia yhteiskuntarakenteita ja ruokavalion yksipuolistumista. Keho alkoi rappeutua, kun ihminen oli sidottu raskaaseen työhön. Maanviljelyn keksijää voimmekin kiittää esimerkiksi rasitusvammoista.

Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kuvaili metsästäjä-keräilijöiden eläneen “mukavaa elämää pähkinöitä keräillen”. Minäkin haluan.

Milleniaalit, kaiken

Nenäliinat, pankit, öljy, murot, parisuhteet, avioerot, kasvokkainen vuorovaikutus, tavaratalot ja seksi. Siinä vain muutama niistä monista asioista, jotka milleniaalit ovat Googlen mukaan pilanneet.

Pyydän anteeksi koko työryhmän puolesta.

UniCafe meksikolaisen ruuan

Meksikolainen uunimakkara.

Relevantit

Meemipolitiikkaa heimoyhteiskunnassa

Yes we can. Crooked Hillary. Kyllä kansa tietää. I am the senate. Lähes jokainen meistä assosioi useampaan oheisista lausahduksista tietyn tunnetun mielikuvan, meemin. Poliittisten meemien kavalkadi onkin laaja, vaikuttava ja ennen kaikkea vaikutusvaltainen. Jotkut asiantuntijat ovat arvioineet meemeillä olevan potentiaalia presidentintekijäksi asti. Mutta mihin tämä väitetty valta perustuu, ja kuka sitä todellisuudessa hallitsee?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Iisa Pappi

MEEMI MÄÄRITELLÄÄN USEIN ideaksi, käyttäytymismalliksi, tyyliksi tai käyttötavaksi, joka leviää henkilöltä toiselle. Oleellista meemissä on nimenomaan sen luonne replikoituna elementtinä, esimerkiksi toistettuna kuvana. Richard Dawkins on tiettävästi ensimmäinen meemin määritellyt ihminen, jo kauan ennen internetiä vuonna 1976 kirjassaan Geenien itsekkyys. Määritelmässä on kyse kulttuurin välittymisen ideasta, eli matkimisesta.

Sosiaalinen media kuitenkin mullisti meemin käsitteen tavalla, johon Dawkinskaan olisi tuskin villeimmissä visioissaan uskonut. Tähän liittyy myös poliittisten meemien nousu. Niiden suosiosta tänä päivänä kertoo esimerkiksi Googlesta hakusanalla “Donald Trump meme” löytyvät 109 miljoonaa hakutulosta, tai Facebookin Sassy Socialist Memes -sivun keräämät yli miljoona tykkäystä.

HELSINGIN YLIOPISTON yliopistonlehtori Janne Matikaisen mukaan poliittisten meemien suosio perustuu nimenomaan niiden ominaisuuteen osallistaa ihmisiä: meitä kiinnostaa kun voimme nauraa poliitikoille ja herjata heitä. “Koulutuslupaus on yksi viime vuosien suosituimpia meemejä Suomessa, ja suosituimmat meemit liittyvät usein juuri politiikkaan.”

Matikainen näkee meemeillä olevan potentiaalia nimenomaan ihmisten jakamisessa ja yhdistämisessä, enemmänkin kuin mielipiteiden muuttamisessa. “Esimerkiksi Trumpista tehdyt pilkkameemit vahvistavat hänen vastustajiensa käsitystä Trumpista hölmönä, kun toisaalta hänen kannattajissaan ne herättävät uhriutumisen kaltaisia ryhmäyttäviä reaktioita: muu maailma herjaa meitä!”

Meemit tulivat isosti mukaan politiikkaan vuoden 2008 presidentinvaaleissa Barack Obaman kampanjassa. Matikaisen mukaan tämä oli ensimmäinen kerta kun meemejä käytettiin näin systemaattisesti politiikan välineenä. Kaikki meistä varmasti muistavat Obaman kasvot, sloganit “Yes we can” ja “Hope” sekä sinipunaiset värit. “Toisaalta se oli pitkälti ruohonjuuritason työtä, ihmiset tekivät omia kuvia sloganeiden ja formaatin ympärille. Vastaavaa on nähty Suomessa lähinnä Pekka Haaviston kampanjassa vuonna 2012.”

Meemit perustuvatkin pitkälti siihen, ettei niitä voi kontrolloida, vaan leviäminen on orgaanista. Toisen oleellisen meemiteorian kehittäjän Susan Blackmoren mukaan meemit elävätkin omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

Meemit elävät omaa elämäänsä, jossa ihmiset ovat vain välikappaleita – kulttuuri puhuu meissä meemien kautta.

VAIKKA IHMISET OLISIVATKIN vain välikappaleita meemeille, joku on silti aina niiden takana, ja jotkut toiset vastuussa niiden leviämisestä. Eräs näihin rooleihin tottunut on toimittaja ja Twitter-aktiivi Toivo Haimi, jota on tituleerattu Suomi-twitterin meemimestariksi.

Haimi, jolla on Twitterissä yli 7300 seuraajaa ja noin 26 000 twiittiä, tunnistaa asemansa mukana tulevan vastuun: “Pyrin hyväntahtoiseen huumoriin, kun jaan poliittisia meemejä. Tiedostan, että ne voivat olla ihmisiä jakava voima, enkä halua että meemejäni voidaan esimerkiksi tulkita vaaliaseeksi jonkun puolueen puolesta tai jotain puoluetta vastaan.”

Haimi on myös hyvin tarkka miettiessään mitä julkaisee, hän haluaa julkaisemansa sisällön olevan ‘wholesome’, eli sellaista jonka kuka tahansa voi kokea hauskaksi. “On merkki siitä että huumori on hauskaa, kun sille voivat nauraa sekä hallitus- että oppositiopuolueiden edustajat. Tämä näkyi esimerkiksi jokapäiväinen elämäni Antti Rinteen ilmein -ketjussa, jonka tykkääjistä löytyy laajalti muun muassa sekä demareita että kokoomuslaisia.”

Haimi tunnistaa myös hyvin meemien voiman, ja Matikaisen tavoin hän tarttuu niiden luonteeseen yhteisöissä. “Yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä mitä meemeistä voidaan vetää on se, että ne heimouttavat: meemit edustavat tribalisoitumista ja identiteettipolitiikkaa. Niillä määritellään identiteetti, millaisen yhteiskunnan koet haluttavaksi ja keitä kuuluu meihin ja keitä teihin. Meemeillä tehdään sosiaalisessa mediassa selväksi, keitä kannatetaan ja keitä ei.” Haimi näkee meemit siis aktivismina, jolla määritellään omaa identiteettiä.

POLIITTISIA MEEMEJÄ ON kuitenkin nykypäivän informaatiotulvassa niin valtava määrä, että niihin ja niiden jakamiseen sisältyy myös merkittäviä ongelmia. Digitaalinen somekulttuuri, jossa jokaisen on helppo tuottaa sisältöä, luo otollisen alustan esimerkiksi disinformaation syntymiselle ja leviämiselle. On useita esimerkkejä siitä, miten Facebookissa tai muilla alustoilla on liikkunut poliitikkojen kuvia sitaattien kanssa, joita kyseiset poliitikot eivät todellisuudessa ole ikinä sanoneet. Meemien yhteydestä ei vaadita tai odoteta juurikaan ikinä lähteitä, joten tietojen paikkansapitävyyden tarkistaminen voi olla kovan työn takana.

Haimi nostaa esimerkiksi disinformaatiosta meemeissä erityisesti yhden tapauksen: Li Andersson ja vasemmistolainen väkivalta -casen. Tapauksessa Andersson kuvaili A2-illassa vuonna 2011 äärivasemmistolaisen väkivallan olevan erilaista ja tuomitsi samalla kaiken väkivallan. Hommafoorumilla sanoma muuttui kuitenkin muotoon ‘vasemmistolainen väkivalta on vaan parempaa’. “Tästä alkoi levitä meemikuvia ja jengi oikeasti luuli että Andersson on sanonut näin. Moni luulee edelleen että näin on tapahtunut, eikä vaivaudu selvittämään lähteitä”, Haimi kertoo. Kun ihmisille on iskostunut tietty informaatio tarpeeksi selkeästi ja useasti, voi väärää mielikuvaa olla erittäin vaikea muuttaa. “Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.”

Myös Matikainen tunnustaa ilmiön suureksi ongelmaksi: “Jos disinformaatiota jaetaan paljon vaikka meemin muodossa, muuttuu se tieto todeksi ihmisten mielissä.” Sisältöjen vastaanottaja tarvitseekin merkittävää lähdekriittistä osaamista ja kehystämiskykyä tunnistaakseen disinformaation. “Somekäyttömme on usein painokkaammin jakamista kuin sisällöntuottamista. Saatamme herkästi tietämättämme levittää myös sisältöjä, merkityksiä ja ideologiaa, joita emme kannata, ja sisältö saattaa pitää sisällään merkityksiä, joita ei tule ajatelleeksi”, toteaa Matikainen.

ENTÄ MIKSI TÄLLÄ kaikella sitten on niin paljon väliä? Muun muassa siksi, että The Washington Postin haastattelemat asiantuntijat uskovat, että Trumpin valinta presidentiksi onnistui nimenomaan oikeistomielisten kannattajien kuvafoorumeilla käymän aktiivisen meemisodan ansiosta. Väite kuulostaa rohkealta, mutta samalla erittäin pelottavalta: aktiivisella meemisodalla voidaan rapauttaa demokratian rattaita ja vaikuttaa ratkaisevasti jopa vaalituloksiin.

Sekä Matikainen että Haimi suhtautuvat väitteeseen kuitenkin hieman varauksella. Matikainen toteaa meemeillä olleen kiistatta vaikutusta, mutta tuskin ratkaisevaa. “Trumpin kohdalla tilausta oli. Poliittinen konteksti oli sopiva, mutta meemit toki ovat varmasti vahvistaneet kannattajien ydinporukan uskoa ja ryhmäidentiteettiä.”

Haimi näkee toisaalta koko Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa isomman trendin meemien suhteen: “Laajempi meemin käsite identiteettiä kuvaavana symbolina oli tosi tärkeässä roolissa vaaleissa: somessa osoitettiin väriä avoimemmin kuin pitkään pitkään aikaan, olivat kyseessä sitten Trumpin, Sandersin tai Clintonin kannattajat. Kaikki halusivat osoittaa olevansa jonkun puolella, ja vielä enemmän jotain vastaan.”

Toisaalta on myös mielenkiintoista, miten tehokkaimmalla tavalla poliittisia meemejä on onnistunut hyödyntämään nimenomaan äärioikeisto. Jos Obama toi meemit isolla tavalla politiikkaan ja ne näyttäytyivät vielä enemmänkin liberaalin vasemmiston poliittisena retoriikkana esimerkiksi suuryrityksiä vastaan, on radikaali oikeisto nyt ottanut ne tehokkaasti omakseen. Haimi toteaa, että jo teekutsuliike Obaman ensimmäisen kauden aikana aloitti tökeröiden meemien avulla kamppailemisen. “Radikaalioikeisto on toiminut kaiken muunkin suhteen kuten meemeissä: he ottavat muilta poliittisilta aatteilta sen mikä toimii ja käyttävät sitä itse. Viimeistään Trump onnistui isolla tavalla poliittisten meemien käytössä siinä missä Obamakin.”

Meemien merkittävä vaikutusvalta on siis kiistaton. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, voiko lopulta edes olla meemiä, joka ei ole poliittinen tavalla tai toisella. Matikainen ja Haimi ovat asiasta samoilla linjoilla: voi, mutta ei meemiä joka on ideologiaton. “Meemeihin ja niiden jakamiseen sisältyy usein kansalaisaktivismin ajatus, vaikuttaminen omien ajatusten ja ideologian kautta”, toteaa Matikainen.

Haimi uskoo ideologian olevan meissä läsnä aina: “Emme voi ottaa sitä pois tuotoksistamme. Meidän pitää tunnustaa se, että tausta, luokka-asema, maantieteellinen paikka yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset näkemykset tulevat aina olemaan niissä läsnä.” Ideologia meemeissä on siis asia, jota vastaan on hyvin vaikeaa taistella vaikka haluaisi. Kaikkeen ajatteluumme kun sisältyy lähtökohtaisesti aina Haimin mainitsemat vaikutteet.

Laki menee niin että paskanjauhannan debunkkaamiseen menee aivan suunnaton määrä aikaa verrattuna sen levittämiseen.

ENTÄ OVATKO MEEMIT lopulta uhka vai mahdollisuus demokratialle? Asiantuntijamielipiteitä löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta Matikainen tunnustaa taipuvansa enemmän uhka-skenaarioon. “Ei se tietenkään ole yksioikoisesti kumpaakaan. Esimerkiksi oikeistopopulistien meemit ovat enemmänkin oire kuin syy. Meemien aiheuttama vastakkainasettelu saa minut kuitenkin hieman taipuvaisemmaksi uhkan ajatukseen.”

Haimi puolestaan löytää optimismin aihetta meemien potentiaalista, jonka myös Matikainen tunnustaa. Haimi kertoo näkevänsä meemit aina enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, sillä mahdollisuus siitä, että useammat ihmiset kiinnostuisivat yhteiskunnallisesta prosessista, omista oikeuksistaan tai ylipäätään vaikuttamisesta, on itsessään arvokasta.

“Jos meemeillä saa ihmisen älyämään, että tähän yhteiskuntaan pystyy vaikuttamaan – oli kyse sitten vaikka millaisesta ääri-ideologiasta – niin ainakin herää joku kipinä. Ja kun kipinä herää, niin ihminen pystyy ottamaan kantaa. Ja kun pystyy ottamaan kantaa, niin pystyy myös korjaamaan kantaansa.”