Vaatteet tekevät saastuttajan

Suurimmalle osalle ihmisistä on jo ala-asteella opetettu, miten kierrättää paristoja, muovipulloja tai sanomalehtiä. Mutta entä vaatteiden kierrätys? Muoti on iso osa monien ihmisten elämää, mutta harva tietää, mitä menneen kauden trendeille käytön jälkeen tapahtuu.

TEKSTI Rosa Kaimio KUVAT Iisa Pappi, Heidi Puomisto, Pinja Ylioja

LUKSUSBRÄNDI BURBERRY joutui vastikään kohun keskelle, kun kävi ilmi, että yhtiö on polttanut omia vaatteitaan yli sadan miljoonan euron edestä viimeisen viiden vuoden aikana. Yhtiö kertoi polttaneensa tuotteitaan estääkseen niiden varastamisen tai halvalla myymisen sekä suojellakseen vaatemerkin statuksellista arvoa. Yhtiö kuitenkin vakuutti toiminnan olevan ympäristöystävällistä, sillä poltosta syntynyt energia otettiin talteen. Burberry sai siitä huolimatta teostaan valtavasti kritiikkiä.

VAATETEOLLISUUS ON YKSI maapalloamme eniten saastuttavista tuotannonaloista, ja erityisesti vaatteiden hävitykseen kiinnitetään harvoin minkäänlaista huomiota. Yksi roska-autollinen tekstiilejä joko poltetaan tai kaadetaan kaatopaikalle joka sekunti. Kiertotalouden ja uusiutuvien resurssien edistämiseksi toimivan Ellen MacArthur -säätiön mukaan alle prosentti vaatteiden tekemiseen käytetyistä materiaaleista kierrätetään uusien vaatteiden tekemiseen. Suurin osa päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi jopa alle kymmenen käyttökerran jälkeen.

Vaatteita myös heitetään pois entistä nopeammalla tahdilla. Vaatteen keskimääräinen käyttökertojen määrä on laskenut yli kolmanneksella viimeisen 15 vuoden aikana. Ilmiö on kytköksissä pikamuotiin, eli mahdollisimman halvalla tuotettuun ja myytävään muotiin. Pikamuotia myyvissä liikkeissä mallistot vaihtuvat nopeimmillaan viikon tai kahden välein, mikä kannustaa kuluttajaa ostamaan aina vain uutta. Ostokset eivät kuitenkaan jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

Ostokset eivät jää pitkäaikaisiksi, sillä yli puolet tuotetusta pikamuodista heitetään pois alle vuoden kuluttua.

AALTO-YLIOPISTON TOHTORIOPISKELIJAN Essi Karellin mukaan meillä ei ole toistaiseksi joitakin hyväntekeväisyyspisteitä lukuun ottamatta minkäänlaista toimivaa infrastruktuuria, johon palauttaa vaatteita. Karell on erikoistunut vaatesuunnittelun sekä vaateteollisuuden kestävyyden tutkimiseen. Nykyisen tilanteen muuttamiseksi tarvittaisiin korkean tason poliittista päätöksentekoa ja selkeitä säädöksiä siitä, miten tekstiilijätettä tulisi omana jätteenlajinaan käsitellä.

Tähän on kuitenkin onneksi tulossa muutos: EU-komissio suunnittelee direktiiviä, jonka mukaan jäsenmaiden tulisi järjestää tekstiilijätteelle erilliskeräys vuoteen 2025 mennessä. Tarkempia ohjeistuksia siihen, miten kukin jäsenmaa hoitaa keräyksen, ei kuitenkaan toistaiseksi ole.  Myös yritysvastuuseen tulisi Karellin mukaan tehdä tiukennuksia, esimerkiksi painottamalla jälleenmyyjien roolia vaatteiden kierrättäjinä.

Vaatteiden suunnittelulla on merkittävä rooli vaatteiden kierrätyksessä, ja siksi myös siihen olisi Karellin mukaan kiinnitettävä enemmän huomiota. Tuotteet pitäisi suunnitella joko helposti korjattaviksi tai niin laadukkaiksi, että niitä voitaisiin käyttää moneen kertaan tai miettiä niille monta elinkaarta yhden käytön sijaan. Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi myös tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

Muutosta on kuitenkin tapahduttava myös kuluttajatasolla. Meissä kaikissa palaa halu ostaa aina vain uutta, ja vanhat vaatteet tuppaavat jäädä kaapin perälle pölyä keräämään. Lopulta vaatekaapin siivouksen tuloksena on kasoittain vaihtelevan kuntoisia vaatteita, joille ei ole enää käyttöä. Miten hankkiutua niistä eroon niin, että ne eivät päädy jätteeksi?

PARAS VAIHTOEHTO HÄVIKIN vähentämiselle on vaatteen käyttöiän pidentäminen. Sen sijaan, että heittäisi vaatteen pois, sen voi antaa jollekulle toiselle. Suosiotaan ovat kasvattaneet erityisesti Facebookissa ylläpidettävät kymmenet kirpputoriryhmät, joissa voi kaupata vanhoja vaatteita ja muita tavaroita ryhmän muille jäsenille. Useimmiten tavara menee helposti kaupaksi, sillä hinnat ovat kirpputoriryhmissä edullisia.

Vaatteiden myyminen internetissä on kuitenkin prosessi ja se vaatii varsin paljon aikaa, sillä kauppojen sopimisessa ja tuotteiden kuvaamisessa sekä mittaamisessa on tekemistä. Toisaalta myydyistä vaatteista saa vastineeksi rahaa, toisin kuin jos ne vain lahjoittaisi pois. Lisäksi palvelussa on lähes täysi varmuus siitä, että vaatteen käyttö jatkuu uudella ostajalla.

Karellin mukaan kirpputorit ovat vaatteen kierrättämisen kannalta erittäin järkevä vaihtoehto. Tuotteen ympäristökuorman kannalta on parempi, että sitä käytetään sellaisenaan mahdollisimman pitkään. Kuluttajien keskinäinen vaatteidenvaihto ja eteenpäinmyynti on parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteen materiaali päätyisi yhden käyttäjän jälkeen tekstiilikierrätykseen raaka-aineena. Myös Ellen MacArthur – säätiö kampanjoi vaatteiden pidemmän käytön puolesta, sillä tällöin kuluttajat saavat suuremman arvon irti ostamistaan vaatteista.

KAIKISTA TUNNETUIN VAATTEIDEN kierrättämisen muoto useimmille lienee erilaiset hyväntekeväisyyskeräykset. Lähin keräyspiste on helppo löytää internetistä ja sen jälkeen tehtäväksi jää vain omien vaatteiden vieminen pisteelle. Facebook-kierrätykseen verrattuna prosessi on huomattavasti nopeampi, eikä jokaista tuotetta tarvitse kierrättää erikseen. Tämän jälkeen esimerkiksi UFF lajittelee nettisivujensa mukaan vaatteet ja lähettää ne joko myymälä- ja tukkumyyntiin, avustuksena Afrikkaan, materiaalikierrätykseen tai polttoon. Toisin kuin kirpputorimyynnissä, kuluttajalla ei siis ole täyttä varmuutta siitä, että lahjoitetut vaatteet päätyvät jatkokäyttöön sellaisinaan.

Karellin mukaan suurin osa vaatekeräykseen tuoduista vaatteista lähetetään ulkomaille, muun muassa Itä-Eurooppaan. Vaatteita on lähetetty aiempina vuosina paljon myös Afrikkaan, mutta nykyään yhä harvemmat tahot haluavat ottaa niitä vastaan, sillä ulkomailta tuodut vaatteet haittaavat maiden omaa tekstiiliteollisuutta. On kuitenkin hyvä, että vaatteen käyttöikä pitenee edes jollain tavalla. Siinä, missä kirpputoriryhmät voivat tarjota toisille mukavaa ajanvietettä ja jopa yhteisöllisyyttä, ovat ne toisille liian aikaa vieviä ja turhaa sääntelyä sisältäviä. Karell ymmärtää, että kaikilla ei ole aikaa tai edes kiinnostusta käyttää kirpputoreja, ja toteaakin, että sellaisessa tilanteessa vaatekeräys on erittäin hyvä vaihtoehto, siitäkin huolimatta, ettei vaatteiden lopullisesta sijoituspaikasta ole varmuutta.

Vaatteiden materiaaleista ja yksityiskohdista tulisi tehdä sellaisia, että mikäli vaate ei enää kelpaa kenellekään käyttöön, se pystytään helposti ohjaamaan kiertoon.

MYÖS VAATEKAUPAT OVAT alkaneet ottaa vaatteita takaisin yhä enemmän. Vastineeksi vaatteiden palautuksesta kuluttaja saa ketjulta alekupongin, joka on sinänsä hyvä motivaattori kierrättämiselle. Toisaalta kaupat eivät jaa kuponkeja hyvää hyvyyttään, vaan tavoitteena on lisätä kuluttajan halua ostaa uutta, eli tehty hyvä voi helposti valua viemäriin heräteostoksen muodossa. Kuten vaatekeräykset, on vaatteiden palauttaminen kauppoihin kuitenkin helppoa kuluttajalle.

Se, mitä vaatteelle kaupassa tehdään, riippuu jälleen kerran sen kunnosta. Karell uskoo, että vaateyrityksetkin lajittelevat saapuvat tuotteet laadun mukaan ja hyödyntävät niitä sen perusteella eri tarkoituksiin. Hyvälaatuiset materiaalit menevät todennäköisesti mekaaniseen kierrätykseen, jossa vaatteet erotellaan kuituihin, jotka hyödynnetään uusina vaatteina tai esimerkiksi imeytysmattoina ja autojen sisusteina. Osa vaatteista päätyy kuitenkin mitä todennäköisimmin suoraan polttoon. Karell haluaa kuitenkin uskoa, että vaateyritykset haluavat hyödyntää saamansa materiaalin mahdollisimman tehokkaasti, eikä polttaminen vaatteiden kierrätyksessä ole ensimmäinen vaihtoehto.

MUTTA TULISIKO VAATEKETJUILLA ylipäätään olla vastuuta vaatteiden hävittämisessä? Kuluttajat kuitenkin ostavat tuotteet, ketjut vain toimivat tuottajina. Karell toteaa, että mikäli kuluttaja tiedostaa, että hänen vaatteillaan olisi ehkä käyttöä jollekulle toiselle, on paras vaihtoehto pistää ne itsenäisesti eteenpäin. Mikä tahansa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että vaatteita kerääntyy kaapin pohjalle, mistä ne lopulta päätyvät sekajätteeseen. Karell kannustaa yrityksiä ainakin antamaan kuluttajalle mahdollisuuden tuotteen palauttamiseen.

Myös Ellen MacArthur – säätiön raportissa todetaan, että vaateyrityksillä on merkittävä rooli vaatteiden kiertokulun parantamisessa, sillä juuri ne suunnittelevat ja myyvät vaatteita. Siten ne päättävät myös myytävien vaatteiden materiaalit ja sen, kuinka usein uusia vaatteita tulee markkinoille. Kierrätyksen näkökulmasta vaatevalmistajat siis säätelevät hävitettävien tuotteiden laatua ja määrää ja voivat näin ollen valinnoillaan helpottaa prosessia huomattavasti.

KAIKKI VAATTEET EIVÄT kuitenkaan ole niin hyvässä kunnossa, että niitä voisi kierrättää eteenpäin. Monien vaatteiden käyttö lakkaakin siihen, että ne reikiintyvät tai menevät muuten hajalle. Monista rikkinäisistäkin vaatteista saadaan vielä Karellin mukaan eroteltua materiaalia, riippuen toki siitä, mistä materiaaleista tuote itsessään on tehty. Kaikkein helpointa materiaalien kierrätys on, mikäli vaate on selkeästi yhtä raaka-ainetta, eli se on valmistettu esimerkiksi sataprosenttisesti polyesteristä. Tällaisille vaatteille löytyy aina paljon helpommin käyttökohteita materiaalitason kierrätyksessä.

Hyvin usein vaatteissa käytetään kuitenkin materiaalisekoitteita, sillä ne parantavat vaatteiden ominaisuuksia. Esimerkiksi elastaania yhdistetään muihin kuituihin tuomaan vaatteille joustavuutta ja sitä käytetään erityisen paljon esimerkiksi urheiluvaatteissa. Se aiheuttaa kuitenkin monenlaisia ongelmia kierrätysprosessissa, ja Karell toivookin, että elastaanille löydettäisiin tulevaisuudessa jokin korvaaja. Nykytilanteessa kuluttajan pitäisi siis pystyä arvioimaan, valitako ominaisuuksiltaan hyvä materiaalisekoitteesta valmistettu tuote vai varmistaako vaatteen helppo kierrätys ostamalla yksittäisestä materiaalista tehdyn tuotteen.

Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään.

VAATTEIDEN YLEISEN LAADUN tunnistaminen ylipäätään on asia, joka jokaisen kuluttajan tulisi oppia, sillä laadukkaat vaatteet kestävät luonnollisesti käytössä pidempään ja luovat siten vähemmän tarvetta kierrätykseen. Ilman tekstiilialan asiantuntemusta ostajien on kuitenkin vaikea arvioida vaatteiden ominaisuuksia. Harva osaa sanoa etukäteen esimerkiksi sitä, nyppyyntyykö vaate käytössä. Sen sijaan jokainen voi pohtia, sopiiko vaate pitkällä tähtäimellä omaan tyyliin vai onko kyseessä vain sesonkituote, johon tulee myöhemmin kyllästymään. Heräteostoksia on välillä vaikea välttää, jopa Karell kokee sen olevan haastavaa. Tyylilleen uskollisena pysyminen kuitenkin helpottaa ostosten tekemistä. ”Kun oman tyylinsä tunnistaa, niin kykenee tekemään myös ratkaisuja” Karell toteaa.

Vaatteiden kierrätys on lopulta vasta alkutaipaleellaan oleva ala. Vaikka kierrätysinfrastruktuuri puuttuukin toistaiseksi, on kuluttajalla silti tarjolla vaihtoehtoja vaatevuokraamoista kirpputoreihin asti, eikä niitä kannata jättää hyödyntämättä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *