Pitäisikö meidän kaikkien olla himboja?

Olemme lähdössä elämysmatkalle Kaokolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kaokolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään.

TEKSTI Sini Harvo KUVITUS Roosa Kontiokari

Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

VIERAISIIN KULTTUUREIHIN TUTUSTUMINEN on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan.

Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin.

Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maailmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen.  

Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.  

KAKSI ASIAA OVAT puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan?

Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa?

Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta.

Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä?

Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden.

Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.

OLEN SIIS LENTÄNYT toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani.

Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää.  

”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.”

Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta.  

Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena, ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää.

Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” –tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

YMPÄRISTÖKATASTROFIN LISÄKSI matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo.

Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä 5 miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä.

Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”:  

”On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ’alikehittyneiksi’.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *