Ilmiöt

SAIRAAN NOPEE JUTTU

JOURNALISMIO N KRIISISSÄ! (katso kuvat)

TEKSTI Roosa Kontiokari KUVAT Martta Kallionpää

NÄIn kerrotaan heti viestinnän ja journalsitiikan opiskelijoile jo pääsykoevaiheessa. Koska tottahan se on etttä nykyäajan hektisessä maailamssa ei kerkeä enäätehdä kunnon journalismia vaa kiakki pitää saada ulos heti nyt koska intternetsi ynnä muut tiedon valtatiet jossa tieto liiikkuu hirveän nopeasti. esimerkiksi Sosiaalinen media (lyhennetään usein some[1]) joka tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu.[2]

Niin siellä somessa jutut leviää hirveetä tahtia eikä aina ehi tarkistaa ajoiss että oliko kyse

  • sodasta (juttua korjattu) terrorismista (juttua korjattu) yksittäistapauksesta (juttua korjattu)

vaikko vaan joku tyyppi huppu päässä (juttua korjattu) jossain mutta vhainko on jo tehty ja juttu levinnyt saavuttamattomiin niin turha sitä enää itkeä kaatunutta maitoa tai miten tämä sanonta menikään spilled milk sanonta suomeksi google haku okei ei ehdi googlata ei kerkee ei kerkee ei kerkee pakko tykittää juttuja nettiin koska KIIRE PAKKOHAN SE ON OLLA KIIRE KUN KAIKKI NIIN SANOO näin esimerkiksi tässä Harvardin tutkimuksessa sanotaan näin oho eikun jonkun gradussa oho eikun opinnäytetyössä eikun häh siis facebook-tilillä ai joo jaa vauva-fi keskustelussa (juttua korjattu)

Joskus kirjotietaan myös hyviä journalsitisia juttuaj joissa tutkittaan

paljon. asioita lähteitä käytetään aikaa ja timantti Syntyy niin kuin Hesarikin väittää mianos videossa. ja Long Play myös ja varmaan joku muu myös. Joo mutta näitä timantteja ei kutienkaan kukaan koskaan lue koska ne on maksumuurin takana ja ei kukaan maksa ennää intter netissä mistään. Siksipä että toimittajat sais rahaa hioa timantteja jouita kukaan ei koskaan tule näkemään niin pitää kirjotitaa juttuja kissanpennuista (katso kuvat!) tai siitä kun joku julkkisnaisella on näkynyt tissi (katso kuvat!)   

tai miten olet aina käyttänöyt vessapaperia vääri n(katso video!). Jam ielellään kannaattaa keksiä myös joku houkuteleva otsikko vaikka Jorunalistin Ohjeissa snoataan että 10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

mutta ei nyt aina voi keretä otsikoimaan tai kirjotaan kunnolla ei ehdi ei ehdi. Minkäss sille voi koska pakko olla koko ajan hirvee ralli päällä kosak netti ja some ja kumppanit ja kiire eli mitä sitä turhia tarkasTelemaan asioita tai pohtimaan juttuja kunhan saadaan kiakki ulos hetinyt ja vähän lisää siihen pääle

G2

Jutun tekemiseen käytettiin 10 minuuttia.

Arkisto

Vastine: NYT meni metsään!

Nyt-liite kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta. Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

TEKSTI Alli Alho & Adile Sevimli

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma? Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatus- ja hoitoalan töitä  ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa.  

Arkisto

Shoppaillen Shangri-Lahan

Lokakuisena viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta.

TEKSTI Juho Valta

Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolitellun huolimattomasti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä.

Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä epäilyttävän sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa.

Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen.

Mutta ei mennä siihen vielä.

”EN OLE TERRORISTI, mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. ”It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan.

Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista. Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia.

Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti.

Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa.

Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia.

Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle.

Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa.

Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa.

Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkinaliberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto.

fafas

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia.

ONKO EETTISYYDEN ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi?

Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä konsumerismia moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain.

Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki, tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan.

Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan.

Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse.

Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle.

Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä.

Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä.

Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan sääntelyn ja vahvojen ammattiliittojen maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää.

Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin.

YKSI näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin.

Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen.

Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen.

”Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.”

Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.”

Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla.

Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta.

Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi tosin pitää ainakaan harvinaisina.

Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philip mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä.

Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa.

Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja että meille ei tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina.”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita.

Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saamastaan palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä.

Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on aikaisemmin ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen.

Vastenmielisimmilleen kyseinen toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajalta. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin.

Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa.

”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen.

Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50% tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä.

Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina.

TÄSSÄ vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. ”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?”

Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa.

Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollia toimipisteiden määrän lisäännyttyä.

Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta osoittautuu myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia.

Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille.

Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa.

Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta. Hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin.

Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä.

Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista.

”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.”

Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa.

Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta.

Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta.

Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia.

Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei.

Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta.

Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä.

Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.”

Ei muuta.

Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu.

ONKOHAN tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin.

fafas3

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.”

Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin.

MITÄ tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä?

Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa.

”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna.

Tässä hän on toki osittain oikeassa.

Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä.

Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle?

Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi.

Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille.

Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena?

Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita.

Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua.

MONI varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista.

Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät.

Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia.

Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin.

Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa.

Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan.

Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: ”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.”

Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa.

Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä hybridillä kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.”

Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M –elokuvan loppukaneetilla.

”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.”

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille.

Avustajat: Vilma Ikola & Anni Taskinen

Arkisto

Isompi numero lehti lehdeltä

Me toimittajat uskomme, että journalismi voi parantaa maailmaa. Kerron uskoon hyvän syyn.

TEKSTI Elisa Kitunen

Tämä on tarina lehdestä, jolla on voima tehdä jokaisesta ihmisarvon arvoinen, ja jonka kuluttajat ovat nostaneet valtavirtamedian vastavoimasta jo itse valtavirtamediaksi. Journalismin suunnan päättävät kuluttajat, koska lehtiostot, klikit ja tilaajat eivät jää laskematta. Journalismin tulevaisuus on siis käsissänne. Löytyyhän niistä katulehti?

Ensimmäinen katulehti perustettiin New Yorkissa 1989 vastavoimaksi valtamedian antamalle kuvalle kaupunkien kodittomista. Lontoo otti ideasta kopin ja Big Issue lanseerattiin muutaman vuoden kuluttua, josta liike on levinnyt yli 30 maahan. Organisaatiorakenteet vaihtelevat paljon lehdittäin, mutta niitä yhdistää vahva ihmisoikeusideologia sekä köyhyyttä kitkevä jakelutapa. Vähävaraiset asunnottomat hoitavat lehden jakelun ja myynnin, ja saavat myyntihinnasta yli puolet.

Suomen ainoa katulehti viettää kesällä viisivuotispäiväänsä. Se perustettiin suuren kerjäämiskohun jälkeen, kesällä 2011. Silloin keskusteltiin kerjäämisen laillisuudesta ja EU:n vapaan liikkuvuuden synnyttäneestä romanikerjäläisongelmasta. Keskustelun yksipuolisuuteen tuohtunut suomalainen journalistijoukko marssi Situation Stockholmin, pohjoismaiden vanhimman katulehden toimistolle ja päätti tuoda idean Suomeen.

Samalla kun toisaalla kerjääjät haluttiin saada pois katukuvasta, ihmisten jaloista ja mielistä, Kulttuuri-, mielipide-, ja tiedelehtien liiton Kultin journalistit halusivat nostaa heidät kadulta jaloilleen, tehdä heistä toisenlaisen numeron. Syntyi Iso Numero.

Iso Numeron ensimmäinen painos oli varovaiset 1000 kappaletta. Projekti keskeytyi, mutta idea jäi kytemään. Seuraavana kesänä tehtiin uusi lehti ja talvella toinen. Talven 2012 lehti mursi lopulta jään: lisäpainon ansiosta painosmäärä ylsi jo kymmeneen tuhanteen.

Iso Numerolla on kaksi polkua tehdä yhteiskunnasta ihmisarvoisempi. Lehti takaa myyntituloja asunnottomille sekä tuo julki yhteiskunnan epäkohtia. Koneen säätiön rahoittama juttusarja Piilosta näkyväksi kuvastaa hyvin koko lehden tematiikkaa. Tämän kevään numerossa toimittaja-tutkijapari pureutui suomalaiseen seksityöhön.

Ammattijournalistien tuottamien palstojen kantavana teemana ovat ihmisoikeudet. Päähaastattelussa tunnettu suomalainen, kuten Pekka Sauri tai Laura Malmivaara, kommentoi jotakin yhteiskunnalisesti ajankohtaista teemaa. Ulkomaanreportaasissa pureudutaan Lontoon asuntokriisin kaltaisiin kansainvälisiin ongelmiin. Iso Haloo -palsta herättää nimensä mukaisesti laajempaa keskustelua vähemmistöistä. Kolumnistina on aina vieraileva tähti. Julma Henri kirjoitti kolumnin siitä, kuinka nyky-yhteiskunta on kuin yksi suuri monopoli-peli, jossa maapallon varat kahmineelta eliitiltä ei tihku kuin kusta köyhien päälle.

Puolet lehden sisällöstä valikoidaan kustantajan Kultin 200 jäsenlehdestä. Iso Numero pyrkii tuomaan yhä personoidumpaan mediakenttään monipuolisuutta. Muutama numero sitten sodankyläläinen Jänkä-lehti tarjosi oman juttunsa thaimaalaisesta mustikanpoimijayhteisöstä. Helsinkiläiselle toimittajalle kokemus olisi voinut jäädä ulkokohtaiseksi, toisin kuin omasta metsästä tehty juttu lappilaisen silmin.

Kurjuutta kohdanneelle ihmiselle tai vähemmistön edustajalle annetaan yhä enemmän puheenvuoroja mediassa myös katulehtien kaltaisten vastavoimien ulkopuolella. Ihminen edellä on ajankohtainen kerrontatapa. Taannoin Arman Alizad sai lähes suitsutuksenomaista palvontaa epäkohtien tuomisesta esiin Täällä Pohjantähden alla -ohjelmassaan. Ennen Alizadia Hannu Karpolla oli Suomen televisiossa erityispaikka välittää tarinoita suomalaisen väliinputoajan elämästä.

Iso Numero jatkaa maailmanparannusta myös siitä, mihin teksti loppuu. Sillä on keino tehdä hyvää sekä sanoin että teoin ja tulokset ovat konkreettisia. Poliisin mukaan kerjääminen on selvästi vähentynyt pääkaupunkiseudulla, jonne lehden myynti on keskittynyt. Iso Numero yrittää ratkaista kerjäämisongelmaa pysyvästi. Niin usein siltä ummistetaan silmät ja ongelmaa siirretään pois omista jaloista. Kumpulan yliopistokampuksen vierestä kaadettiin äskettäin metsää, jotta lehdikossa majailevat romanikerjäläiset lähtisivät muualle.

Iso Numeron myyjät ovat lähinnä Balkanin romaneita. Heillä on kotimaissaan syrjinnällä pitkät perinteet ja useat jättävät maansa kesäksi pakon edessä. Lehdet ostetaan jälleenmyytäväksi Diakonissalaitoksen ylläpitämästä Hirundo-päiväkeskuksesta tai Vailla vakinaista asunto Ry:n toimipisteestä. Siitä pulitetaan 2 euroa ja taskuun jää myymisen jälkeen kolme. Kesällä myyjiä on maassa enemmän, mutta silloin kerätään myös enemmän pulloja, joten lehteä myydään tasaisesti ympäri vuoden. Kaikilla keleillä paitsi paukkupakkasilla.

Suomalaiset myyjät ovat harvassa. Vakiomyyjiä on vain muutamia, vaikka myyminen on verotonta ja Helsingin kaupunki on tehnyt päätöksen, ettei myyminen vaikuta toimeentulotukeen. Innostuksen jarruttajana voi olla huomion keskipisteenä oleminen tai suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä.

Metro-lehti teki taannoin artikkelin Iso Numerosta ja sen nettiversion tykätyimmät kommentit ovat karu läpileikkaus suomalaisten asenteista lehden myyjiä kohtaan:
”En tiedä mitään rasittavampaa kun rautatieasemalla pörräävä roskasakki joka päivästä toiseen yrittää tunkea tota lehteä käteen. Vanhempaa väkeä hyvä ettei rinnuksista tartuta. Lehden teon voi lopettaa, antakaa suomalaisten elää ja olla rauhassa”
”Älä ota katsekontaktia ja kävele ohi.”
”Väkisin tuota roskaa yritetään työntää käteen. Itse heitän maahan ja sylkäisen päälle.”

Iso numeron toimitus saa myyjistä valituksia tasaisin väliajoin. Silloin kun he myyvät liian aggressiivisesti tai väärissä paikoissa kuten kauppakeskusten sisällä tai metroissa. Välillä he ylittävät hyvän tavan rajan saadakseen päivän pennoset, joskus myyntikiellonkin uhalla. Myyjien käytöstä on kuitenkin haastava seurata, koska kaikkia ei tunneta nimillä ja tuoreen lehden jakelu menee välillä väkirynnäköksi.

Situation Stokholmissa jokainen myyjä on profiloitu ja myymisen ehtona on kotimainen henkilökortti. Suomessa on pyritty välttämään syrjiminen ja kaikki myyjäkoulutuksen käyneet ja sitä kautta myyjäkortin haltijat ovat tervetulleita. Silloin eniten hätää kärsiviä eli paperittomia on suurin osa. Tinkimätön aate luo pakostakin ongelmia, jotka pysyvät kuitenkin hallinnassa.

Useissa katulehdissä toimittaminen on myymisen lisäksi sosiaalinen prosessi. Asunnottomat ovat loihtineet luovia töitä lehtien sivuille: runoja, mielipidetekstejä, jopa taustoittavia artikkeleita. Suomessa toimitustyötä jarruttaa vielä yhteisen kielen puute. Eikä suurella osalla myyjistä ole minkäänlaista lukutaitoa.

Median murros horjuttaa myös katulehtien perinteisiä kaavoja. Printtiä uhkaavan myrskyn ei kuitenkaan odoteta iskevän katulehtiin ensimmäisenä. QR-koodilla varustettu paperinpalan ei vielä uskota houkuttelevan ostajaa tarpeeksi. Lehti on objekti, kaunis esine, jolla on myös mainosarvoa katumyynnissä. Brittiläinen isoveli Big Issue on ottanut sekä koodin että korttimaksun käyttöön. Moni pitää lehteä kuitenkin statementinä, joka kainalossa ostaja voi hyppelehtiä omatunto putsattuna.

Asemansa vakiinnuttanut lehti sai syksyllä opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien laatupalkinnnon, ja toimintaa myös muissa kaupungeissa yritetään herätellä. Viisivuotisprojektiksi tämä ei jää – varsinkaan kun romanikeskustelu polkee eduskunnassa yhä paikoillaan. Kerjäämistä yritetään uudelleen kieltää 2014 tehdyn lakialoitteen turvin. Kiellot, leimaavat pakkotoimet ja häädöt eivät kuitenkaan ole kestäviä ratkaisuja.

Katulehtikonsepti sopii erityisen hyvin Suomen työorientoinuneeseen yhteiskuntaan. Ihminen nousee arvostusasteikolla merkittävästi, kun hän siirtyy kerjäläisestä vakavasti otettavaksi myyjäksi. Silloin hän voi nousta seisomaan omille jaloilleen ja kohdata muut ihmiset samassa tasossa tasavertaisina.

Ihmisten kohtaaminen ja läsnäolo voivat jo itsessään muuttaa maailmaa. Kahden maailman törmääminen myyntihetkellä voi jopa olla katulehtien voimakkain ase ihmisoikeustaistelussa. Lehtimyynti luo tilanteita, joissa kommunikoida vieraan, kenties pelkoja herättävän ihmisen kanssa. Muukalaisviha onkin usein välittömien kohtaamisten puutosten seurausta.

Ostin oman lehteni romaniperheeltä. Isä ja äiti istuivat asematunnelin seinää vasten samalla kun tyttö poukkoili käytävällä yrittäen saada toivottomasti katsekontaktia vastaantulijoihin. Tarjosin ostoa varten nostettua seteliä tytölle ja hetkeksi herkistyin hänen ylitsepursuava riemustaan. Lähtiessäni sain aidon, hampaattoman hymyn ja mietin, että jo tuosta ilosta olisin voinut maksaa vitosen. Kysymyksiini kukaan löytämäni myyjä ei osannut vastata muuta kuin “viisi euroa” ja hymyillä.

Oikealla kielitaidolla olisin varmasti saanut vastaukseksi karuja tarinoita kotioloista ja ihmisarvon puutteesta. Toisaalta he kertovat työnsä merkityksestä jo sillä vimmalla, jolla yrittävät saada lehtensä kaupan. Uuttera, kärsivällinen ja joskus turhautuneisuuteen yltävä työnteko osoittaa, ettei muita mahdollisuuksia ole.

Yhteenliimattuja paperisivuja. Ne luovat heille toivon.

Artikkeliin on haastateltu Iso Numeron päätoimittajaa Hannele Huhtalaa, toimituspäällikkö Janne Hukkaa sekä Iso Numeron kustantajan Kultti Ry:n toiminnanjohtajaa Kitti Suorantaa.

Arkisto

Näkemisen ammattilaiset

Valokuvaamisesta on tullut seksikäs ala, mutta samalla kuvajournalistien arvostus on laskenut. Mihin heitä enää tarvitaan, kun kuka tahansa voi kaivaa kännykän taskustaan ja olla kuvaaja?

TEKSTI Oona Pohjolainen

Vielä muutama vuosikymmen sitten kukaan ei halunnut valokuvaajaksi. Ammatista oli silloin hohto kaukana.

“Työ oli raskasta, ja kuvauskeikoilla täytyi olla kolmekymmentä kiloa painava valikoima varusteita mukana suurennuskoneesta filminkehitysvälineisiin”, kertoo pitkän linjan lehtikuvaaja Martti Kainulainen. “Jäähallin vessassa tai välinevarastossa tehtiin kuvista kopiot ja sen jälkeen ne lähetettiin puhelinlinjalla.”

Paljon on ehtinyt muuttua niiden neljän vuosikymmenen aikana, joina Martti Kainulainen on kiertänyt kameroineen Suomea ja muuta maailmaa STT:n palveluksessa. Useita kertoja Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut Kainulainen on ehtinyt kuvata neljättoista olympialaiset ja Berliinin muurin murtumisen ja samaan aikaan todistanut, kuinka filmikamerat ovat vaihtuneet digitaalisiin. Nyt Kainulainen kuuluu siihen pieneen kouralliseen kuvajournalisteja, jotka aloittivat uransa 80-luvulla ja kuvaavat edelleen aktiivisesti. Nämä pitkän linjan kuvaajat ovat kaikki tuttuja keskenään ja kutsuvat harvalukuiseksi käynyttä joukkoaan suomenhevosiksi.

Tällä hetkellä STT työllistää Martti Kainulaisen mukaan puolet vähemmän kuvaajia kuin hänen aloittaessaan. Kainulainen kierrättää minua kuvatoimiston laajoissa tiloissa, jotka kuitenkin kaikuvat autioina ja hiljaisina. Moni työpöytä on tyhjentynyt.

“Kuvajournalistien ammattikunta tulee katoamaan kymmenen vuoden sisällä”, Kainulainen julistaa.

Tilanne näyttää tosiaan huonolta. Suomalaiset mediat kuten Helsingin Sanomat ja Iltalehti käyttävät kuvajournalistien palveluksia yhä vähenevissä määrin. Kuvien ottamisesta on tullut tavallisten toimittajien tehtävä.

Meidän aikaamme luonnehditaan usein visuaalisuuden aikakaudeksi. Kuvien merkitys viestinnässä lienee tällä hetkellä suurempi kuin mitä se on koskaan historian aikana ollut. Tuntuukin ristiriitaiselta, että samaan aikaan kuvajournalismia ajetaan yhä ahtaammalle eikä alan ammattilaisille riitä töitä.

Median digitalisoituminen on suurin taustalla vaikuttava tekijä. Se on muuttanut kuvaamista ja kuvien roolia kahdella eri tapaa. Toisaalta teknologian kehittyminen on johtanut siihen, ettei kuvaamiseen enää vaadita samanlaista käsityöläisyyteen verrattavissa olevaa ammattitaitoa kuin ennen – nykyään kolmivuotias lapsikin osaa lähettää kuvia digitaalisesti alustalta toiselle, huomauttaa Martti Kainulainen. Muutama vuosikymmen sitten tuohon tehtävään oli vielä oma ammattikuntansa.

Samalla medioiden kulutuskulttuuri on muuttunut. Kuvia katsellaan yhä enemmän älypuhelinten ruuduilta painettujen lehtien tai television sijaan, eikä niille enää aseteta yhtä korkeita kriteerejä kuin ennen. Ihmiset ovat tottuneet katsomaan huonolaatuisia kuvia. Kun yhtälöön lisätään nopeuttaan kiihdyttänyt uutissykli, on selvää, että kuva on kärsinyt inflaation. Kuvista on tullut pikaruokaa, jossa määrä korvaa laadun.

“Tämä on normaalia kehitystä millä tahansa alalla”, Martti Kainulainen toteaa. “Jotkut ammatit yksinkertaisesti katoavat.”

Väline ei siis enää ole esteenä kuvan ottamiselle, mutta vaaditaanko hyvän kuvan syntymiseen muutakin? Riittääkö, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja painaa laukaisijaa, vai osaako kuvajournalisti tehdä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaa?

“Kuvaajan tehtävä on kertoa tarina”, sanoo kuvajournalisti Markus Jokela.

1980-luvulta asti Helsingin Sanomilla työskennellyt Jokela voitti viime vuonna arvostetun Vuoden kuvajournalisti -palkinnon, jonka jakaa vuosittain Suomen kuvajournalistit oy Canonin tuella. Tuomaristo perusteli valintaansa sillä, että Jokelan kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen ja kuvalla kertomisen taito ja niissä on “oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua sekä lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla”. Yhdessä voittokuvistaan Jokela on taltioinut Angela Merkelin valtiovierailulta hetken, kun Alexander Stubb saattaa Merkelin räntäsateen läpi pidellen mustaa varjoa hänen yllään, toisessa kuvassa taas näkyy kumarainen laitapuolen kulkija ohittamassa värikkäitä vaalimainoksia.

“Kuvaajalle inspiroivimpia ovat tilanteet, joissa muutos on konkreettisesti näkyvissä”, kertoo Jokela. Kun mieltään osoittavat ihmisjoukot virtaavat kaduille, uutisen arvoinen kuva syntyy helposti. Usein muutos kuitenkin tapahtuu jossain aivan muualla kuin suoraan silmien edessä, ja silloin on kuvaajan tehtävä saattaa abstrakti asia helposti ymmärrettävään, visuaaliseen muotoon. Se vaatii ammattitaitoa.

Markus Jokela on tullut tunnetuksi nimenomaan tylsyyden kuvaamisesta. Hän on matkustanut Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin kanssa ympäri Suomea ja kaksikon tekemiin reportaaseihin on tallentunut tavallinen suomalainen arki. Arjen kuvaaminen oli se, mistä Jokela alunperinkin valokuvaamisessa kiinnostui. Hän kertoo, kuinka nuorena tunsi halua tehdä näkymätön näkyväksi ja pakottaa ympärillään olevat ihmiset tarkastelemaan asioita, joihin heidän katseensa yleensä ei pysähtynyt. Samaa taitoa Jokela on käyttänyt myöhemminkin kuvatessaan poliitikkoja ja muita merkkihenkilöiden tapaamisia, joissa ainoat visuaaliset ärsykkeet ovat yleensä hienoisia ilmeen värähdyksiä ja pieniä eleitä.

“On kaksi mahdollista hetkeä saada kiinnostava kuva: joko juuri ennen tilaisuutta tai heti tilaisuuden loppumisen jälkeen”, Markus Jokela kuvailee. Käytännössä tämä tarkoittaa muutaman sekunnin aikaikkunaa.

Vaikka visuaalisuuden kuluttamisesta on tullut ahmimista, loputtomasta kuvien virrasta nousee edelleen aika ajoin kuvia, jotka asettuvat symboloimaan hetkiä ja tapahtumia ja määrittelemään muutosta.

“Pysäyttäviä valokuvia otetaan yhä”, Markus Jokela väittää. Hän nostaa esimerkiksi euroopan pakolaiskriisin eräänlaiseksi symboliksi nousseen kuvan mereen hukkuneesta, rantahietikolle ajautuneesta pakolaispojasta.

Valokuvaajien työskentelytilasta on kuitenkin tullut kapea.

“Valokuvaamisesta on kadonnut näkeminen”, Jokela kuvailee lehtikuvaamisen työskentelykulttuurin muutosta. “Perinteinen kuvajournalismi on kuollut aikaa sitten.”

Jokelan mukaan kuvajournalismi elää yhä valokuvaajien henkilökohtaisissa projekteissa, joita tehdään intohimolla ja oman talouden riskillä. Tärkein foorumi on siirtynyt lehdistä muualle; kirjoihin ja näyttelyihin. Onko kuvajournalismille enää lainkaan sijaa perinteisissä medioissa?

Aikaisemmin kuvaajan ja toimittajan muodostava työpari meni tapahtumapaikalle ja kuvaaja alkoi sieltä etsiä sopivaa kuva-aihetta ja kulmaa – nykyään valokuvaaja saa toimituksesta etukäteen tarkat ohjeet siitä, millainen kuva juttuun halutaan. Kun sivun taitto on mietitty valmiiksi ja aikaa on vähän, kuvaajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin täyttää valmiiksi asetellut raamit. Herää kysymys, kuinka objektiivisesti tilanteesta voi raportoida, jos on jo etukäteen päättänyt, mitä haluaa nähdä. Harvemmin tapahtumapaikalle edes enää lähetetään kuvaajan ja toimittajan työparia. Sen sijaan toimittajan käteen annetaan kamera.

Mtv:n ja STT:n leivissä työskentelevä nuori journalisti Iida Tikka kutsuu tätä työskentelytapaa multitaskaamiseksi. Hän on uuden polven monimediajournalisteja; toimittajia, jotka tuottavat sisältöä yhtä aikaa kaikille eri median alustoille tekstin, still-kuvan ja videon muodossa.

“Meidän sukupolvi edustaa sitä tilannetta, ettei ole enää yhtä tiettyä välinettä, joka määrittelisi ilmaisun”, Tikka sanoo.

Iida Tikka on huolissaan kuvan laadun heikkenemisestä. Häntä mietityttää, voiko yksi ihminen saada aikaan yhtä hyvää jälkeä kuin monta omien alojensa ammattilaista yhteistyössä. Samaan aikaan hän näkee multitaskaamisessa myös positiivisia puolia. Pohjatyön tekeminen korostuu, sillä uutisjuttua tehdessä on oltava hyvin valmistautunut, kun menee tapahtumapaikalle. Soveltamiseen ei yleensä ole varaa lainkaan. Tämä johtaa siihen, että monimediajournalisti voi parhaimmillaan perehtyä syvääluotaavasti aiheeseensa ja tuntee oman materiaalinsa läpikotaisin. Tikka nauttii siitä, että hallitsee jutun tekemisen prosessin alusta loppuun asti.

Iida Tikka uskoo kuitenkin, että mediat purevat omaan nilkkaansa, jos eivät nyt panosta visuaalisuuteen. Hän on sitä mieltä, että kuvajournalisteja on olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua. Tikka huomauttaa, että mitä enemmän kuvia voidaan manipuloida digitaalisesti, sitä enemmän merkitystä on kuvaajan luotettavuudella ja sillä, että hänellä on faktat hallussaan. Journalistinen silmä ja äly korostuvat. Tämä on kääntänyt kehityksen osittain myös päinvastaiseen suuntaan: tällä hetkellä jotkut mediat markkinoivat itseään sillä, ketkä kuvaavat heille. Nuoret, nimekkäät kuvaajat ovat houkutteleva myyntivaltti.

Myös Iltalehden päätoimittaja Kari Kivelä uskoo, että lehti tulee työllistämään kuvajournalisteja vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Heidän toimenkuvansa tulee kuitenkin näyttämään erilaiselta. Kivelä haluaa kyseenalaistaa ajatuksen, että monimediajournalistien käyttö automaattisesti johtaisi mediaesitysten laadun heikkenemiseen.

“Kun puhutaan sukupolvesta, jonka median kulutus alkaa Instagramista tai Youtubesta, ei ehkä enää olekaan niin suurta merkitystä, tapahtuuko viestiminen sanoin vai kuvin”, Kivelä sanoo ja tuntuu ajattelevan, että median tekijät monimediaistuvat itsestään. “Mediaesitysten laatu ei korreloi julkaisukanavien määrään.”

Kivelä vertaa monimediajournalistin viestintäkanavia sinfoniaorkesteriin, joka tarjoaa loputtomasti erilaisia instrumentteja viestin välittämiseen. Väline ei kuitenkaan muuta fundamentaalisinta asiaa viestinnän takana: journalistin on edelleen osattava hankkia tietoa ja esittää se mielenkiintoisella tavalla. Mediat saattavat muuttua tulevina vuosina paljonkin, mutta kyky ymmärtää olennainen ja ilmaista se parhaalla mahdollisella tavalla sekä maksimoida viestin perille meno tulee edelleen olemaan journalistin perimmäinen tehtävä.

Medioiden muuttuessa yhä visuaalisemmiksi tarvitaan viestijöitä, jotka hallitsevat kuvallisen tarinankerronnan kielen. Kari Kivelä haluaisikin mieluummin puhua kuvan ammattilaisista kuin kuvajournalisteista tai ammattikuvaajista. Tulevaisuuden kuva-ammattilaisen työnkuva ei rajoittuisi ainoastaan kapea-alaiseen kuvan ottamiseen, mikä teknologian kehittyessä muuttuu yhä helpommaksi. Sen sijaan kuvan ammattilaisilla olisi laaja ymmärrys kerronnasta, kontekstuaalisuudesta ja erilaisista tekniikoista – heidän ammattinaan olisi näkeminen.