Hätähuuto henkimaailmaan

TEKSTI Vilma Ikola
KUVA Roosa Kontiokari

Kristinuskon oppineiden kirjoittama Musta raamattu on loistoesimerkki kirjasta, joka tunnettuudestaan huolimatta kaipaa esittelyä. Mustaa keinonahkaa olevat kannet kultapainatuksineen huokuvat mystiikkaa ja arvokkuutta. Musta raamattu -nimi juontaa juurensa vuoteen 1902, jolloin kirjan suomennos painettiin mustalle paperille valkoisin kirjaimin. Nimi ei siis viittaa saatananpalvontaan, vaan kyseessä on hurskaiden kyhäämä teos, jonka nuorimmat tekstit ovat 1800-luvulta.

Kokoelman kantavia teemoja ovat sanan mahti, nöyryyden puute ja mystiikan terästämä self help. Näitä siivitetään konkreettisilla ohjeilla muun muassa siitä, miten voit käskeä henget apuusi ja edistää terveyttäsi psalmeihin liitettävillä loitsuilla.

Teksti on paikoitellen hyvinkin vaikeasti luettavaa. Vanhahtava kieli ei aina avaudu. Käännöskukkasia on kuin Hollannissa tulppaaneja ja tekstin täydellinen ymmärrys vaatisi latinan ja muinaisheprean osaamista. Suurin rikos on kuitenkin virkkeiden pituus: viisi pitkää riviä ilman pistettä on vain liikaa 280 merkin tviiteistä valittavalle.

Kieliasun lisäksi luettavuutta häiritsee paikoitellen ärsyttävyyteen asti toistuva namedroppailu. Mephistoteleet, Hanielit ja Elhayt vilahtelevat tekstissä ilman kummempia selityksiä siitä, keitä nämä henkilöt/olennot ovat. Lukemisen helpottamiseksi suosittelenkin jälkiviisaana lukemaan tarinan aiemmat osat, ainakin Mooseksen kirjat 1-5.

Visuaalinen puoli kompastuu kielen kanssa samoihin virheisiin: kuvat muinaisheprean- ja latinankielisistä tauluista eivät oikein aukea. On epäselvää, tulisiko niitä ihastella sanomansa vai estetiikkansa vuoksi. Selittämättömien kuvien seassa ohje nuoren valkoisen kyyhkysen verellä piirrettävästä noitumisringistä on tervetullutta konkretiaa, josta lukija saa jotain irtikin.

Toisin kuin valtavirtakristinuskossa, Mustan raamatun teksteissä sanan merkitystä korostetaan. Viestintä näyttäytyy merkityksen tuottamisena: jo pelkästään sanojen lausuminen, jopa niiden ajattelu, voi tuoda henget käytettäviksi. Kaiken anelun ja rukoilun ylistämisen keskellä tämä on mukavan erilainen tapa lähestyä henkimaailmaa. Tämä ylistys viestinnälle ei myöskään taivu perinteiseen nöyryysajatteluun: henkiä käsketään jämäkästi sen sijaan, että apua aneltaisiin surkeana ja syntisenä.

Teoksessa esitetyt loitsut ovat itsessään hauskoja lausua, mutta muuten ne jättävät toivomisen varaa. Noitaista ääntä ei määritellä ja kysymys siitä, riittääkö flunssainen kähinä täyttämään kriteerit, jää auki. Monia taikoihin tarvittavia aineksia on vaikea löytää Suomesta. Espoolaisessa hypermarketissa viikunapuun oksat ja valkokukan öljy loistavat poissaolollaan. Toivoisinkin Suomi 100 -versiota, jossa käytettäisiin Pohjolan omia aarteita: mustikkaa, saunavihtoja ja kirveitä.

Kokeilin paria loitsua, mutta en säästynyt kaikelta pahalta, kivut eivät kadonneet eivätkä enkelit saapuneet toteuttamaan toiveitani. Haaveilemani mielenrauha siitä, että henget pelastavat minut oikeudenkäynnistä, jäi todellakin vain haaveeksi. Toivottavasti teoksen seuraavassa versiossa otetaan paremmin huomioon ihmisten erilaiset tarpeet. Esimerkiksi enkelten määrääminen oppimispäiväkirjan tekoon olisi hyödyllinen loitsu ja tekisi teoksesta varmasti joulun toivelahjan.

 

Kenelle? Kaikille uskonnoista, mystiikasta ja henkien käskyttämisestä kiinnostuneille
Pukinkonttiin? Ehdottomasti
Arvosana? Kolme ja puoli pentagrammia viidestä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *