Veretön vallankumousvaatimus

Anarkistit Suvi Auvinen ja Antti Rautiainen kertovat poliittisesta filosofiastaan ja pureutuvat ajankohtaisiin tapauksiin, joiden myötä anarkismi on noussut julkiseen keskusteluun. Anarkistit ovat arvostelleet poliisin voimankäyttöä ja pidättäytyvää puuttumista äärioikeiston aktivoitumiseen. Institutionaalisia ristiriitoja anarkistien ja poliisien välillä ymmärtääksemme otimme yhteyttä myös voimankäyttöä tutkineeseen komisario Henri Rikanderiin ja poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotoseen.

TEKSTI Adile Sevimli

Anarkismi on aate, joka tavoittelee yksilönvapautta pakkovaltaa vastaan. Suomessa se sekoitetaan usein tarkoittamaan Hobbesin luonnontilan kaltaista kaaosta ja sekasortoa tai rinnastetaan yhtäläisyysmerkillä marxismiin.

Anarkismin näkyvimpiä puolestapuhujia Suomessa on Suvi Auvinen, toimittaja, jonka mukaan anarkismista puhutaan liian usein negaatioiden kautta: “Usein kuulee väitettävän, että anarkismi vastustaa yhteiskuntaa, järjestystä tai sääntöjä. Se ei pidä paikkaansa. Se, mitä me vastustamme, on hierarkiat. Tavoite, johon pyrimme on tasa-arvo.”

Historiallisia nyansseja anarkismin aikajanalta tarkastellessa aate näyttäytyy monihaaraisena. Muualla maailmassa anarkismi operoi vakiintuneemmin kuin Suomessa. Täällä uudet protestiliikkeet on aina pyritty integroimaan jo olemassaoleviin liikkeisiin.

Kansalaistottelemattomuuteen ei suhtauduta suopeasti, minkä vuoksi anarkistiksi henkilöityminen ei aina ole ollut helppoa. Maailmalla anarkisteiksi itsensä ovat lukeneet muun muassa Judith Butler, Oscar Wilde, Leo Tolstoi, Alan Moore ja Noam Chomsky.

Myös anarkismin veteraanit ovat joutuneet oikomaan käsityksiä aatteesta.

Ranskalaisen Daniel Guérinin mukaan epäjärjestyksen käsitteeseen sisältyy historian saatossa anarkismiin liitetty negatiivinen sävy. Sanan anarkismi etymologia viittaa hänen mukaansa esivallan tai hallituksen täydelliseen puuttumiseen. Tämän kaltainen tilanne on väärintulkittu epäjärjestykseksi.

Guérinia aiemmin elänyt maanmies, anarkismin tärkeä teoreetikko Pierre-Joseph Proudhon, korosti, että anarkismi päinvastoin on järjestystä.

Suvi Auvinen teroittaa tavoitteensa olevan nimenomaan radikaali tasa-arvo – ei näennäinen, lievempi light-versio yhdenvertaisuudesta.

“Tyydymme pieniin nyökkäyksiin tasa-arvon suuntaan. Se ei riitä”, hän sanoo.

Tasa-arvoinen avioliittolaki – jota Auvinenkin vahvasti puolustaa – ei vielä edusta todellista tasa-arvoa. Esimerkiksi epäoikeudenmukainen translaki on jäänyt Suomessa huomiotta. Muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kritisoi Suomea epäinhimillisestä translaista, joka vaatii juridista sukupuolenkorjausta pyytävän henkilön steriloimista. Juridisesti sukupuolensa saa vaihdettua toiseksi vasta kun todistaa olevansa lisääntymiskyvytön. Amnesty on moittinut transpolikliniikka-käytäntöä, jossa ihmisen täytyy kuukausia toistella usealle psykologille ja lääkärille omaa sukupuolikokemustaan.

Toinen tasa-arvovaatimusten ulkopuolelle jäävä ryhmä on paperittomat pakolaisnaiset, joita heikommassa asemassa olevia ihmisiä Auvisen on vaikea kuvitella. Heidän oikeutensa eivät nousseet esille edes lokakuun lopun naisten palkkapäivänä, jolloin sukupuolten tasa-arvoa vaadittiin jälleen äänekkäästi.

Syy ignoranssiin löytyy yhteiskunnasta, jossa elämme ja arvoista, joita opimme. “Meitä ei kannusteta haaveilemaan suuresta muutoksesta, vaan ylläpitämään jo valmiita rakenteita pienillä korjauksilla.”

Auvisen mukaan kansallinen iskulause“on lottovoitto syntyä Suomeen” tiivistää, kuinka nöyrät suomalaiset opetetaan hiljaisesti tyytymään vallitseviin olosuhteisiin. Auvinen ei vähättele suomalaisille suotuja mahdollisuuksia, vaan korostaa, ettei jättipotti vielä takaa todellista onnea. Hokemalla Suomen olevan maailman paras maa ei edistä kehitystä mihinkään suuntaan.

“Ihminen on kehittyvä laji, emmekä ole vielä saavuttaneet kehityksemme huippua.”

anarkismi1

Kehityksen sisäänajoa käytäntöön jarruttaa anarkistien mukaan poliisi. Ihanteellinen, radikaali tasa-arvo merkitsisi rakenteiden purkamista. Poliisi on virkamies, jonka tehtävä on valvoa noita rakenteita.

Anarkisti määrittelisi poliisin tehtävän jotakuinkin näin: legitimoitu väkivaltakoneisto ylläpitää valtiota väkivallalla tai vähintään sen uhalla. Oikeusoppinut sosiologi Max Weberkin kuvaili valtion mahdin piilevän sen monopolissa väkivaltaan.

Poliisi valvoo lain noudattamista. Ristiriitaista kyllä, poliisi valvoo pitkälti itse myös omaa lainkuuliaisuuttaan. Ongelmallinen tilanne syntyy, kun poliisi käyttää lain takaamaa voimaansa kansalaista kohtaan väärin.

Auvinen on vaatinut poliisia julkistamaan voimankäyttöasteikon, jonka ohjeistamana se käyttää voimaa. Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty on Auvisen mukaan vaatinut julkisiksi ohjeita, joiden mukaan poliisi valitsee välineensä.

Komisario Henri Rikander tutkii poliisiammattikorkeakoulussa poliisin voimankäyttöä. Hän selventää, ettei poliisilla ole porrastettua asteikkoa käytössään, vaan voimankäyttöväline valitaan voimankäyttövälinerattaasta suhteellisuusperiaatteeseen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan – lievintä, mutta tehokkainta keinoa käyttäen.

Edellä mainitut periaatteet määritellään poliisilaissa. Poliisi ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin on välttämätöntä voimankäytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Harkinta voimankäytössä on kuitenkin aina tulkinnanvaraista. Pakkokeinotoiminnan käytäntöjä käsitellään laissa lähinnä vangitsemistilanteiden, matkustuskieltojen, takavarikointien ja kommunikointikieltojen suhteen voimankäyttövälineohjeiden sijaan.

Mikäli poliisi määrittelisi taktisia valintojaan etukäteen, toiminnasta katoaisi yllätyksellisyys. Voimankäytön kohdehenkilö voisi tuolloin Rikanderin mukaan aktiivisesti vastustaa voimakeinoja, jolloin poliisi joutuisi turvautumaan vielä voimakkaampaan keinoon. Auvinen taas uskoo, että toiminnan mahdollinen ennakointi voisi vähentää voimankäytön ylilyöntejä.

Suomessa poliisin toiminnasta on kirjattu tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjänviraston julkaiseman raportin mukaan 836 kappaletta vuonna 2015. Ilmoituksista useimmat liittyvät kiinniottoihin ja voimankäytön ylilyönteihin.

Valtakunnansyyttäjänviraston käsittely-yksikkö tekee ilmoitetuista poliisirikoksista seulonnan, jonka perusteella päätetään mitkä tapauksista lähtevät jatkokäsittelyyn. Vuoden 2015 tapauksista 404 valitusta päätettiin jättää toimittamasta eteenpäin.

Mikäli poliisirikosepäily päätetään viedä eteenpäin tarkempiin selvityksiin, se siirtyy alueellisen syyttäjätutkinnanjohtajan käsiteltäväksi. Tämä tarkoittaa, että valtakunnansyyttäjänvirasto siirtää poliisia koskevat tapaukset tutkintaan toiselle poliisilaitokselle. Jos epäiltynä on esimerkiksi Tampereen poliisi, tutkinnanjohtajuus on Turussa. Poliisia siis tutkitaan toisen poliisilaitoksen puolella.

Mikäli poliisin epäillään syyllistyneen vakavampaan rikokseen tai jos voimankäyttötilanteessa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut, tehdään rikosilmoitus automaattisesti ja tieto tapahtumasta laitetaan välittömästi eteenpäin valtakunnansyyttäjänvirastoon.

Suomesta puuttuu poliisi-instituution ulkopuolinen elin, joka käsittelisi poliisirikosepäilyt alusta loppuun.

Rikanderin mukaan voimankäyttöön liittyy poliisin työssä aina vaikeita valintoja. “Voimankäyttöä arvostellessa pitää kiinnittää huomiota ex post-ex ante -tyyppiseen tarkasteluun. Tilanteet voivat näyttää hyvin erilaisilta tapahtumahetkellä kuin viikon päästä.”

Rikander kertoo, että talon sisäinen valvonta halutaan pitää kunnossa. “Se ei ole mikään miellyttävä hetki, kun päällystöesimies kutsuu konstaapelin kulmahuoneeseen antaakseen moitteita. Siinä tapahtuu tosiasiallista valvontaa.“

Poliisin esimies voi antaa poliisille huomautuksen, eli moitteita suullisesti tai kirjallisesti. Huomautuksessa pyritään selventämään virassa toimineelle, mikä toiminnassa meni pieleen.

Valvontaa pitää tulla myös ulkoapäin, Rikander sanoo. “Poliisilaitoksen sisällä toimii oikeusyksikkö, jossa tulisi lakimiesliiton lausunnon mukaan työskennellä juristikoulutuksen saaneita henkilöitä, jotka tutkivat poliisilaitoksen toimintaa.” Tämä tarkoittaa esimerkiksi kansalaisen tekemän kantelun prosessin valvontaa – jos kantelua ei päätetä viedä eteenpäin, oikeusyksikkö varmistaa, että päätös perustuu laadullisesti tarpeeksi hyvälle syylle. Valvonta kuitenkin tapahtuu laitoksen sisällä.

Ylintä laillisuusvalvontaa suorittaa kaikkia virkamiehiä valvova eduskunnan oikeusasiamies, joka vierailee poliisilaitoksella tutkiakseen sen toimintaa. Vierailulla tarkastellaan yleisesti poliisin toimintaa, myös poliisilaitoksen tekemiä kanteluratkaisuja. Mikäli kansalaisen tekemän, poliisin epäoikeudenmukaisia menettelyitä koskevan raportin käsittely venyy, voi kansalainen ottaa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen.

Vaikka poliisirikoksien tutkinta suoritetaan toisella poliisilaitoksella, Suomessa poliisiin luotetaan vahvasti, vuoden 2016 poliisibarometrin mukaan jopa kasvavissa määrin. “Suorinta kritiikkiä kuulemme asiakkailta, joiden kanssa poliisi on tehnyt kiinniottoja tai käyttänyt voimaa”, Rikander kertoo. Eniten poliisiin luottavat ne, joilla on poliisikokemuksia kaikista vähiten.

“Perusihmisen turvallisuudentunne liittyy poliisin näkyvyyteen, tehokkuuteen, tavoitettavuuteen, turvan tarjoamiseen ja häneen kohdistuneiden rikosten selvittämiseen sekä ammattirikollisten kiinniottoon.”

Perusihmisen, jolle poliisiauton tai konstaapelin näkeminen tuo turvallisuuden tunteen, voidaan olettaa tuntevan omat ja poliisin oikeudet, Suomen lainsäädännön peruspiirteet sekä ehkä kuuluvan muutenkin etuoikeutettuun ryhmään esimerkiksi tulotasonsa tai kielitaitonsa perusteella – mikäli perusihminen ei ole joutunut elämänsä aikana vaikeisiin valintatilanteisiin lain edessä, ei hänellä ole syytäkään pelätä poliisia. Kaikille poliisi ei kuitenkaan edusta turvaa.

“Jos olet maasta, jossa poliisia pitää lahjoa tai poliisiin ei voi luottaa, niin se varmasti vaikuttaa näkemyksiisi poliisista. Se myös hankaloittaa poliisin ja asiakkaan välistä työtilannetta”, Rikander myöntää. “Myös Suomessa eriarvoinen asema voi periytyä monessa polvessa ja vaikuttaa näkemyksiin yhteiskunnan toiminnasta ja poliisista instanssina.”

Poliisi pyrkii tekemään koulukäyntejä, nuorisotalovierailuja, laajamittaista viestintää ja integroivaa toimintaa vastaanottokeskuksissa levittääkseen tietoa toiminnastaan ja ollakseen helposti tavoitettavissa.

Anarkismin ja poliisi-instituution välisen suhteen kitka kiteytyy institutionaliseen ristiriitaan. Anarkistit haluavat purkaa rakenteet, joita poliisi suojelee. Poliisin lakisääteinen tehtävä on yhteiskuntajärjestyksen takaaminen ja turvaaminen – lievintä mahdollista voimankäyttökeinoa tarvittaessa soveltaen. Anarkistin mielestä tämä ei ole reilua. Ryhmät joutuvat törmäyskurssille, kun anarkistien toiminta ylittää lain rajat.

Poliisi pyrkii toimimaan käskyin ja kehotuksin, mutta poliisilain mukaan poliisilla on kuitenkin aina oikeus käyttää fyysistä voimaa virkatehtävissään. “Aina kun kansalaisiin kohdistetaan virkatoimia, olivatpa ne sitten sosiaalityöntekijän tai poliisin suorittamia, on taustalla virkavastuu”, Rikander kertoo.

Auvinen ymmärtää, että ihmisten on vaikea epäillä poliisin legitimiteettiä. Jo lapsuudessa ihmisiin iskostetaan poliisin olevan ystävä. Automaattinen ajattelumalli perustuu oletukselle poliisista, joka on hyvien puolella ja ylläpitää hyvää yhteiskuntajärjestystä.

Poliisi lanseeraa tammikuussa oman lastenohjelman, jossa seikkailee lapsia ohjeistava maskotti, poliisileijona. Auvinen osuu siis sinänsä oikeaan. Lasten tavoittamisen ideana on poliisihallituksen mukaan kuitenkin poliisin tutuksi tuominen ja helppo lähestyttävyys, ei propaganda.

Auvinen pysyy kriittisenä poliisia kohtaan. Voimankäytön oikeutus on yksittäisessä tilanteessa aina tulkinnanvaraista. Hänelle poliisi sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme tulee aina olemaan konfliktissa vapauden ja vapaiden yhteisöjen kanssa. Vapaassakin yhteiskunnassa voisi kuitenkin olla jonkinlaista valvontaa.

“Minulla ei ole ongelmaa yksittäisen poliisin kanssa, vaan poliisi-instituution.”

Sosiaalipsykologit kiistelevät edelleen ihmisen luontaisesta taipumuksesta aggressioon ja egoistiseen oman edun tavoitteluun. Auvinen ei halua ottaa kantaa mahdolliseen väkivallan ilmenemiseen biologis-psykologisista syistä hypoteettisessa, vapaassa yhteiskunnassa.

Hän ei kuitenkaan usko, että ihmiset kävisivät toistensa kimppuun ilman legitimoitua väkivaltaa. Päinvastoin itsekkäät yksilöt eivät tuolloin pääsisi päättämään muiden asioista.

“Uskon ja toivon, että pystymme ihmis- ja yhteiskuntana päätymään tämänhetkisiä parempiin ratkaisuihin ilman kaaosta. Tasa-arvon kerran vallitessa emme tarvitse lainkaan väkivaltaa.”

Kapinallinen kirjailija, anarkisti Emma Goldman argumentoi, että jokainen hallinnan muoto perustuu väkivallalle. Anarkistinen yhteiskuntajärjestys taas perustuu vapaudelle.

Vapaudella Goldman tarkoittaa ihmisen täydellistä tietoiseksi tulemista itsestään ja mahdollisuuksistaan. Vapautumista varten ihmisen on kuitenkin jätettävä menneisyydessä määritellyt järjestyksen muodot taakseen, jotta voisi rakentaa parhainta mahdollista yhteiskuntaa tänään.

Yksilönvapaus liittyy liberalismiin. Kansalaisaktivisti ja anarkisti Antti Rautiainen korostaa, että anarkismi on jossain suhteessa jopa lähempänä liberalismia kuin marxismia. Kun valtion haltuunotto ja kaiken sorron perustuminen riistoon kuuluvat marxismiin, kääntää anarkismi kausaalisuhteet toisin päin: taloudellinen riisto on vain yksi hierarkkisten valtasuhteiden muoto.

Toki anarkismi liittyy myös marxismiin. Rautiainen itse lukeutuu anarkokommunisteihin, joiden ajattelu juontaa Karl Marxin ja Mihail Bakuninin ajatusten synteesistä.

Marx ja Bakunin perustivat 1800-luvun lopulla Ensimmäiseksi internationaaliksi kutsutun kansainvälisen työväenluokan yhteistyöjärjestön. Marxistit ja anarkistit ajautuivat kuitenkin riitoihin siitä, tulisiko valtio ottaa haltuun vai järjestelmää vastustaa täysin.

“Anarkisti ei juuri usko vapautumiseen vaalilipun alla”, kirjoittaa Guérin. Anarkistit eivät myöskään ole perustamassa puoluetta. “Näitä keinoja on historiassa jo kokeiltu”, kertoo Rautiainen.

Mihail Bakunin ja hänen jälkeensä Pjotr Kropotkin, eräänlaiset anarkismin oppi-isät, tyrmäävät täysin edustuksellisen järjestelmän.

Bakunin alleviivaa, että se turvaa vain pienen aristokratian olemassaolon lain legitimoimana. Kropotkin pitää kirjoitettujen lakien järjestelmää lähinnä aikansa eläneenä käyttäytymistapojen kiteyttämisprosessina. Hänen mukaansa lakeja tulisi tutkia historiallisina ja antropologisina ilmiöinä.

Anarkismin sisäisiä suuntauksia erottavat päämäärien lisäksi metodit. Linjaerimielisyyksissä kättä on väännetty siitä, pitäisikö anarkistien toimia työväenliikkeessa, muodostaa anarkistisia liittoja, syndikalistisia liittoja vai anarkistisia ammattiliittoja. Syndikalistisen liiton tavoite on kaikkien, myös anarkistiksi tunnustautumattomien osallistumismahdollisuus toimintaan ja tätä kautta koko yhteiskunnan tasa-arvoistaminen.

Rautiaisen mielenkiinto on taloudessa. Anarkokommunisti kannattaa tuotannon yhteisomistusta. Koska kaikki tuottavat jotain arvoa tai hyödykkeitä toisistaan riippuvaisesti, kaikki myös tarvitsevat tuotantovälineitä. On kuitenkin mahdotonta erotella minkä arvosta joku toinen ansaitsisi tuotettuja hyödykkeitä toista enemmän. “Mielestäni nykyisenkaltainen tuotantojärjestelmä ei pysty edes rikkaimmissa maissa täyttämään ihmisten perustarpeita.” Kaikilla ei ole edes asuntoa tai kunnollisia vaatteita.

Suomessa anarkistien toiminta valtiota tai kapitalistista talousjärjestelmää vastaan on vielä suppeaa. Rautiainen huomauttaa, että anarkistien suoraa toimintaa kriminalisoidaan ja siihen kohdistetaan herkästi repressiota. Valtion vastustaminen on vähemmän hyväksyttyä kuin muualla.

Suora toiminta tarkoittaa oma-aloitteisuutta sen sijaan, että odottaisi järjestöjen tai muiden tahojen ajavan asioita eteenpäin. Suoraan toimintaan kuuluu laillisia ja laittomia keinoja. Leivän jakaminen leipäjonossa on esimerkki laillisesta suoran toiminnan muodosta.

Merkittävää, laitonta suoraa toimintaa Suomessa ovat tehneet eläinaktivistit. Rautiainen toteaa, että trendiksi paisunut vegaanius on saanut vaikutteita eläinten oikeuksia puolustavasta yhteisöstä, joka on raivannut Suomessa pohjaa aiemmin melko vieraalle ilmiölle. Nyt yhteisö on laajentunut, eikä sitä voi poliittisesti erottaa suomalaisesta yhteiskunnasta.

Toinen laiton toimintamuoto on talonvaltaus, joka edustaa klassista suoraa toimintaa anarkistien repertuaarissa. Tyhjiä tiloja valjastetaan muun muassa asumis- tai kulttuuritiloiksi.

Rautiaisen esimerkit anarkistien toiminnasta eivät edusta radikaalia terroria ihmiskuntaa vastaan. Rautiaista ärsyttääkin anarkismin virheellinen liittäminen esimerkiksi leninismiin ja poliittiseen hirmuvaltaan. “Kyseenalaista toimintaa on tapahtunut maailmalla myös anarkismin nimissä. Siinä on kuitenkin valtava ero, onko poliittinen väkivalta yksittäisen ihmisen ylilyönti vai keskusjohtoisen puolueen puheenjohtajan järjestämää”, Rautiainen sanoo.

Talonvaltaukset päättyvät yleensä siihen, ettei tiloja pystytä pitämään hallussa pitkään. Rautiaisen mukaan Helsingissä suurin syy on, että tilakeskus pitää lähes poikkeuksetta tiloja sopimattomina sosiaalikeskus- tai asumiskäyttöön. Turun politiikka on, ettei valtaajien kanssa neuvotella. Poliisin on puututtava tilanteeseen lakisääteisen tehtävänsä suorittamiseksi.

Poliisin ja anarkistien välillä on tapahtunut viime vuosina useita yhteentörmäyksiä. Poliisi sai huomautuksia vuonna 2006 osittain laittomasta toiminnastaan Smash ASEM -mielenosoituksen suhteen. Vappumarssilla 2014 anarkisteilta takavarikoitiin lippuja astaloina, eli aseena pidettyinä välineinä. Poliisi on puuttunut anarkistien toimintaan myös, kun paikkoja on pistetty palasiksi.

Omaisuussabotaasi nousi huomattavan korkealle, kun itsenäisyyspäivän perinteiset kuokkavierasjuhlat lanseerattiin vuonna 2014 nimellä Luokkaretki lähiöst Linnaan. Eliitin juhlia vastustava mielenosoitus nousi valtamedioissa leimaamaan kuvaa anarkisteista.

Auvisen mukaan omaisuussabotaasi, talonvaltaukset ja mielenosoitukset ovat kaikki symbolista toimintaa, ei päämäärätöntä riehumista. “Kukaan tuskin ajattelee, että rikkomalla ikkuna saadaan mitään muutosta aikaiseksi. Se on ennen kaikkea viestintää ja huomion hakemista.”

Luokkaretki lähiöst linnaan on viimevuosien mielenosoituksista ehkä radikaalein. Toiminta on Suomessa harvoin paisunut moisiin mittakaavoihin. Auvinen ymmärtää ihmisten turhautumisen, mutta ei itse harrasta omaisuussabotaasia. Hän ei usko sillä saavutettavan mainitun kaltaisessa tilanteessa juuri mitään.

Myös naamioituminen on tuottanut eripuraa poliisin ja anarkistien välillä.

Naamioituminen on rikoslain mukaan laitonta silloin, kun on ilmeistä, että naamioitunut henkilö aikoo käyttää toiseen henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittaa omaisuutta.

Poliisin on vaikea tulkita, milloin väkivallan uhka on ilmeinen. Naamioitumistilanteessa poliisi päättää havaintojen perusteella, ryhtyykö toimiin. “Selkeää rajaa tällaisissa tilanteissa ei pystytä vetämään, eivätkä resurssit aina riitä toimimiseen”, Rikander sanoo.

Naamioituminen voi liittyä esimerkiksi toiselta ryhmittymältä piiloutumiseen. Anarkistit vastustavat äänekkäästi äärioikeistoa, ja Auvinen määrittelee anarkismin ja fasismin ideologiasuoran äärilaidoiksi. Aatteet ovat vastakkaiset, ja kasvojen tunnistaminen voi johtaa myöhemmin uhkailuun kansallismielisten puolelta.

Äärioikesto ja anarkistit törmäsivät yhteen itsenäisyyspäivänä 2015, kun uusnationalistit marssivat 612-yhdistyksen järjestämässä soihtukulkueessa kansalaistorilla pidetyn rasistisen tapahtuman jälkeen. Toki tapahtumaan osallistui muitakin kuin itsensä ääripäähän luokittelevia nationalismin kannattajia.

Anarkistinen Vapaus pelissä -vastamielenosoitus oli paikalla tarkoituksenaan häiritä kansallismielisten kulkuetta. Ajatuksena oli osoittaa, ettei natsitervehdyksiä hyväksytä kansanedustajien kokouksissa eikä suomalaisessa katukuvassa. Antifasistit protestoivat rasismin, misogynian ja fasismin normalisoitumista.

Vapaus pelissä -vastamielenosoituksesta ei ilmoitettu poliisille etukäteen. Järjestäjien tarkoituksena ei ollut hakea yhteenottoa poliisin tai muiden mielenosoittajien kanssa. Toisin kävi. Vastamielenosoitus pyrittiin motittamaan poliisin toimesta heti sen alettua. Poliisi varoitti toiminnastaan etukäteen.

Auvinen syyttää poliisia puolueellisuudesta. Hänen mukaansa poliisi on katsonut äärioikeiston toimintaa läpi sormien koko kansallismielisen liikkeen nousun ajan, kun taas anarkistien toimia valvotaan tarkasti.

Itsenäisyyspäivänä poliisi oli paikalla turvaamassa kokoontumislain mukaisesti organisoitua kulkuetta. Poliisi suoritti agitatiivista tehtävää, eli yhteiskuntajärjestyksen ja -turvallisuuden ylläpitoa. “Taktisessa mielessä poliisi ei voi päästää kahta eri ryhmittymää kohtaamaan, mikäli toinen tuntee halua vahingoittaa toista, tai mikäli on mahdollista, että tilanne eskaloituu väkivaltaiseksi”, Rikander selittää massiivista mellakkapoliisijoukon paikallaoloa itsenäisyyspäivänä.

Poliisi ei ole poliittinen järjestö, vaan turvaa kaikkien mahdollisuutta päästä ääneen aatteesta riippumatta. Anarkistit ovat tästä toista mieltä: “Poliisi tekee joka päivä päätöksen puolustaa vallitsevaa järjestystä”, Auvinen kommentoi.

Rikanderin mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, että poliisi ottaisi kantaa poliittiseen keskusteluun. Sen tehtävä on ainoastaan turvata järjestys. Järjestyksen realiteeteista taas päättää joku muu.

Auvinen pitää ongelmallisena, ettei poliisi joudu perustelemaan tai puolustelemaan tekemisiään vahvan oikeusturvan ja sisäisen valvontansa vuoksi. Hän kokee poliisin kyttäävän anarkisteja. “Eikä ihme, kun tarkastelee poliisin puoluekantakyselyjä.”

Auvinen viittaa Lännen Median yhdessä Suomen poliisijärjestöjen liiton kanssa suorittamaan kyselyyn, jossa poliisien todettiin kannattavan pääasiassa kahta puoluetta – kokoomusta ja perussuomalaisia.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten kannatus oli kyselyn mukaan poliisin keskuudessa suositumpi kuin kaikkien suomalaisten keskuudessa keskimäärin. Noin yksi viidesosa vastanneista jätti paljastamatta, mitä puoluetta äänesti. Kyselyn mukaan muun muassa turvapaikanhakijatilanne nähtiin etenkin kyselyyn vastanneiden alle 50-vuotiaiden poliisien mielestä erittäin tai melko uhkaavana Suomen tai suomalaisten turvallisuuden kannalta. Kyselyyn vastasi 2489 poliisia, eli noin joka kolmas Suomen poliisi.

Poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotonen painottaa, että kaikkia ryhmiä kyllä valvotaan ja että poliisin viesti äärioikeistolle on, ettei minkäänlaista rikollista toimintaa suvaita. Rikander muistuttaa, ettei poliisi paljasta, ketä se tosiasiassa ‘kyttää’.

Luotonen myöntää, ettei poliisi onnistunut viestinnässään katupartioiden noustessa julkiseen keskusteluun. “Poliisia vaadittiin tuomitsemaan välittömästi uusi ilmiö, mutta sitä poliisi ei voinut tehdä, sillä rikollista toimintaa ei ollut ilmennyt.”

“Poliisi on siinä mielessä preventiivinen, että yritämme vaikuttaa ennalta yhteiskunnan suvaitsevaisuuteen, mutta siinä mielessä ikävä kyllä reaktiivinen, että toimimme vasta, kun jotain on todellisuudessa tapahtumassa”, Rikander sanoo.

Luotosen mukaansa oleellista on kysyä, miksi poliittisia näkemyksiä ylipäätään pitää puolustaa väkivallan keinoin.

Anarkistit ovat antifasisteja, mutta kränää väkivallasta ja voimankäytöstä itsenäisyyspäivänä 2015 aiheutui moneen suuntaan. Muutama anarkisti oli ilmeisesti kerännyt kiviä ja oksia, ja heittänyt niitä kohti poliisia. Anarkistit arvostelevat poliisin väkivaltaa, mutta onko poliisi-instituution väkivaltainen vastustaminen oleellista anarkistien omassa toiminnassa?

“En osaa kuvitella tilannetta, jolloin poliisin väkivaltainen vastustaminen olisi kannattavaa. Sen taistelun tulet häviämään, päädyt putkaan ja saat syytteen poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta, mistä seuraa ehdollista linnaa. Tällainen ei hyödytä ketään”, sanoo Auvinen.

Mikäli yhteiskunnalliset voimasuhteet olisivat erilaisia ja poliisi selkeästi fasistien puolella, olisi väkivaltaa sisältävä itsepuolustus poliisia vastaan Auvisen mielestä “OK”. Hän ei halua määritellä, kannattaako kenenkään koskaan heittää yhtään kiveä. “Tähän ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. Yksittäiset tapaukset ovat aina tilannesidonnaisia.”

Jos valtion väkivaltakoneistoa tai äärioikeistolaista ryhmää kohti hyökätään keinoja kaihtamatta, eikö tämä ole yhtä kaikki fasismia? Päämäärä, jonka ajatellaan pyhittävän keinot, muodostaa moraalisen ristiriidan.

Auvisen mukaan olisi tekopyhää lähteä väittämään, ettei hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa. Käsitepallottelu itsepuolustuksen ja väkivallan välimaastossa on Auvisen mukaan umpikuja. “Poliitikot kertovat, kuinka he tuomitsevat poliittisen väkivallan, mutta kun poliisi käyttää väkivaltaa, niin sitä kukaan ei tuomitse poliittisena väkivaltana.”

Kun itsensä sorretuksi tunteva ryhmä kamppailee oikeuksiensa puolesta, on elitististä mennä osoittelemaan heidän käyttämiään keinoja vääriksi. Auvisen mukaan anarkismi kuitenkin pystyy pyrkimään yhteiskuntaan, joka olisi vähemmän väkivaltainen, kuin missä tällä hetkellä elämme.

Vastauksena anarkistien kivien ja keppien heittelyyn itsenäisyyspäivänä poliisi ampui FN303-nimisestä mellakka-aseestaan laukauksia kohti Vapaus pelissä -vastamielenosoitukseen osallistuneita ihmisiä. FN303:a käytettiin tuolloin Suomessa ensimmäistä kertaa mielenosoituksen aikana. Tätä kritisoitiin sekä anarkistipiireissä että niiden ulkopuolella.

Helsingin poliisin johtokeskuksen päällikkö Jussi Huhtela kommentoi FN303:n käyttöä tapahtuman jälkeen Nyt-liitteelle seuraavasti: “FN303 on kieltämättä provosoivan näköinen. Sille porukalle, jota kohtaan välinettä käytettiin, syntyi sellainen olo, että heitä on ammuttu. Heidän tunnettaan me emme pysty jälkeenpäin mitenkään muuttamaan.”

Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tunne ammutuksi tulemisesta, vaan todellinen tilanne. Viestintäpäällikkö Luotonen kommentoi Huhtelan viitanneen luultavasti myös muihin tapahtumaan osallistuneisiin ihmisiin, joihin välinettä ei käytetty. Luotonen kuitenkin myöntää, ettei kyseessä tietenkään ole pelkkä tunne vaan aktuaalinen tapahtuma.

Miksi poliisi hankkii uusia voimankäyttövälineitä, vaikka luotto poliisiin on mielipidemittausten mukaan kasvussa? “Jos koemme, että jokin väline puuttuu, se pitää hankkia. Välineiden tarkoitus on päästä haluttuun lopputulokseen lievintä, mutta tehokasta keinoa käyttäen”, Rikander kertoo.

Asearsenaalin monimuotoistuminen herättää kysymyksen voimankäytön normalisoitumisesta tulevaisuudessa. “Lelujen lisääntyminen merkitsee myös niiden käyttämistä. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki”, Auvinen kommentoi. Yhdysvalloissa poliisin aseenkäyttöä ei pidetä enää erityisen ihmeellisenä. “Suomessa poliisi ei onneksi vielä syyllisty samaan.”

Rikander kertoo, että poliisin aseenkäyttö Suomessa on itseasiassa pidättyvämpää nykyään kuin esimerkiksi 80-luvulla. Lukuja hänellä on kuitenkin antaa vain ampuma-aseen käytöstä, ei muista voimankäyttövälineistä. FN303 ei ampuma-aselain määrityksen mukaan lukeudu ampuma-aseeksi.

anarkismi2

Auvinen ja Huhtela ajautuivat Twitterissä verbaaliseen kamppailuun itsenäisyyspäivän tapahtumien jälkeen koskien poliisin uutta voimankäyttövälinettä. Kiistelyä käytiin siitä, voiko FN303:a kutsua aseeksi vai ei. Huhtela twiittasi, ettei kyseinen väline ole ase.

Poliisin retoriikan voi tulkita vähättelevän voimankäytön vakavuutta.

Rikander kertoo paineilmatoimisen projektiililaukaisimen olevan nimenomaan voimankäyttöväline, ei ase. Voimankäyttövälineiden käyttö perustuu poliisin harkintaan, jonka tulee perustua perus- ja ihmisoikeuksille sekä suhteellisuusperiaatteeseen – lievimpään, mutta tehokkaimpaan keinoon.

Ampuma-aseen määritelmä ampuma-aselaissa on seuraava:

Ampuma-aseella tarkoitetaan välinettä, jolla ruutikaasunpaineen, nallimassan räjähdyspaineen tai muun räjähdyspaineen avulla voidaan ampua luoteja, hauleja tai muita ammuksia taikka lamaannuttavia aineita siten, että siitä voi aiheutua vaaraa ihmiselle.“

Poliisille nimenomaan aseen käyttö merkitsee äärimmäistä voimankäyttöä. Siksi poliisi haluaa pitää termin määritelmän tarkkana. Niin tarkkana, että sana saa erilaisen määritelmän myös arkiajattelussa. Arkiajattelussa aseiksi miellettäviä välineitä ovat myös kyynelkaasu ja pamppu, vaikka poliisille ne ovat voimankäyttövälineitä.

Eikö FN303:sta kuitenkin ammuta projektiili? “Sillä ei ammuta, vaan siitä lentää”, Rikander selventää. Ase tai voimankäyttöväline, FN303:n lievempi kutsumanimi on laiha lohtu sille, joka ammuksesta saa.

Poliisilla on oma diskurssinsa, jonka kautta se määrittelee käsitteen ase. Poliisin tulisi kuitenkin pystyä puhumaan kansankielellä voimankäytöstä. Viranomaisterminologiaan juuttuminen ei luo hedelmällistä keskustelua tai edesauta instituution läpinäkyvyyttä.

“Poliisin käyttämä kieli voi syventää epäluuloa esivaltaa kohtaan. On ymmärrettävää, jos joku ei luota tahoon, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi”, Luotonen kertoo.

Virkakielellä on kuitenkin omat kulttuuriset ja historialliset perustansa. “Emme me esimerkiksi miellä nykyisin, että poliisimiehet, palomiehet ja lakimiehet olisivat kaikki miehiä.”

Korrektilla kielellä FN303:n käyttöä voisi luonnehtia näin: paineilmatoimisesta projektiililaukaisimesta lennätetään saippuamassan kaltaisesta valmistettu kova aines, jonka on tarkoitus aiheuttaa kipua lihaksessa. On ymmärrettävää, miksi kansankielellä FN303 on ase.

Luotosen mukaan hiuspinnikin voi toimia tarpeen tullen aseena. Hänen mukaansa poliisi tiedostaa, etteivät kaikki halua käyttää poliisin aseretoriikkaa, eikä heidän Luotosen mielestä tarvitsekaan.

Aseen määritelmä on liukuva ja kielenkäytön kulttuurit erilaiset. “Voimankäyttövälinetermit ovat kieltämättä vaikeita. Jos joku haluaa välinettä aseeksi sanoa, se käy ihan hyvin.”

Kieli on yksi vallankäytön muoto. Viestintä voi toimia diplomaattisena vuorovaikutuksen välineenä tai vaarallisena määrittelyn mandaattina. Jos pystyy retoriikallaan pelaamaan keskustelun omaan pussiinsa, on onnistuneesti käyttänyt valtaa tarkoitusperiensä edistämiseksi.

Poliisi on vastannut muuttuneen viestintäkentän haasteeseen esimerkiksi aktiivisella toiminnalla sosiaalisessa mediassa. Viestintää tekee poliisihallituksessa päätoimisesti 30 ihmistä.

“Poliisit toimivat viestintäalustoilla omilla kasvoillaan ja persoonillaan. Tämä on täysin uutta.” Luotonen komppaa Rikanderia siitä, kuinka poliisi pyrkii tekemään yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa. Viestintä on molempien mukaan yksi tapa madaltaa kynnystä keskusteluun poliisin ja kansalaisten välillä. Viestinnän tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikoksia vaikuttamalla ihmisten asenteisiin.

“Poliisi haluaa palata aikaan, jolloin kyläpoliisin tunsivat nimeltä ja naamalta kaikki. Emme halua istua norsunluutornissa määräilemässä. Siksi kommunikoimme nykyään viestintäalustoilla henkilötasolla, kuten Jussi Huhtela”, Luotonen kertoo.

Myös anarkistit toimivat nykyään omilla kasvoillaan. Auvinen on tästä elävä esimerkki.

Rautiaisen mukaan henkilökeskeisessä kulttuurissa anarkistiksi tunnustautuminen on nykyään hyväksyttävämpää kuin ennen. Lisäksi se on tehokasta viestin viemistä. “Kaikki kortit pitää käyttää”, Rautiainen sanoo.

Omaa nimeä ei ole aina toivottu otsikoihin. Rautiaisen mukaan vielä 90-luvulla aktiivisille anarkisteille lähinnä naurettiin. Asenteet suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta kohtaan olivat tuomitsevat.

Persoonan valjastaminen aatteen käyttöön julkisuudessa luo paineita perheen, koulun ja työn puolelta. “Voi tulla paljon paskaa niskaan, ja ennen sitä tulikin”, Rautiainen kertoo.

“Toki naisille sitä sataa aina rutkasti enemmän.” Rautiaisen mukaan seksismi elää edelleen vahvasti keskustelukulttuurissa. “Julkisuudessa puhuvia naisia vastaan hyökätään usein. Tosi harvoin itse joudun kokemaan samanlaista vittuilua.”

Yksilönvapautta on edistetty maailmalla oman vapauden uhalla. Rautiainen kertoo, että anarkisteja on aikanaan istunut Yhdysvalloissa vankiloissa heidän puhuttua seksuaalisesta vapaudesta ja ehkäisystä. Tasa-arvoa on ajettu vapaan rakkauden nimissä, mikä tarkoittaa mahdollisuutta avioeroon ja naisen mahdollisuutta omaisuuteen. “Individualistit saavat turhan harvoin tunnustusta työstään.”

Auvinen on aktiivinen mediassa avatakseen keskustelua ja perustellakseen anarkistien tekemisiä, sillä liike, jonka päämääriä ja toimintatapoja kukaan ei tunne, ei voi vaikuttaa mihinkään. “Se jää keskinäiseksi puuhasteluksi.”

Anarkismi pyrkii kokoamaan kaikki sorretut yhteen. 1900-luvun alussa työläisidentiteetti yhdisti laajalti massoja, mutta tänä päivänä identiteetit muodostuvat pirstaloidusti. Ihmisiä on vaikeampi yhdistää vallankumoukselliseen liikehdintään, kuin monoliittisen työväenliikkeen aikana. Kuinka edustuksellisen instituution vaaleilla valittu eliitti riuhdotaan valtaistuimiltaan?

“Tällä hetkellä en näe muunlaista vaihtoehtoa kuin valtion purkamisen asteittain”, Auvinen sanoo. “On erittäin mahdollista, että ilmastonmuutoksen kaltainen mullistus pakottaa meidät yllättäen luopumaan yhteiskunnasta sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Ekologinen kriisi voi jouduttaa meitä tekemään radikaaleja muutoksia nopeammin kuin edustuksellinen järjestelmä on tällä hetkellä kykenevä tekemään.”

Rautiaisen mukaan talous voitaisiin tuolloin perustaa uusiutuviin energianlähteisiin ja permakulttuuriviljelyyn – kestävään, rakennetun ympäristön suunnittelemiseen luonnon ehdoilla.

“Kaikki järjestelmät tarvitsevat jatkuvaa kriittistä tarkkailua ja uudelleenjärjestystä. Siksi anarkisteilla ei ole tarjota neuvottelupöytään Anarkismi 101 -oppikirjaa, joka sisältäisi tarkat ohjeet valtion purkamisen jälkeiselle elämälle”, kertoo Auvinen.

Käytännön ohjeita löytyy Kropotkinin Kapinahengestä. Se sisältää kappaleen Bakuninin ajatuksiin pohjautuvalle vallankumouksen jälkeiselle järjestäytymiselle.

Kappaleessa esitetään ajatus itsenäisistä yhteisöistä, jotka muodostaisivat alueellisen järjestelmän ja ammattikuntien liitoista, jotka toimisivat erilaisten toimien järjestäjinä. Tämän jälkeen ihmiset muodostaisivat yhdistysten tapaisia tiivistymiä, joissa täytettäisiin muun muassa terveyteen, kasvatukseen, talouteen, taiteeseen, huolenpitoon ja huvitteluun liittyviä tarpeita.

Tärkeintä olisi antaa näiden keskittymien vapaasti täydentää toisiaan, ilman rangaistuksien pelkoa tai pakottavia sanktioita. Yksilö olisi vapaa pelosta.

Avustajat: Martta Kallionpää, Ripsa Niemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *