Trump muistuttaa enemmän Ismo Laitelaa kuin Adolf Hitleriä

TEKSTI Juho Valta

Ollaan Washington D.C.:ssä vuonna 1983. Saturday Night Live –sketsiohjelman kautta suursuosioon noussut Eddie Murphy käyskentelee arvostetun konserttisalin lavalla ensimmäisessä stand up -spesiaalissaan. Päälleen hän on vetänyt punaisen nahkahaalarin, joka saisi Jani Toivolan kyynelehtimään kateudesta.

Vaaratonta koko perheen huumoria hakemaan tulleet ovat lähteneet kotiin varmasti jo ensimmäisen sketsin aikana. Vaivaisen kymmenen minuutin kuluessa Murphy on nimittäin avautunut esimerkiksi pelostaan kohdata Hollywoodissa homoksi muuttunut Mr T ja esittänyt teorian, jonka mukaan aasialaismiesten stereotyyppinen kevyt kävelytyyli selittyy heidän mikropeniksillään. Suvakkiomatuntoni käskee suuttumaan, mutta eihän näin saatanan tyhmille jutuille voi kuin nauraa.

Tai näin ajattelin vielä pari vuotta sitten. Vuoden 2016 tapahtumien jälkeen kaikkien on kuitenkin ehkä syytä pohtia, kuinka fiksua typerien ideoiden karnevalisointi lopulta on. Poliittisia tv-koomikoita riemastuttaneena mediaspektaakkelina alkanut presidentinvaalikampanja on johtanut siihen, että pillun puristelulla pröystäilevästä kylähuutelijasta on tulossa tämän kuun lopussa Yhdysvaltain presidentti. John Oliverille, Bill Maherille ja kumppaneille tekisi mieli esittää suomikomedian klassikoihin kuuluvan Ponterosa-elokuvan ikivihreä repliikki: ”Joko hymy hyytyi, molopää?”

Trumpin voittoon johtanutta mätäfarssia ovat kotimaan ja maailman älyköt yrittäneet selittää loputtomissa kolumneissaan siitä päivästä lähtien, kun Trumpin naurettavalta kuulostaneesta presidenttiydestä tulikin todellisuutta. Tavoitteena on ollut kehittää suuri teoria, joka yksioikoisesti selittäisi miten moinen hairahdus pääsi taas tapahtumaan. On syytetty amerikkalaisten yliopistokampusten sananvapautta sortavaa poliittista korrektiutta ja vedottu Karl Polanyin teoriaan, jonka mukaan fasismi syntyy yhteiskunnan puolustusreaktiona markkinatalouden raakalaismaisuudelle.

Rasismi ja keski- ja työväenluokan ahdinko selittävät Trumpin kannatusta toki osittain. Noamchomskyja ja heikkipatomäkiä paremman teorian koomisina pidettyjen kandidaattien voittomahdollisuuksista esitti kuitenkin Eddie Murphy juuri siinä samassa irstaassa Delirious-standupissa, jota tämän artikkelin alussa kuvailin.

Murphy uskoi, että 80-luvulla presidentiksi pyrkineellä baptistipastori Jesse Jacksonilla oli oikeasti mahdollisuus voittaa vaalit. Miksi? ”Because white dudes like to vote for the wrong dude as a goof”. Seuraavana päivänä toki hämmästellään, että voittiko se nyt jumalauta oikeasti, mutta tulosten julkistamiseen asti oli ainakin hauskaa.

Murphyn puolivitsillä heittämä hypoteesi on suoranainen profetia esimerkiksi siitä moraalisesta krapulasta, jota Brexitin puolesta äänestäneet britit alkoivat potea ennen kuin päätöksen seuraukset olivat edes alkaneet realisoitua. Uskon, että sama omantunnon tuska iskee myös joihinkin niihin pikkuporvarillisiin kaappimaoisteihin, jotka viime marraskuussa kirjoittivat äänestyslipukkeeseen Trumpin nimen kerätäkseen elinvoimaa poliittista kaaosta aiheuttamalla.

Kyllä, toisin kuin kuvasto Trumpin puhetilaisuuksista on antanut ymmärtää, valtaosa Trumpin kannattajista on pikkuporvareita, ei mitään globaalin kapitalismin päähän potkimia reppanoita, jotka nyrkkiä puiden vaativat vispilätehdastyöpaikkansa takaisintoimittamista Meksikosta. Useimpien arvioiden mukaan Trumpin kannattajien vuositulot ovat keskimäärin 70 000 dollarin luokkaa. Samojen arvioiden mukaan Clintonin kannattajat tienaavat keskimäärin melkein kymmenen tuhatta dollaria vähemmän.

Trumpin kannattajan prototyyppi ei siis mitä todennäköisimmin ole se mediassa toistuvasti esitetty karavaanipuiston punaniska, vaan ennemminkin American Beauty –elokuvan Lester Burnhamin kaltainen elämäänsä kyllästynyt konttorirotta, joka liian monta vakuutusdiiliä myytyään miettii, että voisiko tässä vielä jotenkin räväyttää ja kokea olevansa olemassa. He ovat niitä Max Horkheimerin ja Theodor Adornon kuvailemia etuoikeutettuja odysseyksia, jotka voivat nauttia seireenien laulun hedonistisista iloista, kunhan vain ensin sitovat itsensä mastoon ja luopuvat lopullisesti vapaudestaan.

Vapauden tunteensa riistäjinä nämä oravanpyörän orjat näkevät eliittipoliitikot, jotka lukemattomista puheistaan huolimatta eivät ole saaneet aikaan muutoksia heidän ennalta-arvattaviin elämiinsä. Trumpin voitto symboloi niiden pattitilanteeseen ajautuneiden porvarien itkupotkuraivaria, jotka katkeroituneissa mielissään näkivät ainoana emansipaation mahdollisuutena sen, että he kiepauttavat koko shakkilaudan nurin. Molotovin cocktailin vintiömäinen viskaaminen Valkoiseen taloon oli mahdollista, sillä esikaupunki-idyllin mukavuuksien turvaamina valkonaamoina se ei tulisi maksamaan heille mitään.

Jos Trump todella lähtee toteuttamaan vaalilupauksiaan, maksavat tämän illusorisen kapinaeleen hinnan sen sijaan etniset vähemmistöt, joiden vainoamisesta on kampanjan aikana tullut tietyissä piireissä kansanhuvia. Tässä piilee koko oikeistopopulismin traagisuus. Ei suuri osa Trumpin kannattajista ole mitään kansanmurhaan valmistautuvia hirviöitä, vaan lähinnä onnettomia tylsimyksiä. Pahimmillaan oikeistopopulistit kuitenkin kykenevät valjastamaan näiden ihmisten katkeruuden hirviömäisten päämäärien ajamiseen.

Eddie Murphyn lisäksi Trumpin nousun ja käytännössä kaikki muutkin nykypäivän ilmiöt ennusti David Foster Wallace vuonna 1996 julkaistussa Infinite Jest –romaanissaan, jonka tulisi olla länsimaissa näinä aikoina pakollista luettavaa.

Wallacen noin tuhatsivuisessa tulevaisuudenkuvassa Yhdysvaltain presidentiksi tai tarkemmin Meksikon ja Kanadan osakseen sulauttaneen Organisation of North American Nationsin johtajaksi on noussut Johnny Gentle, menneiden vuosien samettiääninen kakkosluokan laulutähti. Ennenkuulumatonta retoriikkaa kampanjakiertueella käyttänyt Gentle on lumonnut kansalaiset suorasukaisilla lupauksillaan siivota Amerikan saastaiset kadut. Yksioikoiseksi ratkaisuksi ongelmaan hän on tarjonnut katapultin rakentamista, joka linkoaisi Amerikan jätteet Kanadan puolelle. Havaitsetko pahaenteisiä paralleeleja?

Vaikka Gentlen ja Trumpin poliittiset prioriteetit ovatkin erilaiset, ovat molemmat heistä päätyneet valtaan viihdettä palvovan kulttuurin seurauksena. Infinite Jest on masentavan huvittava kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita peräti kuolemaan kokeakseen anomian ikeestä vapauttavat dopamiininousut. Tässä yhteiskunnassa mekin yhä enemmän elämme. Suuri osa jatkuviin ärsykkeisiin tottuneista ihmisistä ei kykene seuraamaan politiikkaa, ellei se tarjoa samanlaisia välittömiä tyydytyksen hetkiä kuin vaikkapa tosi-tv, mobiiliapplikaatiot tai videopelit. Koska älyvapaasta ja murheet hukuttavasta viihteestä on tullut aikamme suosituin elintapa, ei politiikkakaan kiinnosta, ellei siitä muovata draamantäyteistä hupia.

Trump on siis ehkä enemmän kulttuuriteollisuuden kuin äärioikeiston suosion kasvun tuote. Trumpin mielipiteet eivät loppujen lopuksi edes ole erityisen poikkeavia. Aivan samanlaisia visioita ovat vähemmällä itseluottamuksella, perinteisemmällä retoriikalla ja suunnattoman paljon huonommalla menestyksellä esittäneet lukemattomat republikaanipoliitikot jo toistakymmentä vuotta.

Trump ei voittanut, koska Amerikan kansa löysi oman Hitlerinsä, vaan koska se löysi uuden Ismo Laitelansa – tohelon, äkäisen isähahmon, jonka toinen toistaan röyhkeämmät tempaukset takasivat puheenaiheen elottomiin perheillallisiin. Kun spektaakkelin loppu alkoi häämöttää, ajautuivat farssia joka ilta seuranneet epävarmat äänestäjät samanlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin kuin salkkarifanit uuden kauden päättyessä. Mitä minä sitten katson? Salkkarifanien pelastuksena ovat toimineet kesäuusinnat, Trump-addikteilta show”n jatkuminen vaati äänestyspaikalle raahautumista.

Toistaiseksi on mielestäni täysin turha spekuloida millaisia seurauksia Trumpin presidenttiydellä tulee olemaan. Koko kampanjataipaleen ajan herran lausunnot ovat olleet niin skitsofreenisiä, ettei niistä ole dedusoitavissa minkäänlaista koherenttia visiota. On toki mahdollista, että Trump on uusi Hitler, ydinaseiden käyttöön valmis megalomaani. On toisaalta myös täysin mahdollista, että Trump on lähinnä presidenttiyden tuottamasta egotripistä nauttiva opportunisti, jolla ei ole sen kummempaa intressiä saada läpi suuria uudistuksia. Molemmat skenaariot ovat tietysti vaarallisia.

Mitä ihmisten tulisi kuitenkin näinä uhkaavina aikoina muistaa on se, että viime vuosisatoina kansalaisille tyrkytetty viihde on ollut käytännössä jokaisen autoritaarisen regiimin elinehto. Hitler piti huolen, että saksalainen elokuvateollisuus tuotti suuren budjetin spektaakkeleja vielä vuonna 1944, jolloin unelmaan vaaleatukkaisesta ja sinisilmäisestä Euroopasta ei olisi uskonut enää edes James Hirvisaari. Nicolae Ceaușescun Romaniassa kansalaiset taas lähtivät taltuttamaan tyrannia vasta, kun hän päätti lopettaa länsimaisten viihdeohjelmien näyttämisen televisiossa.

Ceaușescun kohtalo osoittaa, että vanha viisaus, jonka mukaan yhteiskunta on seitsemän aterian päässä vallankumouksesta, on suunnattoman puutteellinen. Se unohtaa, että leivän lisäksi kansa vaatii sirkushuvinsa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *