Palikkafeministi

11-vuotias Maria Pettersson etsii Kannelmäen kirjastosta uutta luettavaa. Hyllyjen lomasta, rajatieto-osaston vierestä hän löytää kirjoja, joista lukee ensimmäisen kerran sanan feministi.

TEKSTI Sonja Ulma KUVA Mette Bremer

Kirjat ovat 60-luvulta ja niissä haaveillaan naisten ylivallasta ja kerrotaan miesten aiheuttamista ongelmista maailmalle. Pettersson sulkee kirjat ja ajattelee, että tuon asian kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä.

Vuonna 2014 Helsingin Sanomilla työskentelevää Petterssonia tituleerataan lehdissä feministitoimittajaksi, joka on innostanut kolumnillaan feministisen Faboless-tuotemerkin. Mitä välissä tapahtui?

Kansainvälinen seikkailijatar

Kylkiluihin ulottuvista violeteista hiuksista ei voi erehtyä. Pettersson on haastatteluissa kuvattu erikoiseksi tyypiksi, joka ei välitä muiden mielipiteistä, käy häämatkallaan Pohjois-Koreassa ja vapaa-ajallaan larppaa peikkona. Keskustelupalstoilla hän on paholaisesta seuraava. Odotan räiskyvää, äänekästä ja tinkimätöntä persoonaa.

”Otatteko pahaa kahvia, pahaa teetä vai pahaa kaakaota?” Pettersson kysyy. Rikkinäisissä tennareissaan hän ei ole läheskään niin pelottava kuin internet on antanut ymmärtää.

”Pienenä unelma-ammattini oli kansainvälinen seikkailijatar. Sitten halusin suurlähettilääksi.”

Suurlähettilään haaveammatti mielessään Pettersson alkoi opiskella venäjää, valtio-oppia ja kansainvälistä kauppaa.

”Sitten mulle paljastuikin, että suurlähetystössä työskenteleminen on ihan kauheata.”

Petterssonilla oli kasassa paljon hajanaisia opintoja, joista ei voinut valmistua tiettyyn ammattiin. Hän hätääntyi.

”Mulla oli pari kaveria toimittajana ja olin kirjoittanut tyylin joihinkin koulun lehtiin. Ajattelin, että tämä voisi olla mun juttu ja kokeilin. Mistään mitään tajuamatta ehdottelin juttuideoita lehtiin.” Petterssonin hämmästykseksi ideat menivät läpi ja juttuja julkaistiin.

”Silloin tajusin, että tämähän on parasta ikinä ja tykkään tästä ihan hulluna.”

Pettersson otti muutaman kurssin viestintää yliopistolla nähdäkseen mitä ne antaisivat. Samaan aikaan hän luki paljon itsenäisesti toimittajan työstä, mutta ei koskaan opiskellut toimittamista. Hän jatkoi juttujen kirjoittamista ja sai työtarjouksen City-lehdeltä.

”Aina kun olen mennyt johonkin uuteen virkaan, olen jännittänyt ihan hirveästi. Kun sain ekan duunin Citystä ajattelin, että ’täyspäiväinen toimittaja, herran jestas, eihän mulla voi riittää ideat'”, Pettersson sanoo.

Kahden City-vuoden jälkeen Pettersson päätti hakea Ylioppilas-lehden päätoimittajaksi. Hän sai pestin. 24-vuotias päätoimittaja vertasi itseään haastattelussa vitsillä mediainstituutioon, mutta tutisi salaa housuissaan.

”Mä oon 24 ja mun pitäisi tehdä lehtiuudistus, johtaa toimitusta, jotenkin johtaa lehteä ja päättää linja. Tämähän on ihan kauheata, eihän tähän ihminen pysty”, Pettersson muistelee ajatelleensa.

Hän kuitenkin pystyi ja reilun vuoden Ylioppilaslehden johtamisen jälkeen Petterssonia pyydettiin takaisin City-lehdelle, tällä kertaa päätoimittajaksi.

Vastaa vihaan rakkaudella

City-lehden lopetettua toimintansa Pettersson tuotti nimikko-ohjelmaansa Yle Puheella. Sen lähetysten joukossa oli yksi, joka käsitteli naisten kohtaamaa seksismiä videopelaajina ja pelintekijöinä. Ohjelma kirvoitti paljon palautetta, myös vihapostia. Sitä tulee paljon etenkin, jos kirjoittaa suureen mediaan näkyvällä paikalla. Aiheet kuten maahanmuutto, työttömyys, perussuomalaiset, feminismi ja tasa-arvo kirvoittavat väistämättä vihapostia. Siihen kannattaa varautua myös, jos kritisoi Israelin toimia tai kirjoittaa naisista ja videopeleistä.

”Olen oppinut, että jos olen telkkarissa puhumassa tulenarasta aiheesta, laitan sen jälkeen kännykän puoleksitoista tunniksi kiinni ja deletoin ääniviestit kuuntelematta.”

Juttuja kirjoittaessaan Pettersson tietää, mistä lauseista tulee sanottavaa. Se ei saa Petterssonia muuttamaan sanamuotoja, päinvastoin.

”En ole urpoille mitään velkaa. En voi tehdä työtäni inhottavimmalle promillelle Suomessa.”

Ensireaktio saadusta vihapostista on hämmennys. ”Tämä ihminen on puoli neljältä aamuyöllä katsonut, että hänellä ei ole elämässään sillä hetkellä muuta tekemistä kuin lähettää mulle tämä viesti,” Pettersson sanoo.

Välillä vihaposti johtaa kirjeenvaihtoon. Jos saatu posti on ”käsittämätöntä tekstioksennusta”, Pettersson ei vastaa. Mutta jos hän löytää kirosanojen joukosta punaisen langan, hän saattaa lähettää viestin takaisin.

”Jos on tulkittu eri tavalla kuin olen ajatellut, saatan sanoa, että kirjoittaessa ajattelin näin.”

Vihapostiin Pettersson vastaa aina hyvin asiallinen ja sydämellisesti. Yltiöystävällinen vastaus riisuu vihaajan aseistaan.

”Toinen saattaa hävetä ja pyytää anteeksi”, hän kertoo. Pettersson on saanut uhkauksiakin, muttei ole koskaan oikeasti pelännyt henkensä puolesta. Hänen puhelinnumeronsa on edelleen julkinen. Muutama kollega on salannut omansa saamansa vihapostin vuoksi.

”Välillä tulee paljon kritiikkiä ja vähän vihapostia. Kritiikki ei kuitenkaan ole vihapostia. Se voi olla ankaraa ja tylysti esitettyä, mutta se on eri asia kuin vihaposti.” Siinä missä vihaposti lisää vettä Petterssonin myllyyn, asiallinen kritiikki on saanut hänet miettimään kirjoittamaansa uusiksi.

”Sitä ymmärtää olleensa hölmö ja seuraavalla kerralla yrittää olla vähemmän hölmö.”

Hankala akka

Suurin osa Petterssonin saamasta palautteesta on kuitenkin positiivista, ja se tuntuu aina ihanalta. Hyvästä palautteesta on syntynyt muutakin kuin mielihyvää – esimerkiksi feministinen tuotemerkki Faboless. Fabolessin tullessa puheeksi Pettersson on pompannut sohvan perältä aivan etureunalle istumaan. Hän käyttää hyperbolisia adjektiiveja ja hymy leviää korvasta korvaan.

Petterssonin lokakuussa Nyt-liitteelle kirjoittama kolumni Setäjengi kouluttaa hallituksen hankalaa akkaa käsitteli entisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen johtotapaa. Viinanen paljasti Iltalehden (1.10.2014) haastattelussa, että hänellä oli kekseliäs tapa pitää sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaa pois neuvottelupöydästä. Kuuskoski-Vikatmaa oli juuri synnyttänyt, eikä äitiyslomaa ollut, joten ministerin piti hoitaa imetys ottamalla taukoja neuvotteluista. Viinasen mukaan ”koska Eeva oli niin hankala, niin aina kun hän oli pääsemässä omalla vuorollaan ministerinä sisälle keskustelemaan budjetista, pidimme tauon.” Tauko kesti aina niin kauan, kunnes piti taas imettää.

Petterssonin kolumni innoitti Fabolessin, joka kritisoi hyvä veli -verkostoja. Sen pyrkimyksenä on ”haastaa vallitsevia rakenteita ja muistuttaa vastavoimien tarpeesta”. Pettersson kuuli Fabolessin tekijöistä ensimmäisen kerran, kun sen järjestäjät aloittivat kampanjan.

”Faboless nostaa esiin myös kivoja setiä, kivoja faboja, jotka käyttävät heillä olevaa valtaa hyvään,” Pettersson sanoo.

Myynnissä on julisteita ja kangaskasseja, joissa Viinaselta näyttävä ilmapallo sanoo ”Naiset ovat niin hankalia”. Saadut tuotot lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Pettersson on jo tilannut oman julisteensa ja useita kasseja.

Kolumni kirvoitti myös vastineita. Muun muassa Ilta-Sanomien Ulla Appelsin nimitti kolumnissaan Petterssonia feministi-kolumnistiksi. Ammattinimikkeeseen yhdistetty etuliite hämmentää Petterssonia.

”En ole koskaan kuullut, että musta käytettäisiin nimikettä feministi-toimittaja. Mitä se edes tarkoittaa? Kuulostaa oudolta. Toki sellaiset asiat kuin tasa-arvo on mulle tosi tärkeitä ja totta kai se näkyy mun artikkeleissa – tai toivottavasti näkyy. Mutta kun kirjoitin juttua roboteista, joihin on ympätty eläinten ominaisuuksia, ei feminismi siihen liity. Kun kirjoitan tekniikasta, en ole feministitoimittaja, vaan feministi ja toimittaja, niin kuin kaikessa muussakin.”

Palikkafeminismillä perille

Fabolessin suosio kertoo osaltaan siitä, miten feminismi sanana on palannut arkipuheeseen. Pettersson muistelee ensikohtaamistaan feminismin kanssa lapsena ja kertoo tutustuneensa käsitteeseen uudestaan lukiossa.

”Silloin tajusin, että toi [60-luvun feminismi] on ihan aikansa elänyttä. Eihän kukaan enää noin ajattele. Ajattelu on siirtynyt aika paljon eteenpäin”, hän sanoo.

Petterssonille feminismi on arkijärkeä ja tasa-arvoa. Sitä hän on saanut selittää useita kertoja, esimerkiksi lähdettyään mukaan asevelvollisuuden lakkauttamiseen tähtäävään Ohi on -kampanjaan. Ja osallistuttuaan Hjallis Harkimon kanssa A-Studion naisjohtajuutta käsitelleeseen ohjelmaan.

”Sanoin, että olen feministi. Ja Hjallis sanoi, ettei hän todellakaan ole feministi. Sitten keskusteltiin muun muassa mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tosi palikkakamaa, pitää olla samanlaiset mahdollisuudet työelämässä ja mahdollisuudet samaan palkkaan. Sanoin sitten, että Hjallis tätä tarkoittaa feminismi, ootko eri mieltä? ’En tietenkään, kaikkihan noista on samaa mieltä, eihän noista ole mitään järkeä olla eri mieltä.’ Niin, niin yksinkertaista se on.”

Pettersson osallistui myös Naisasialiitto Unionin Tulva-lehden tekemiseen, mutta tunsi kokouksissa olonsa sivistymättömäksi akateemisten feministien keskellä.

”Mä olen ihan pässi, en ymmärrä feminismistä mitään, kaikki muut on niin paljon fiksumpia,” hän ajatteli.

Vaikka akateemiset termit aiheuttivat alkuun päänvaivaa käytännön feministille – kuten Pettersson itseään leikkisästi nimittää – feminismin ydin pysyi hänelle selvänä.

”Tasa-arvo on kivaa ja mä pidän siitä. Ja yritän toimia sillä tavalla, että olisi tasa-arvoa monessa asiassa: rikkaiden ja köyhien, miesten ja naisten, homojen, heteroiden ja kaikkien sukupuolten välillä.”

”Tasa-arvo on feministin ja feminismin ja mun mielestä kaikkien järkevien ihmisten tavoite. Jos olen sellaisessa seurassa ja kirjoitan sellaisille ihmisille, joille feminismi on isoin ja kauhein asia, pitää tehdä valinta: Haluanko edistää tasa-arvoa vai haluanko, että ne lakkaavat olemasta allergisia feminismi-sanalle. Ei mun ole pakko puhua sanasta ”feminismi”. Puhutaan sitten vaikka tasa-arvosta, jos se on helpommin ymmärrettävä ja menee nopeammin perille.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Huipputoimittajan resepti

Pettersson vaikuttaa turhautuneelta päädyttyään taas selittämään termejä. Vielä turhautuneempi hän on ajatuksesta, että profiloituminen feministi-toimittajaksi olisi tarkoituksellista. Tietoinen toimittajabrändin rakentaminen ja itsensä tuotteistaminen tuntuu hankalalta. Pettersson kertoo, ettei esimerkiksi Twitteriä päivittäessään mieti julkisuuskuvaansa. On twiittejä Gamergatesta, Palestiinan tilanteesta ja kuvia hölmöistä liikennemerkeistä.”Oonkohan mä brändännyt itseni todella perselleen? Ei juttua kirjoittaessa mieti sitä, miten se leimaa itseä.”

Paine itsensä tuotteistamiseen kuitenkin kasvaa. ”Kahta asiaa mulle on hoettu toimittajana: pitää brändätä itsensä ja pitää erikoistua. Että töitä riittää tulevaisuudessa sellaisille ihmisille, joilla on vahva henkilökohtainen brändi ja jonkun tietyn alan erikoisosaajia. En tiedä milloin se päivä koittaa, mutta toivottavasti ei kovin pian, koska silloin mulla ei ole enää töitä”, Pettersson naurahtaa.

Erikoistumisen peräänkuuluttaminen on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä mediatalot oikeasti haluavat.

”Päinvastoin on tarvetta sellaisille toimittajille, jotka osaavat toimittaa, kuvata, editoida, ohjelmoida ja taittaa”, hän listaa vetäen korostetusti henkeä välissä.

”Ehkä meidän pitää ajatella uudestaan sitä, mitä meidän työ on. Tämä ei ole tiedon siirtelyä internetistä lehteen. Se on ajattelemista, käsittelyä – sitä, että otetaan selville”, Pettersson alleviivaa. Tiedon suora välittäminen ei riitä. Se kuuluu menneisyyteen.

Petterssonin mukaan toimittajaksi halajavan kannattaa olla utelias. ”Uteliaisuus on auttanut aika pitkälle. On harvoja aloja, joilla saa työntää nenänsä joka paikkaan ja olla sen takia hyvä työntekijä. Parhaat tuntemani journalistit ovat laajasti sivistyneitä, kiinnostuneita kaikesta ja uteliaita erilaisten asioiden suhteen”, Pettersson sanoo. Tällaisia ovat Petterssonin mukaan esimerkiksi amerikkalainen seksikolumnisti Dan Savage, kiinalainen maailman vaikuttavimpiin naisiin listattu Hu Shuli sekä venäläinen Putinin hallintoa arvostellut ja salamurhattu Anna Politkovskaja.

”Kehottaisin seuraamaan ulkomaisia medioita, sekä uutispuolta että aikakauslehtiä. Mieluiten useista maista ja monilla kielillä”, Pettersson sanoo. Hän suosittelee myös seuraamaan suomalaista mediaa monipuolisesti ja oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

”Muotitoimittaja voi saada tosi hyviä idiksiä vaikka autolehdistä.”

Toimittajan työ on alan paineista huolimatta sitä, mitä Pettersson haluaa edelleen tehdä. Työnkuva, joka monesta vaikuttaisi sekavalta, on hänen mielestään juuri työn paras puoli. Pettersson kertoo kirjoittaneensa lähes jokaiselle Helsingin Sanomien osastolle urheilua lukuun ottamatta.

”Työn mukavuus voi liittyä siihen, että tapaa supermielenkiintoisia tyyppejä ja onnistuu paljastamaan tai ymmärtämään jotain, mitä kukaan ei ole ennen paljastanut tai ymmärtänyt. Tai siihen, että teksti auttaa tai voimaannuttaa monia lukijoita. Tai sitten voi pitää mukavana, että on tekemässä matkajuttua Toscanasta,” Pettersson hymähtää ja tekee kädellään viinilasin pyöritystä imitoivan liikkeen.

Ehkä toimittajat ovatkin nykypäivän kansainvälisiä seikkailijattaria.


Kuvat: Mette Bremer

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *