Saarna, jota ei tule siteerata

”Ainoastaan lahjakas ihminen pystyy kirjoittamaan hyvän lauseen.” Näin laukoi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen jossain seläntaputteluseminaarissa muutama vuosi sitten. Perään hän uhosi lukeneensa monta ”niin sanotusti hyvää romaania, jossa ei ole ollut yhtään hyvää lausetta.”

TEKSTI Juho Valta

Mutta millainen on hyvä lause tänä päivänä? Mitä ylipäätänsä tarkoittaa olla hyvä kielenkäyttäjä?

Instagram-profiileille, twitterdebaateille, vaaliteeseille, motivaatiopuhujille, massaelokuville ja mainoksille jatkuvasti altistuvan sukupolven pitäisi osata vastata näihin kysymyksiin vaivattomasti.

Modernissa maailmassa hyvä lause on asioita yksinkertaistava, paatoksella pumpattu mukaviisaus, jonka voi vaivatta lätkäistä villapaidan etumukseen. Se on helposti siteerattavissa oleva naseva mantra, joka tuo turvaa ja toivoa arjen absurdien ongelmien keskellä. Sitä ei tarvitse lukea tai kuulla kuin kertaalleen, koska se ei halua aiheuttaa kenellekään päänvaivaa.

Hyvä lause on valmiiksi pureskeltu rihkama-aforismi, joka pystyy hetkeksi järjestämään mieliemme kaaosta. Se on yleispätevyys, jonka pitää kyetä lumoamaan kaikki aina kulmabaarin kolmen promillen lärveistä kärsivästä elämänkoululaisesta kauppiksen tulevaan kaverikapitalistiin. Se pärjää omillaan ja on vapaa kontekstin kahleista. Sen korkein tavoite on helppoja vastauksia havittelevan vastaanottajan irstas virnistys.

Mitä jos lakkaisimme jahtaamasta lyömättömiä sananlaskuja ja alkaisimme sen sijaan harjoittamaan pitkämuotoisempaa ja enemmän pitkäjänteisyyttä vastaanottajalta vaativaa kielellistä ilmaisua? On suuruudenhullua ajatella, että maailman kompleksisuus olisi kompressoitavissa pikkunokkelaan iskulauseeseen. Se on moraaliton akti, koska se pyrkii tekemään totuudesta pikaruokaa.

Näitä totuuden pikaruokaravintoloitsijoita valtaosa aikamme kielitaitureista on. Jopa Groteskin tämän numeron kansikuvapoika, kiistatta lahjakas ja rohkeasti musiikkigenrensä konventioille keskisormea näyttävä Paperi T, paljastaa tavoittelevansa täydellistä one-lineria.

Tämä on sääli, sillä kiinnostavimmat tekstit ovat niitä, jotka on kohdattava nimenomaan kokonaisuutena. Niiden läpi ei kulje mitään teoksen sanoman kiteyttävistä pääkohdista koostuvaa oikotietä, jollaisen Paavo Väyrynen valehteli löytäneensä aikoinaan Dostojevskin tuotannosta. Ne eivät alistu tulemaan silmäillyksi tai selatuksi. Marcel Proust on juuri siksi historian parhaita kirjailijoita, ettei yksikään hänen teoksistaan spoilaannu Wikipediassa.

Amerikassa ihmisten pakkomielle iskeviin heittohaikuihin on mennyt niin pitkälle, että ensimmäinen asia, jonka CNN postittaa presidentinvaalidebaatin jälkeen YouTubeen on kokoelma illan sanasodan sukkelimmista letkautuksista. Debaatin voittajaksi julistetaan se, kuka roastaa rankimmin. Ja sitten surkutellaan, että miksei kenelläkään ole mitään vitun hajua siitä, millaisen terveydenhuoltojärjestelmän Donald Trump kyhäisi virkaan astuttuaan. 86-vuotias Jürgen Habermas harjoittelee jo pyörimistä siinä haudassa, johon hän on pian menevä.

Arvotamme tiedostamattamme kielenkäyttäjän taidot sen mukaan, kuinka kykeneväinen hän on manipuloimaan meitä. Aikamme sanasepot eivät haasta tai hajota, he vain hallitsevat huvittamalla.
Haluamme oraattoreita, joilla on viekas kyky saada meidät kokemaan ensirakkauden tunne antiikkisten ajatustemme kanssa. Haluamme kielenkäyttäjiä, joiden tosiasiassa konventioita vaalivat korulauseet löyhkäävät tuoreilta ideoilta.

Vuoden ensimmäisessä Groteskissa Jussi Parviainen totesi suomalaisen taiteen tulevaisuuden piilevän Jouko Turkassa. Ehkä Turkan opeista on louhittavissa ratkaisu tähänkin ongelmaan. Hänen 90-luvulla lähetetty televisiosarjansa Kiimaiset poliisit julkaistiin tänä keväänä DVD:nä. Aikoinaan Turkka julisti kohua herättäneen sarjan olevan rangaistus Suomen kansalle ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta.

Tätä eettisempää lausuntoa ei modernissa maailmassa taiteilija tai kukaan muukaan tekstintuottaja voi antaa. Hyvä kielenkäyttäjä rankaisee älyllisestä laiskuudesta ja vallitseviin ajattelumallien mukautumisesta. Hän rakastaa lukijaansa tai kuulijaansa vihan huudoin. Hän ei palvele viestin vastaanottajaa, mutta ymmärtää vastaanottajan olevan silti kiinnostavin asia kaikissa teksteissä, sillä luovuus voi levitä ainoastaan sen ajatusten kaaoksen kautta, jota teksti parhaimmillaan vastaanottajan mielessä synnyttää. Ja ilman luovuutta ihmisellä ei ole tulevaisuutta.

Arvoisa lukija, olet varmaan jo huomannut, että kaikkien pappien tavoin olen tekopyhä ja itsekin syntinen. Tämän vuoksi näenkin sopivana, että päätän saarnani hyvään lauseeseen, jonka tunnustan olevan mukaelma erään suuren valtiomiehen sanallisen arkun aarteista. Hyvä työ luo työtä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *